Lähivanhemman vaihtaminen murrosiässä - onko paha, kokemuksia?

muuttamisesta ja koulun vaihtamisesta yläasteelle siirryttäessä. Siinä iässä kaverit tulee tosi tärkeäksi, ja kun uudella asuinalueella ja uudessa koulussa ei ennestään ollut kavereita, niin niiden hankkimisesta tuli tärkein asia, koulun käyminen oli toisarvoista. Ja parhaat kaverit sai menemällä mukaan rööki- ja dokausporukkaan (tai näin sitä silloin ajetteli).



Mutta eiköhän tuokin asia ole kovin yksiöllistä, joillakin muutto onnistuu paremmin ja joillakin huonommin. Mutta itse pidin tärkeänä (omille lapsille) sitä, että emme muuta yläasteelle siirryttäessä emmekä sen aikana.

kun on ajankohtainen ja ennenkaikkea pojan mielipide on se ratkaiseva.

Jos poika haluaa muuttaa isälleen niin silloin se voi onnistua hyvinkin.

Jos ei halua muuttaa niin ei saa missään nimessä pakottaa (koska ei ole mitään pakollista syytä moiseen muutokseen) jos ei halua pilata pojan koko elämää.

Meillä on kokemusta ainoastaan siitä kun tyttö 17v muutti lukion ekan jälkeen isänsä ja minun luokseni (saman kaupungin eri puolelle, koulu oli aika lailla puolimatkassa). Toivoi viikko-viikko -systeemiä, mistä äitinsä suivaantui niin, että jos aiot muuttaa isällesi niin saat sitten muuttaa kokonaan (en tajua miten kukaan äiti voi noin lapselleen sanoa). Pikkuveljensä asui äitinsä kanssa ja asuu edelleen, tyttö on jo muuttanut meiltä omilleen (asui 3v meidän kanssa).

tuon ikäinen lapsi pitäisi ottaa mukaan päätöksentekoon. Jos on nyt 3. luokalla, niin olisihan tässä yläasteen alkuun saakka aikaa tutustua ympäristöön siellä. Monessa paikassa luokat menevät yläasteelle siirryttäessä muutenkin uusiksi, mutta varmasti helpottaisi, jos siellä suunnalla olisi kavereita jo ennen muuttoa, vaikka eivät samalla luokalla olisikaan.

Ensimmäisessä perheessä oli kolme lasta, tuolloin 13, 11v ja 10v. Muuttivat kaupungista maalle. Vanhin ja nuorin sai uusia kavereita, ovat sosiaalisia. Keskimmäinen vetäytyi täysin omiin maailmoihinsa, alkoi viillellä itseään, masentui, puhkesi paniikkihäiriö ja syömishäiriö. Keskimmäinen lähestyy nyt kolmeakymmentä ja on edelleen todella epätasapainoinen ihminen. Ei ole koskaan seurustellut kenenkään kanssa, muuttaa tiuhaan, ei saa mitään tutkintoa suoritettua loppuun, vaihtaa työpaikkaa kuin kenkää..



Toisessa perheessä tuli avioero. Lapset olivat ensin vuoroviikoin molemmilla vanhemmilla, asuivat samalla paikkakunnalla ja kävivät siis vuoroviikoin samaa koulua eri kodeista. Sitten äiti muutti uuden miesystävänsä kanssa 100km päähän ja hänestä tuli lähivanhempi ja lapset muuttivat toiseen kouluun ja täysin uudelle asuinalueelle. Lapset tuolloin 12v ja 10v. Molemmista tuli ihan hirveitä teininä, vaikka lapsuus oli ollut ihan tasapainoinen eroon asti. Jatkuvasti ongelmia koulussa, kaverisuhteissa, käyttäytymisessä. Kävi juuri niin kuin joku aiempi vastaaja totesi, että ne uudet kaverit löytyivät ihan vääristä porukoista, koska hyvät porukat olivat jo muodostuneet aiemmin.



Kolmannessa perheessä muutettiin saman kaupungin sisällä toiselle alueelle. Koulu vaihtui ja uusia kavereita ei löytynyt kummallekaan lapselle (14v ja 15v). Jatkoivat elämää vanhojen kavereidensa kanssa, eivätkä edes yrittäneet tutustua uuden koulun ihmisiin. Menivät molemmat vanhojen luokkakavereiden mukana samaan lukioon, eikä siihen, mistä uudelta asuinalueelta yleensä mennään. Edelleen ovat katkeria vanhemmilleen, kun pilasivat yläasteen. Ovat nyt reilu parikymppisiä miehiä.