Kuinka oppia pitämään "epämiellyttävästä" ihmisestä?

SIetämään voi oppia, ymmärtämäänkin. Mutta ei kaikista vaan voi pitää ja se on ihan täysin ok. Silloin kannattaa toki välttää liikaa tällaisen ihmisen seuraa ja pitää kommunikaatio vain asiatasolla. Esim. töissä tämä toimii hyvin, etäisyyden pitäminen. Avioliitossa toki ei jos puoliso on se epämiellyttävä, mutta silloin kyllä kannattaa vaihtaa puolisoa.

Puhutko anopistasi?

Olla asiallinen, hoitaa sosiaaliset tilanteet hyväksyttävällä tyylillä ja muuten karistaa hänen sanansa harteiltasi kuin veden hanhen selästä.



Jos tuo ihminen ei edusta mitään mitä arvstat tai kunnioitat, sinun ei tarvitse myöskään välittää hänen mielipiteistään. Anna tulla toisesta korvasta sisään ja toisestauls, nyökyttele ja mieti samalla ihan muita asioita.



Jos tarvitset vahvistusta itsetunnollesi hänet kohdatessasi, tee vaikka... lista asioista, joissa tiedät olevasi oikeassa, hyvä ja kiva!! Pyörittele sitä paperilappua taskussasi, kun puhut ihmisen kanssa :D Kehitä jokin konsti jolla saat pidettyä mielessä oman arvosi. (Tai osta vaikka itsellesi kauns koru, jolla kiität itseäsi. Hypistele sitä, jos meinaa tulla vaikea olo)

Riittää että tulee sivistyneesti toimeen.

Puhutko anopistasi?

Kuinka arvasitkaan...

- Mitkä inhimilliset puutteet ja heikkoudet ovat hänen käytöksensä takana? Huono itsetunto, jota hän pönkittää? Kateellisuus perhe-elämästänne, joka on sellaista kuin hän aikoinaan olisi toivonut? Jokin muu, mikä? Kun näet ikävän käytöksen taustalla anoppisi heikkoudet ja haavoittuvuuden, käytöstä voi (ehkä) ymmärtää ja sietää paremmin



- Mitä hyvää löydät anopistasi? Itse ajattelen, että kaikissa ihmisissä on hyvää ja huonoa. Keskityn jokaisen kanssa hyviin piirteisiin. Mieheni ei ymmärrä tätä, hän luokittelee ihmiset mustavalkoisesti niihin, joiden kanssa ei halua olla tekemisissä ja sitten niihin mukaviin. Minusta kaikissa on molempia.



- Miten miehesi näkee äitinsä? Entä lapsesi isoäitinsä? Voisitko nähdä anopin heidän silmillään ja sietää häntä siten paremmin?

siinäkin on jo tarpeeksi.

mulla on sama ongelma :( Olen selviytynyt pitämällä etäisyyttä. Kun käyn kylässä, tuntuu kuin ilma tyhjenisi täydestä ilmapallosta. Olen saanut kuulla kaikenlaista ja pahoittanut usein mieleni.



Huomaan, että oman itsetunnon nousu auttaa tässä asiasssa. Jos pääsen elämässä jollain tavoin "eteenpäin" olen vahvempi. En voi sanoa, että olisin alkanut tykätä, mutta olen oppinut ehkä sietämään.

Ole asiallinen, hillitty ja älä kerro asioita anopillesi liikaa. Pidä tietty etäisyys.



Mieheni isoäiti oli juuri tuollainen - kaikkien olisi pitänyt palvoa häntä ja jos ei liittynyt ihastelijoiden kuoroon, niin sitten hän osasi kyllä piikitellä joka käänteessä. Hän on haukkunut kaikki lastenlastensa valitsemat naiset - kaiken lisäksi nämä ovat olleet suuria rakkauksia ja pitkiä suhteitä...olisi ollut siitä onnellinen...



Käytös johtuu monesti huonosta itsetunnosta ja kateudesta sekä tarpeesta hallita läheistensä elämää - etenkin omasta pojasta tai pojan pojasta on vaikea irrottaa...



Onko mitään keinoa, ettei tarvitsisi olla hänen kanssaan päivittäin tekemisissä? Hoitaako teidän lapsia ja auttaako teitä säännöllisesti? Silloin kehuminen olisi oikeasti tälle ihmiselle se, mitä toivoo kuulevansa ja joka hivelee hänen itsetuntoaan. Eli sopivassa kohdassa kiittäminen ja se, että annat hänelle tunnustusta hyvin tehdystä työstä...



Hän ehkä ei näe työtaakkaasi, ei arvosta tekemisiäsi, tapaasi kasvattaa lapsia tai kohdella miestäsi (omaa poikaansa).



Tässä olisi hyvä, jos saisit miehesi yhteiseen linjaan kanssasi - teidän perheen asiat ovat omianne ja pyydätte apua, kun tarvitsette. Ja kiitätte asiaankuuluvasti, jos on auttanut...



Toivottavasti tästä oli jotain apua ja muista, että sinä olet arvokas - ei sinua saa kohdella miten sattuu. Jos miehesi ei huomaa tätä, niin on perheneuvottelun paikka...

Anopillani ei ole miestä, ja hänen poikansa (mieheni) on ainoa lapsi, joten voitte vaan arvata miksi hän on niin kiintynyt poikaansa.

Ainoat lapsenlapset, joita hän tulee siis saamaan ovat minun synnyttämiäni.



Asiaa ei helpota sekään, että asumme lähestulkoon aivan anopin naapurissa. Hän saattaa koska vain tulla rinkuttamaan ovikelloa, tai pöllähtää pihalle, kun olemme lapsemme kanssa ulkoilemassa.



Joten kyllä tämän kanssa on jotenkin vain opittava elämään...

että tervetuloa seuraavan kerran ensi lauantaina vasta.



Mutta sen voit tehdä, että pidät kotioven lukossa tai ripustat siihen kyltin "hys, täällä nukutaan" kun tahdot olla rauhassa.



Meillä vastaava tilanne päättyi vasta valtavaan riitaan. Välit menivät poikki kokonaan. Lapset menettivät mummonsa, mutta me saimme takaisin oman elämämme ilman päivittäisiä vierailuja jopa 2x kertaa. Kukaan ei enää arvostele siivoustapojani tai lasten luonnetta. Mies ei myöskään kaipaa tungettelevaa ja kaikkeen puuttuvaa, pahansuopaa äitiään. On ollut helpompaa kestä tämä kaikki siksi, että mies on ollut aina minun rinnallani ja kannatellut surkeina hetkinä.

että omien tuntemuksieni takia kieltäisin anoppia käymästä kylässä ja tapaamasta lapsenlastaan.

Lapsen muut isovanhemmat, sekä kaikki läheisimmät ihmiset asuvat myös lähellä, joten en pidä muuttoajatustakaan ratkaisuna näihin ongelmiin.



Vaikka välillä kieltämättä tuntuukin, että haluaisin vain muuttaa kauas pois.

Jännitän, olen jatkuvasti varautunut, en uskalla tehdä tai sanoa oikein mitään... Menen aivan lukkoon.

Yritän kyllä hymyillä ja käyttäytyä mahdollisimman normaalisti hänen seurassaan, mutta aina tapaamisen jälkeen tunnen oloni epätoivoiseksi ja ahdistuneeksi. Hän onnistuu lyttäämään itsetuntoani...



Kenenkään muun ihmisen läsnäolo ei saa minussa aikaan samanlaista tunnereaktiota.

sinusta jatkuva arvstelu tuntuu ahdistavalta? Että tervetuloa katsomaan lapsia, mutta koita jättää vähän vähemmälle se vaimoni lyttääminen.

sinusta jatkuva arvstelu tuntuu ahdistavalta? Että tervetuloa katsomaan lapsia, mutta koita jättää vähän vähemmälle se vaimoni lyttääminen.

Se on vain hänen luonteensa.

Suorasanainen, rempseä, utelias, "äijämäisellä huumorintajulla" varustettu ihminen (niin hän itse on sen ilmaissut) ja hieman rääväsuinen.

totesi, että jokaisessa ihmisessä on pohjimmiltaan jotain hyvääkin, ja tiedostanhan minä sen! Ei minulla olekaan anoppiani tarkoitus ihmisenä mitenkään haukkua.

Hän on vain niin hyvin eri tyyppinen ihminen, kuin minä.

Jos itse omaisin samanlaisen luonteen ja huumorintajun, ja osaisin heittää samalla mitalla takaisin/puolustaa itseäni ja perhettäni, ei tässä olisikaan mitään hämminkiä.



Anopilleni olen kuitenkin ikuisesti kiitollinen siitä, että hän on synnyttänyt ja kasvattanut aivan ihanan ja kunnollisen, hyvät arvot omaavan pojan.