Miksi pitkässä parisuhteessa ahdistaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

että jossain olisi sielunkumppani, joka poistaisi sieltä SINUN päästäsi kaiken epävarmuuden, ahdistuksen, epäilyksen ja pettymyksen. Ei sellaista ole olemassa. Onnekkailla ihmisillä on ollut sellainen äiti tai isä, mutta sinne varhaislapsuuden onnelaan, jossa kaikki tarpeet täytettiin, aina huolehdittiin että lapsella on hyvä mieli ja elettiin suhteessa jossa oli ristiriidatonta rakkautta, ei kukaan meistä enää pääse. Sen paratiisin portit sulkeutuvat kun ikää tulee. Ja jos kuuluu siihen suureen joukkoon ihmisiä, jotka eivät ole tätä kokeneet ja kaipaavat sitä lopun elämänsä, täytyy vain hyväksyä että sellaista suhdetta ei koskaan tule saamaan toisen aikuisen ihmisen kanssa. Se vain ei ole mahdollista, ja ne täyttymättömät tarpeet pitää yrittää täyttää jotenkin muuten.

Parisuhteeseen kuuluu se, että on hyviä ja huonoja aikoja. Kriisejä tulee ja menee. Suurin osa kriiseistä on omia, henkilökohtaisia kriisejä, vaikka niistä syyttääkin parisuhdetta, jonka piti tehdä ihminen onnelliseksi ja joka siihen ei sitten näytä pystyvän. Kannattaa erottaa omat kriisinsä ja se, mikä oikeasti liittyy puolisoon.

Ihmiset muuttuvat koko elämänsä ajan. Rakkauskin muuttuu siinä samalla. Ei se aina ole helppoa.

4

aivan oikeassa, ei ole mieheni tehtävä pelastaa mua kaikelta pahalta. Siksi yritänkin ajatella että ajattelen itsekkäästi, ja häpeän sitä etten ole tyytyväinen.

Minussa ja miehessäni on paljon samaa, mutta ahdistuksen iskiessä pelkään hirveästi niitä asioita jotka meitä erottaa. Esimerkiksi ammattiemme ja perhetaustojemme puolesta tulemme niin eri maailmoista, että emme välillä tunnu ymmärtävän toisiamme ollenkaan. Erityisesti mua pelottaa miehen ajoittainen ahdasmielisyys, kun itse en halua koskaan jämähtää paikoilleni ja rutinoitua mielipiteisiin, jotka eivät ole perusteltuja.

ap

Parisuhteen saa toimimaan eri taustoista huolimatta, mutta se luultavasti vaatii enemmän työtä kuin jos taustat ovat samanlaiset. Minä olen varakkaasta ylemmän keskiluokan perheestä, mies taas duunaritaustainen ja rankoista lapsuudenkokemuksista kärsinyt, nykyään tosin hänkin korkeakoulutettu. Meidän suhteen salaisuus on varmaankin yhteiset tavoitteet ja avoin keskustelu. Tietyistä asioista ollaan edelleen eri mieltä ja väitellään välillä kiihkeästi, mutta isoissa linjoissa kuitenkin aika samaa mieltä vaikka tulokulma voi olla vähän erilainen. Harrastuksia on sekä omia että yhteisiä, ja molemmat tarvitsevat riittävästi omaa tilaa. Kohta parinkymmenen vuoden suhteen jälkeen luulen, että introvertin ja ekstrovertin suhde olisi hankalampi saada toimimaan kuin eri taustoista olevien, kunhan vain yhteinen keskustelu onnistuu.

Samaa mieltä. Minä köyhästä stadilaisesta duunariperheestä ja mies Espoolaisesta suomen-ruotsalaisesta yrittäjäperheestä. Kuitenkin arvomme, perhekeskeisyytemme, unelmamme ja tavat niiden toteuttamiseen on samat.  Lisäksi olemme molemmat ektroverttejä, introvertin kanssa ei kumpikaan selviäisi.