Kuinka oppia pitämään "epämiellyttävästä" ihmisestä?

Lohdutuksen sanat ap...I can feel u!

Vaikka vaikuttaa siltä että maailma luokittelee hänen kaltaisensa jyrät voittajiksi, sinun pitää herätä huomaamaan miten vääristynyt tuo reaktio näihin empatiattomiin piikittelijöihin on. Eläinvaisto käskee kunnioittaa sitä päsmäriä, mutta kun ajattelet asiaa pidemmälle, sinä olet se jolla on arvot juuri niin kuin sinusta tuntuu hyvältä. Arvostat empatiaa, olet empaattinen. Miksi siis tuollainen ihminen ansaitsisi arvonantoa niinkin paljon että annat hänelle luvan vallata henkilökohtaista tilaasi? Sinähän olet tässä se hyvä tyyppi.



Yleensä jos joku ihminen aiheuttaa läsnäolollaan huonoa oloa, se on tahallista. Hän voittaa jos saa sinun olosi huonoksi. Eikä hän ansaitse mitään voittoa! 'Vesi ankan selästä' -tyyppinen suhtautuminen auttaa. Tiedän että hän vaikuttaa vahvalta persoonalta mutta ole sinä vahvempi, sisäisesti. Ota etäinen asenne, mutta älä näytä sitä hänelle. Ole salaa oma liittolaisesi. Lempeä ulkoa, teflonia sisältä.

sinusta jatkuva arvstelu tuntuu ahdistavalta? Että tervetuloa katsomaan lapsia, mutta koita jättää vähän vähemmälle se vaimoni lyttääminen.

Se on vain hänen luonteensa.

Suorasanainen, rempseä, utelias, "äijämäisellä huumorintajulla" varustettu ihminen (niin hän itse on sen ilmaissut) ja hieman rääväsuinen.

Olen vauhdikas, äänekäs ja rääväsuinen. Viljelen piikikästä ja sarkastista huumoria. Mutta en missään nimessä ole pahantahtoinen. Ja mikä tärkeintä: en ole herkkäsieluinen, enkä siis loukkaannu herkästi. Tuollaisessa tilanteessa, jos en huomaisi jyrääväni toista, auttaisi ihan suora kohtaaminen. "Minulla on tärkeää asiaa. Arvostan sitä, että olet kiinnostunut apsennlapsistasi, mutta kaipaamme omalle perheelle enemmän tilaa. Meidän täytyy sopia rajoista. Toinen asia: tiedän, että tuo suoruus ja piikittely on osa huumorintajuasi, mutta se loukkaa minua aina. Voisitko mitenkään vältellä piikittelyä seurassani, olen aika herkillä muutenkin näin pienten lasten äitinä..."

Minua varmasti myös lämmittäisi jos apua pyydettäisiin tai kysyttäisiin johonkin.

Jos siis anoppisi on yhtään samanlainen "jyrä" kuin minä, voit kohdata hänet silmästä silmään, ihan järjellä varustettu ihminen se anoppi on, joten voit hänelle puhua. Itseäni usein ärsyttää sellainen vässykkäisyys, että pahaa ieltä podetaan pitkään ja valitetaan toreilla. Jos tahtoo jotain sitä pitää uskaltaa kysyä!

Aloita sillä, että kyselet mahdollisimman paljon hänen menneisyydestään: millainen lapsuus hänellä oli, mitkä ovat olleet hänen elämänsä vaikeimpia hetkiä, mikä häntä kaduttaa ja mitä hän arvostaa ja MIKSI? Keskustelun voi aloitaa tyyliin, että kerro entisajoista. Kun ymmärrät hänen taustansa, niin ymmärrät käytöstä, etkä enää ota sitä henkilökohtaisesti. Voit myös kertoa omista kokemuksistasi ja sinulle merkittävistä asioista. Voit kysellä, että kuinka anoppi tuli toimeen oman anoppinsa kanssa ja mikä häntä ärsytti oman anoppinsa käytöksessä. Olivatko samanlaisia vai erilaisia ihmisiä. Näiden keskustelujen tarkoitus olisi myös avata anoppisi silmiä näkemään asioita myös sinun näkökulmasta.

mulla on myös eräs työkaveri, joka aiheuttaa samantapaisia "oireita". Eli olen tapaamisten jälkeen ahdistunut ja epävarma, ja tunnen käyttäytyneeni jotenkin "väärin". Ja mä olen huomannut, että jostain syystä hän aktivoi jotain omia ongelmiani (hän on kyllä muidenkin mielestä rasittava, mutta mä reagoin omastakin mielestäni aivan liian voimakkaasti ja negatiivisesti tapaamisiimme). Kun olen käynyt läpi noita omia epätasapainoisuuksiani ja "harjoitellut" terveempiä reaktioita mukavampien ihmisten kanssa, niin tämän tyypin kohtaaminen on tullut helpommaksi.

EN siis tarkoita, että sinussa olisi jotain vikaa tai että anoppisi olisi normaali, mutta kukapa meistä olisi täydellisen tasapainoinen. Huh, puistattaa ajatuskin siitä, että tuo työkaverini olisi anoppini...

Jännitän, olen jatkuvasti varautunut, en uskalla tehdä tai sanoa oikein mitään... Menen aivan lukkoon.

Yritän kyllä hymyillä ja käyttäytyä mahdollisimman normaalisti hänen seurassaan, mutta aina tapaamisen jälkeen tunnen oloni epätoivoiseksi ja ahdistuneeksi. Hän onnistuu lyttäämään itsetuntoani...

Kenenkään muun ihmisen läsnäolo ei saa minussa aikaan samanlaista tunnereaktiota.

Astuppas nyt ensinnäkin pois tuosta viattoman lapsen roolista. "Nyyh nyyh minua kiusataan, olen niin herkkä ja ahdistun." Mieti kuinka vanha anoppisi on. Mieti mitä hänellä on elämässä vielä odotettavissa? No eipä juuri mitään muuta kuin sinun lastesi hoitoa.



Mikäli anoppi tahtoo osallistua lasten hoitoon/siivoukseen/ruuanlaittoon, anna hänen kaikin mokomin tehdä niin. Ja muistat kehua vuolaasti ja kertoa kuinka nyt taakkasi on niin helpottunut ja kuinka ihanaa on kun näin autetaan. Toki pyydät myös saada tulla siivoamaan/pesemään ikkut/leipoa merkkipäivänä pullaa...



Se ahdistus häviää kun lakkaat odottamasta että aikuiset suojelisivat sinua, ja astut aikuisen rooliin, aktiiviseksi toimijaksi. Mieti miksi muut ihmiset ovat sellaisia kuin ovat, ja lakkaa vaatimasta heiltä liikaa.

Hyviä vinkkejä olen täältä kyllä saanut! Iso kiitos kaikille! :)

Minua kiinnostaisikin suuresti kuulla onko jollain henkilökohtaisesti kokemusta siitä, että negatiiviset tunteet jotain ihmistä kohtaan olisivat jossain vaiheessa muuttuneetkin positiiviksi? ja miten se on tapahtunut?

Astuppas nyt ensinnäkin pois tuosta viattoman lapsen roolista. "Nyyh nyyh minua kiusataan, olen niin herkkä ja ahdistun." Mieti kuinka vanha anoppisi on. Mieti mitä hänellä on elämässä vielä odotettavissa? No eipä juuri mitään muuta kuin sinun lastesi hoitoa.

Mikäli anoppi tahtoo osallistua lasten hoitoon/siivoukseen/ruuanlaittoon, anna hänen kaikin mokomin tehdä niin. Ja muistat kehua vuolaasti ja kertoa kuinka nyt taakkasi on niin helpottunut ja kuinka ihanaa on kun näin autetaan. Toki pyydät myös saada tulla siivoamaan/pesemään ikkut/leipoa merkkipäivänä pullaa...

Se ahdistus häviää kun lakkaat odottamasta että aikuiset suojelisivat sinua, ja astut aikuisen rooliin, aktiiviseksi toimijaksi. Mieti miksi muut ihmiset ovat sellaisia kuin ovat, ja lakkaa vaatimasta heiltä liikaa.

Anoppini on alle 50-vuotias, energisessä kunnossa, joten kyllä hänen elämäänsä paljon muutakin sisältyy. Hänen poikansa ja lapsenlapsensa ovat hänelle kuitenkin tärkeintä maailmassa, ja ymmärtäähän sen.

Minä en ole keneltäkään mitään apua vaatinut tai odottanut, päinvastoin, toivoisinkin juuri saavani enemmän omaa tilaa.

Joten en oikein ymmärtänyt miten tuo viestisi liittyi tähän aiheeseen?

mulla on myös eräs työkaveri, joka aiheuttaa samantapaisia "oireita". Eli olen tapaamisten jälkeen ahdistunut ja epävarma, ja tunnen käyttäytyneeni jotenkin "väärin". Ja mä olen huomannut, että jostain syystä hän aktivoi jotain omia ongelmiani (hän on kyllä muidenkin mielestä rasittava, mutta mä reagoin omastakin mielestäni aivan liian voimakkaasti ja negatiivisesti tapaamisiimme). Kun olen käynyt läpi noita omia epätasapainoisuuksiani ja "harjoitellut" terveempiä reaktioita mukavampien ihmisten kanssa, niin tämän tyypin kohtaaminen on tullut helpommaksi.

EN siis tarkoita, että sinussa olisi jotain vikaa tai että anoppisi olisi normaali, mutta kukapa meistä olisi täydellisen tasapainoinen. Huh, puistattaa ajatuskin siitä, että tuo työkaverini olisi anoppini...

tiedostan täysin, että saisin poistettua tämän "ongelman" ainoastaan muuttamalla omaa asennoitumistani! Jotenkin vain pitäisi saada hankittua enemmän itsevarmuutta, jotta voisin kohdata hänet positiivisemmin mielin, ja olla ottamatta asioita liikaa itseeni.

Tunnistin kertomastasi paljon omia tuntemuksiani!

Tässä on vaan se ongelma, että "anoppisuhde" saattaa alkaa hyvinkin nuorena ja kestää pitkään. Ennen kuin miniä uskaltaa asiasta kenellekään avautua, on tapahtunut jo kaikenlaista. On aika rankkaa nuorelle ihmiselle, kun/jos ei koe tulevansa hyväksytyksi omana itsenään, vain aina pitäisi jotenkin pingottaa.



Monet tuntemani naiset ovat kertoneet hautonnensa asiaa pitkään uskaltamatta kertoa kenellekään. Suvun kanssa "pitäisi" tulla toimeen, se on kunnia-asia.



Jos tämä suhde pitäisi aloittaa tässä iässä, olisin paljon vahvempi, elämänkokemusta saaneena.

Millaista ihmistä joutuu pitämään rinnallaan loppuelämänsä? Omaa lastaan?

Kaikista pääsee kyllä eroon. Anopeista, kälyistä, puolisoista, työkavereista. MIeti miten sen teet.

En halua tehdä mitään niin radikaalia, ihan miestäni ja lastanikin ajatellen.

Haluaisin jotenkin pystyä muuttamaan omaa suhtautumistani tähän ihmiseen ja hänen käytökseensä.

Jos en olisi näin herkkä ja huonolla itsetunnolla varustettu ihminen, niin kaikki olisi varmasti helpompaa.

Tämä kyseinen ihminen taas on todellinen päällepäsmäri, ALISTAVA, piikittelevä, eikä lainkaan empaattinen... Näin minä hänet ainakin koen. Pitäisi vaan yrittää olla välittämättä, mutta vaikeaa se on...

Lapsellesi teet palveluksen sillä ettet anna kohdella itseäsi ala-arvoisesti. Et tietenkään siedä tuollaista käytöstä vaan laitat rajat. Jos hän ei tajua kunnioittaa rajojasi, sanot, että sitten et voi olla tekemisissä. Aikansa varmaan riehuu, mutta ehkä sitten asettuu ja on mahdollista kohdata- se herättää oikeaa tykkäämistä. Kuten sanoitkin, vika ei läheskään aina ole siitä "epämiellyttävässä" ihmisessä vaan siinä, että et itse osaa vetää omia rajojasi. Rajojen vetäminen on myös kunnioituksen ja rakkauden teko.Välittämättä ei kannata olla, jos hän on lähipiiriä. Eli katse peiliin ja ala harjoitella oman arvosi puolustamista. Se että joku reagoi voimakkaasti toisen muutokseen ei sitten ole vaarallista- vain toisen tunteita ja sä ET OLE vastuussa niistä. Et vaikka tulisi mitä itsesääliä tai uhkailuja tms. Itse olen elänyt vuosikymmeniä todella kurjissa suhteissa ja kun opin vetämään rajan sille mitä siedät, lyhyessä hetkessä kaikki suhteet muuttuivat paljon paremmiksi. Täysin typerä ajatus on se et sun pitää miehesi ja lapsesi vuoksi olla ovimatto. Ei teitenkään pidä. JOkainen on vastuussa itsestään, esim. miehesi pitää myös määritellä ihmssuhteensa, ei sun kuulu häntä suojella. Ja lapselle ainoa oikea kasvuympäristö on totuudellinen, eikä mikään luurangot kaapissa ja äiti maassa matelemassa "muiden hyväksi"-marttyyrinä. Lapsesi etu on että arvostat itseäsi. Jos et halua tehdä mitään radikaalia (eli mitään?) niin sitten sun täytyy tyytyä toisten edessä kiemurteluun, mutta en kyllä suosittele.

mulla on myös eräs työkaveri, joka aiheuttaa samantapaisia "oireita". Eli olen tapaamisten jälkeen ahdistunut ja epävarma, ja tunnen käyttäytyneeni jotenkin "väärin". Ja mä olen huomannut, että jostain syystä hän aktivoi jotain omia ongelmiani (hän on kyllä muidenkin mielestä rasittava, mutta mä reagoin omastakin mielestäni aivan liian voimakkaasti ja negatiivisesti tapaamisiimme). Kun olen käynyt läpi noita omia epätasapainoisuuksiani ja "harjoitellut" terveempiä reaktioita mukavampien ihmisten kanssa, niin tämän tyypin kohtaaminen on tullut helpommaksi.

EN siis tarkoita, että sinussa olisi jotain vikaa tai että anoppisi olisi normaali, mutta kukapa meistä olisi täydellisen tasapainoinen. Huh, puistattaa ajatuskin siitä, että tuo työkaverini olisi anoppini...

tiedostan täysin, että saisin poistettua tämän "ongelman" ainoastaan muuttamalla omaa asennoitumistani! Jotenkin vain pitäisi saada hankittua enemmän itsevarmuutta, jotta voisin kohdata hänet positiivisemmin mielin, ja olla ottamatta asioita liikaa itseeni.

Tunnistin kertomastasi paljon omia tuntemuksiani!

kuin yrittää olla "positiivinen" on kertoa toiselle miltä hänen käytöksensä tuntuu. Ei mistään ihmissuhteesta tule oikeasti kiva ilman vastavuoroisuutta. Ja jos toinen ei tajua mitä käytöksellään aiheuttaa niin ei hänen kanssaan voi olla tasavertaisessa suhteessa. Että rohkeasti vain kertomaan! Miksi aikuiset ihmiset pelkäävät näin paljon tunteita?? Hierveitä ajatuskuvioita ja asenne kiemuroita, kun ihmissuhde oikeasti on tunteiden ilmaisua ja tekoja, puolin ja toisin.

ihminen, jonka kanssa joudun olemaan tekemisissä, mutta jonka kanssa kemiat eivät lainkaan kohtaa.



Minä olen ikään kuin ulkoistanut tämän ihmisen. En siis välitä siitä, mitä hän puhuu tai mitä hän ajattelee. Vaikka hän koettaa päällepäsmäröidä, minä hengitän syvään, ja keskityn tekemään asiat, niin kuin itse parhaaksi näen.



Joskus törmäyksen välttämiseksi annan periksi jossakin, mutta se on tietoinen ja tilapäinen valinta senhetkisen tilanteen ratkaisemiseksi. Silloin ajattelen olevani enemmän aikuinen, kuin tuo toinen, kun en ryhdy riitelemään. Minulla on tavallaan teflonpinta tuota ihmistä kohtaan, mikään, mitä hän tekee tai sanoo, ei tartu minuun.



Onhan se välillä raskasta, mutta ahdistusta en tunne, ja olen aina sinut omien valintojeni ja tekemisteni kanssa.

Mua on myös auttanut se, että "haluan" olla sellainen itsevarma ihminen, joka kestää hankalaa käytöstä toiselta. Se on ikään kuin mun sisäinen tavoite ja ihanne (siis tulla itsevarmaksi/olla itsevarma). Pyrin siis valitsemaan reaktioni ja käyttäytymiseni (ja jopa tunteeni siinä määrin kuin voin) niin, että ne ovat sopusoinnussa tuon tavoitteen kanssa.

Siten tuon hankalan ihmisen yläpuolelle asettuminen on mun oma valinta, mua itseä hyödyttävä asia, eikä alistumista tms. Voin olla jopa kiitollinen siitä, että hän tarjoaa mulle mahdollisuuden kehittymiseen ihmisenä (:D ok toi menee jo vähän liian pitkälle, mutta kuitenkin).

t.26

ihminen, jonka kanssa joudun olemaan tekemisissä, mutta jonka kanssa kemiat eivät lainkaan kohtaa.

Minä olen ikään kuin ulkoistanut tämän ihmisen. En siis välitä siitä, mitä hän puhuu tai mitä hän ajattelee. Vaikka hän koettaa päällepäsmäröidä, minä hengitän syvään, ja keskityn tekemään asiat, niin kuin itse parhaaksi näen.

Joskus törmäyksen välttämiseksi annan periksi jossakin, mutta se on tietoinen ja tilapäinen valinta senhetkisen tilanteen ratkaisemiseksi. Silloin ajattelen olevani enemmän aikuinen, kuin tuo toinen, kun en ryhdy riitelemään. Minulla on tavallaan teflonpinta tuota ihmistä kohtaan, mikään, mitä hän tekee tai sanoo, ei tartu minuun.

Onhan se välillä raskasta, mutta ahdistusta en tunne, ja olen aina sinut omien valintojeni ja tekemisteni kanssa.

on hyvä asia , että tiedät anoppisi olevan luonteeltaan tuollainen. Eli siis hänen käyttäytymisensä ei kohdistu sinun persoonaasi tai sinun tekemisiisi. Ilmeisesti hän käyttäytyy kaikkia kohtaan samalla tavalla?

Jos hän alkaa arvostella ikävästi perheenne asioita ja tekemisiä, niin on ennen kaikkea miehesi asia keskustella äitinsä kanssa. Jos anoppi moittii suoraan sinulle jotakin tekemääsi, niin silloin voit kysyä -ihan rauhallisesti- miten hänen mielestään asia olisi pitänyt tehdä. Pidät oman kantasi, mutta hän joutuu miettimään omia perusteluitaankin.

Jos hän esim. puhuu jotenkin rumasti lapsen kuullen, niin siihen on sinulle oikeus puuttua. Mutta ehkä ei niin käy, koska hän on pystynyt kasvattamaan hyvin poikansakin!

Toivon, että opitte tulemaan toimeen keskenänne; avoimuus usein auttaa.

ettei vastapuoli halua välttämättä puhua omista asioistaan. Ainoa, mikä kiinnostaa, ovat minun henkilökohtaiset asiani. Vrt äidin suhde lapseen. Olen usein kysellyt aika henkilökohtaisiakin, mutta minut torjutaan. Ei halua päästää lähelleen.

ja puhu vain yleisellä tasolla ja sitten lapsista. Kun et kerro mitään itsestäsi, sua ei myöskään voi satuttaa vai mitä? Lapsiasi kohtaan hän lienee kuitenkin ihan mukava?

ettei vastapuoli halua välttämättä puhua omista asioistaan. Ainoa, mikä kiinnostaa, ovat minun henkilökohtaiset asiani. Vrt äidin suhde lapseen. Olen usein kysellyt aika henkilökohtaisiakin, mutta minut torjutaan. Ei halua päästää lähelleen.

Älä nyt aikanaan yksipuolisesti avaudu, jos on ilkeä sitten.

Voithan sanoa että suhteenne on sulle vaikea, mitähän sille pitäis tehdä...? Ja tosiaan, olet tekemisissä sen verran kuin jaksat sietää, et yhtään enemmän, jos ei mitään yhteispeliä synny. Ei kenenkään kanssa ole pakko olla tekemisissä.

Millaista ihmistä joutuu pitämään rinnallaan loppuelämänsä? Omaa lastaan?



Kaikista pääsee kyllä eroon. Anopeista, kälyistä, puolisoista, työkavereista. MIeti miten sen teet.

Oletko sinä kenties onnistunut siinä?

Elämässäni on eräs ihminen, joka onnistuu lähes aina pilaamaan päiväni. On täysin erilainen ihminen, kuin minä, eikä kemiat tosiaan vaan kohtaa.

Joudun kuitenkin olemaan hänen kanssaan todennäköisesti tekemisissä loppuelämäni ajan, ja lähes päivittäin.

Kuinka voisin oppia pitämään hänestä, edes vähän? Niin, etten jatkuvasti tuntisi ahdistusta, kun ajattelenkin tätä ihmistä?

En todellakaan nauti tällä hetkellä elämästäni.

Olen kohtelias, viileä ja etäinen. Hoidan työni, en kiinnitä tyyppiin sen suuremmin huomiota. En lähde mukaan läyhäämiseen tuosta ihmisestä, en ajattele häntä yhtään. Hoidan työhön liittyvät informaation vaihdot nopeasti, ammatillisesti ja tyynesti.

Kun poistun työpaikalta en ajattele häntä enää sekuntiakaan.

Millaista ihmistä joutuu pitämään rinnallaan loppuelämänsä? Omaa lastaan?

Kaikista pääsee kyllä eroon. Anopeista, kälyistä, puolisoista, työkavereista. MIeti miten sen teet.

En halua tehdä mitään niin radikaalia, ihan miestäni ja lastanikin ajatellen.

Haluaisin jotenkin pystyä muuttamaan omaa suhtautumistani tähän ihmiseen ja hänen käytökseensä.

Jos en olisi näin herkkä ja huonolla itsetunnolla varustettu ihminen, niin kaikki olisi varmasti helpompaa.

Tämä kyseinen ihminen taas on todellinen päällepäsmäri, ALISTAVA, piikittelevä, eikä lainkaan empaattinen... Näin minä hänet ainakin koen. Pitäisi vaan yrittää olla välittämättä, mutta vaikeaa se on...