Vaikea lapsuus - oma vanhemmuus

Nostan vielä ketjua illaksi, jos täällä olisi vielä muitakin, jotka haluavat jakaa kokemuksiaan.



Tavallaan toki toivon, ettei olisi, sillä sellaista ahdistavaa ja pelottavaa lapsuutta kun ei toivo kenellekään!

että todella vastuuntuntoisesti olette etukäteen miettineet vanhemmuutta kohdallanne. Tällainen olisi hyvin terveellistä monille sellaisillekin, jotka jostain syystä ilman muuta olettavat sopivansa hyvin lasten vanhemmiksi, mutta osoittautuvatkin sitten käytännön elämässä omia tarpeitaan priorisoiviksi kulissivanhemmiksi.

että todella vastuuntuntoisesti olette etukäteen miettineet vanhemmuutta kohdallanne. Tällainen olisi hyvin terveellistä monille sellaisillekin, jotka jostain syystä ilman muuta olettavat sopivansa hyvin lasten vanhemmiksi, mutta osoittautuvatkin sitten käytännön elämässä omia tarpeitaan priorisoiviksi kulissivanhemmiksi.

Oikeesti! Jos kaikki aattelis noin huolella ku te niin paljolta pahalta säästys moni!

Jo se, että mietit tuollaista etukäteen kertoo, että olisit varmasti välittävä äiti. Se kuinka äitisi on toiminut ei ohjaa sinun toimintaasi enää. Sinä itse ohjaat omaa toimintaasi parhaalla mahdollisella tavalla. Jos sinä toivot perhettä, älä enää rankaise itseäsi siitä, että sinua on kohdeltu huonosti. Vanhemmuus on haastavaa, mutta kuitenkin vain elämää. Tsemppiä!

Äiti tausta samanlainen kuin sinulla, siihen vielä päälle alkoholisti isä. Uskon, ettet toista samoja virheitä, mutta on jokaisen äidin on pakko myöntää, että tekee omanlaisiaan virheitä, jotka vasta sitten lapset huomaavat. Omat vanhempani eivät omasta mielestään mitään pahaa tehneet, edelleenkin ihmettelevät kun en kovin hanakasti ole heillä käymässä ja pyrin lasten vierailut hoitamaan valvotustu heillä etteivät pääse myrkyttämään henkisesti heitä. Hienoa että olet käynyt terapiassa. Niin tein itsekin. Vaikka olin henkisesti valmistaunut äitiyteen, niin äitiys nosti pintaan kaiken sen pahan olon lapsuudesta ja pelon, etten toistaisi samaa. Synnytys laukaisi jonkun "flash-back" olon. Eli kävin siis terapeutilla puhamassa ja saamassa tukea omaan äitiyteen. Neuvolassa kun ei synnytyksen jälkeen enää mitää tukea ole odotettavissa. Tärkeintä on, että tiedostat nuo oman lapsuutesi traumat ja pyrit tekemään toisin. Ja sinä olet sinä, omanlaisesi äiti. Huomaat kyllä sen kun lapsi syntyy tai ehkä jo raskausaikana. Jo sillä olet parempi äiti kuin omasi. Onnea ja rohkeutta yritykseen! Omat lapseni ovat parasta mitä olen aikaan saanut.

Ensiksikin tulet todella toteamaan, että sinä et ole äitisi/isäsi, olet ihan oma itsesi. Sinun ei tarvitse toistaa vanhempiesi antamaa mallia, vaan voit valita toimia toisin. Sinulla saattaa olla vanhempiesi kasvatuksen tuloksena, terapiasta huolimatta, paljon ahdistusta, aggressiota ym. joka nousee pintaan lapsen käyttäytymisen takia. Se, että asiat nousevat pintaan, että tulee tunteita ja tuntemuksia - oli se sitten iloa tai raivoa tai surua - on todella hyvä asia. Sittenpähän pääset todella niitä käymään läpi - ja tarvittaessa muuttamaan.



Olet jo niin pitkällä elämäsi työstämisessä, että tiedostat tilanteet viimeistään sen jälkeen kuin ne ovat tapahtuneet ekan kerran. Kun tulee tunne, että voisi tehdä lapselle jotain pahaa (silloin poistutaan samasta tilasta lapsen kanssa) tai tulee huudettua tilanteeseen nähden sopimattomalla volyymilla...Siinä vaiheessa on hyvä päästä käsittelemään esiin nousevia tuntemuksia, käytösmalleja jne. terapeutin kanssa.



Etukäteen et voi millään tietää, miten tulet toimimaan, vaikka kuinka päätät ettet tee samoin kuin vanhempasi, niin yhtäkkiä, jossain aivan kummallisessa tilanteessa toistat vanhempiesi sanomisia sana sanalta tai hermostut juuri samoissa tilanteissa kuin he. Eivätkä tunteet (kiukku, raivo, aggressio, kärsimättömyys, suru, pettymys ym.) sinänsä ole pahoja asioita eivätkä tee sinusta huonoa äitiä. Opettelet vain ilmaisemaan itseäsi lapsen kannalta sopivalla, rakentavalla tavalla.



Itselläni ja miehelläni on ollut molemmilla rankka lapsuus. Olemme saaneet kaksi lasta vasta nelikymppisinä, osin varmaan juuri siitä syystä, että vanhemmuus on pelottanut. On ihan totta, että lapset tuovat meistä esiin sekä parhaat että huonoimmat puolet - mutta molemmat käymme terapiassa ja tuemme myös toisiamme kasvatusprosessissa. Täydellisiä meistä eikä sinusta ei tule, mutta lohduksesi voin sanoa, että kellään ei ole täydellisiä vanhempia, eikä keneltäkään sellaista voi edes odottaa.



Vanhin lapsemme on nyt kolmivuotias, pahimmassa uhmaiässä, ja olemme todella kiitollisia siitä, miten lapsen parhaan ajatteleminen on haastanut meitä kasvamaan aikuisina ja ottamaan vastuuta omasta elämästämme, omista valinnoistamme, omasta käytöksestämme. Ilman näitä lapsia emme koskaan olisi motivoituneet tähän terapiaprosessiin. Ilman näitä lapsia emme myöskään olisi saaneet kokea sitä iloa ja riemua, kun onnistumme vanhempina ja saamme itsekin nauttia sellaisista asioista, joita vaille jäimme lapsina. Höpsöttelemme, nauramme, pelleilemme, halailemme, pussailemme, välitämme toisistamme. Teemme kaikkea tavallista kivaa perheen kanssa, käymme metsässä ihmettelemässä kiviä ja sammalia, käymme kirjastossa lukemassa kirjoja, kahvilassa syömässä karjalanpiirakkaa, lomalla vuokramökillä jne.



Ja vaikka lapset toisaalta vaativat paljon aikaa ja energiaa, niin terapian käyminen on vapauttanut meissä molemmissa niin paljon tuoretta energiaa (vanhat pelot ja ahdistukset alkavat hävitä), että energiaa on moninkertaisesti enemmän kuin koskaan aiemmin.



Äitini aina sanoi, että minusta ei tule mitään, ei edes kolmen koiran syöttäjää. Ennen uskoin sen, mutta lasten myötä olen todella tajunnut, että valitsen itse oman elämäni - en ole äitini rajoittavien puheiden vanki.



Tsemppiä ja rohkeutta sulle, älä arkaile lasten hankkimista :-)

Kiitos molemmille, kun kerroitte kokemuksianne! Annatte paljon ajattelemisen aihetta. Ja olen itse asiassa ajatellutkin, että voisin vielä mennä uudestaan puhumaan terapeutille ja työstää asioita etukäteenkin. Vaikka kuten sanotte, etukäteen ei voi kaikkeen valmistautua.



Kiitos teille! Mielelläni kuulisin vielä lisää kokemuksia ja ajatuksia!

On oikeasti TODELLA hyvä, että mietit omaa lapsuuttasi ennen omien lasten yrittämistä. Jo raskausaika voi saada ajatukset liikkelle, lapsen syntymästä puhumattakaan. Vauva-aika voi olla normaalistikin rankahkoa yöheräämisineen, kehon parantumisen odottelun ja parisuhteen uuden tilanteen vuoksi. Vauva- ja pikkulapsiaika ovat kaikkein raskaimpia parisuhteille ja erotilastoissa näkyy selvä piikki kun lapset ovat pieniä. Omat kokemukset, kumppanin kokemukset, uudenlainen elämäntilanne ja vastuu pienistä lapsista voivat olla yllättävän isoja asioita.



Hienoa, että olet miettinyt omien kokemustesi vaikutusta mahdolliseen omaan vanhemmuuteesi. Kokemuksesi eivät tosiaankaan ole este ja kuten tuolla jo sanottiin, saattaa vanhemmuus ollakin eheyttävä ja parantava kokemus. Vanhempana kun pystyy itse päättämään, toistaako omien vanhempiensa virheitä, vai päättääkö tietoisesti tehdä toisin.



Itse olen todella ylpeä siitä, että osasin tehdä perheeni suhteen parempia ratkaisuja kuin vanhempani. Minun lasten ei tarvitse pelätä viinan mörköjä, heidän ei tarivitse olla yksin kotona pimeää pelkäämässä, eikä heidän tarvitse kulkea likaisissa ja rikkinäisissä vaatteissa. Lasten ei myöskään tarvitse kantaa huolta minusta ja estellä kavereidensa tuloa meille.



Toimintamallit siirtyvät, jos niiden antaa siirtyä. Jos osaa/uskaltaa/haluaa ottaa askeleen taaksepäin ja katsoa tilannetta etäämpää, voi nähdä mitä toimintamalleja ei ehkä kannata toistaa. Eli: jos jokin ei toimi, tee jotain muuta! :)

Ensimmäisen lapsen kanssa kaikki voi tuntua vähän hankalalta ja vaikealta- esim. minä, joka en ollut tottunut antamaan tai saamaan hellyyttä, itkin väsymystäni ekat kuukaudet kun vauvaa piti jatkuvasti "passata". Lapsen kasvaessa tajusin kuitenkin, miten vähän aikaa hän on pieni ja että elämä jatkuu sittenkin. Nyt kun lapsi on kohta jo kouluiässä, voin sanoa rehellisesti että olen onnellinen että hänet sain! Lapsi tuo mukanaan paljon hyvää, vastuunkantoa ihan eri tavalla kuin ennen, hämmentäviä ja joskus vaikeitakin tunteita...näiden avulla voi kasvaa itse valtavasti, jos vaan antaa tunteille mahdollisuuden.

mulla myös järkyttävä lapsuus, isäni oli pahimman luokan narsisti, paljon narsistista ylikin, jotain psykopatiaan viittaavaa. Väkivalta oli jatkuvaa, isä nautti kun sai pitää perhettään pelossa, kauhussa, ja käytti raakaa väkivaltaa meihin kaikkiin ihan "huviseen". Emme siis saaneet rangaistukseksi kuristusta jos olimme tuhmia - emme uskaltaneet olla tuhmia vaan kilttejä ja hiljaisia, arkoja lapsia. Mutta isä nautti väkivallasta ja sitä tuli siis ilman syytä. Äiti salli kaiken, katsoi vaan vierestä, ei tehnyt mitään auttaakseen. Äiti oli myös itse uhriutuessaan muuttunut oudoksi passiivis-agressiiviseksi ja oli meitä lapsia kohtaan oudon katkera, usein kanteli isälle meistä tekaistuja valheita ja oli vahingoniloinen kun saimme isältä remmiä. Äitini siis aivan sairas myös.



Kun tulin raskaaksi niin kävin lyhytterapian sillä tiesin jo että lapsuuden muistot pulpahtaa pintaan. Vauvan saatuani sain oikein kunnon traumastressin takaumina, heräilin painajaisiin, näin unia pahoinpitelyistäni jne. Onneksi osasin varautua tähän ja tiesin mistä on kyse. Se vaihe meni noin puolessa vuodessa ohi.



Nykyisellään lapsia on jo useampi ja ovat ihania ja rakkaita. Lasteni kanssa teen ihan kaiken toisin kuin vanhempani, minulla oli niin paskat vanhemmat että en halua siirtää ainoatakaan kasvatustapaa omille lapsilleni. Omat lapseni saavat rakkautta, hoivaa ja hellyyttä, mutta tämä asia piti tietoisesti päättää heti lapsen saatuani. Ei se tule välttämättä luonnostaan, kun ei ole itse lapsena saanut ollenkaan syliä, suukkoja, hellyyttä. Ainoa kosketus mitä lapsena vanhemmiltani sain oli vain väkivalta.



Mutta....sitten se vaikein asia. Varaudu pettymyksiin vanhempiesi taholta. Heistä ei välttämättä tule ollenkaan hyviä isovanhempia eikä välttämättä isovanhempia laisnkaan. Omat vanhempani - jotka muuten kiistävät kaiken lapsuudessa tapahtuneen ja väittävät minua ja veljeäni hulluksi kun valehtelemme menneistä - ovat maailman paskimmat isovanhemmat. Eivät ole kiinnostuneet lapsistani yhtään, eivät tulleet ristiäisiin, eivät soita, ei koskaan korttia, lahjaa tai puhelua lapsenlapsille. Ovat täysin piittaamattomia ja tunnekylmiä ja lapseni ovat nähneet heitä vain pari kertaa kuuden vuoden sisällä.



Vaikka järjen tasolla tajuaa että omat paskat vanhemmat on paskat myös isovanhempina niin minulle kovin suru on ollut siinä että lapsilla ei ole isovanhempia. Anoppi ei paikkaa puutetta sillä hän hoitaa vain tyttären perheen lapsia (tytär asuu vieressä, me kaukana) joten on tosi yksinäinen olo ilman tukiverkkoja ja naisten tukea. Kukaan ei ole auttanut lastenhoidossa näiden vuosien aikana kertaakaan, on pakko jaksaa aina itse. Kukaan muu ei "välitä" lapsistamme, lapset jäävät vaille isovanhemmuuden kokemusta ja rakkautta.



En siis väitä että omista vanhemmistani voisi rakastavia isovanhempia tulla vaikka voissa paistaisi, mutta omien lasten kautta näkee yhä selvemmin sen miten kurjat, surkeat ja paskat itsekkäät idiootit on omina vanhempina.



Nykyisellään siis suhteeni vanhempiin on kutakuinkin poikki, viimeksi puhuttiin puhelimessa lyhyesti ehkä 4 vuotta sitten ja kymmeneen vuoteen ei olla nähty kuin 1 tai 2 kertaa. Ei heistä ole vanhemmiksi eikä isovanhemmiksi, ja käytännössä heidän itsekkyytensä ajoi heidät hylkäämään minut jo silloin kun muutin pois kotoa opiskelemaan. Mitään tukea, apua tai välittämistä en ole saanut kertaakaan sen jälkeen kun täytin 18.



Joten ap, vaikka selitykseni oli sekava, niin sanoisin että sinä et siitä LAPSESTA kärsi vaan se on se, joka sinut eheyttää ja parantaa. Sen sijaan ongelma on vanhempasi, sillä kun rakastat, hellit ja hoivaat omaa lastasi, niin näet päivittäin järkyttävän kontrastin sille, mitä vaille sinä jäit lapsena, miten järkyttävästi sinua kohdeltiin, mitä kaikkea kauheaa jouduit kokemaan. SE on se kivuliain asia käsitellä. Jokaisella kun olisi oikeus rakkaudentäyteiseen lapsuuteen. Sitten toinen seikka on tuo paha mieli niistä tukiverkkojen puuttessta ja isovanhempien puuttumisesta lapsen elämässä.



Voimia sinulle, ja ihan tosissaan sitten mieti sitäkin että jos vanhepasi olisivatkin innokkaita isovanhempia, niin miten paljon on järkevä antaa olla tekemisissä. Narsistit pahenevat iän myötä, eivät koskaan parannu, ja todennäköisesti äitisi saattaa ulottaa henkisen väkivallan seuraavaankin sukupolveen. Tai sitten kääntää lapset sinua vastaan tai muuten manipuloida perhettäsi.



Haleja ja rakkautta täältä, toiselta vanhepiensa murjomalta ihmiseltä!

eli vanhemmat eivät ryypänneet ja ruokaa oli. Köyhiä me oltiin, mutta niin oli suurin osa koulukavereistakin.



Sen sijaan vaanhemmat riiteli paljon, isä harrasti kuukausien mykkäkouluja ja ilmapiiri oli kaikenkaikkiaan kotona ahdistava. Aina sai pelätä, ettei tee mitään väärin. Äiti muisti aina kertoa, miten muilla äideillä on paljon paremmat lapset kuin hänellä.



Nyt minulla on kaksi täysi-ikäistä lasta ja lasten mielestä heillä on ollut onnellinen lapsuus. Vuosien varrella olen välillä miettinyt, miten vanhempani jonkun tilanteen hoitaisivat ja olen tehnyt sitten ihan päinvastoin. Hyvin on toiminut.



Iso osuus meidän lasten kasvatuksessa on miehellä. Hänen kotonaan lapsille aina muistutettiin, että sattui mitä tahansa, kotiin saa aina tulla. Minun kotonani taas sanottiin aina, että jos teet sitä-tätä-tota, niin lennät pihalle kuin leppäkeihäs. Me siis käytimme miehen kotona ollutta periaatetta.

Olen mielettömän onnellinen vauvastani, mutta samaan aikaan suren omaa lapsuuttani. Päällimmäisinä tunteina ovat viha ja katkeruus. Kuinka minulle on voitu tehdä niin? En voi sietää silmissäni kumpaakaan vanhemmistani, joten lapsen kokemukset isovanhemmista on jääneet melko vähälle. En haluaisi, että oma lapseni joutuisi kokemaan samaa kuin minä. Luulin, että olin käsitellyt kaikki asiat lapsuudestani, mutta pintaanhan ne ovat nousseet. Terapiassa en ole käynyt, mutta se on ollut harkinnassa. Meidän perhe-elämä sujuu kuitenkin mallikkaasti, ja mieheni avulla uskon, että pärjäämme ihan hyvin. Olen hyvinkin tietoinen omien vanhempieni tekemistä virheistä ja en usko niitä toistavani. Tällä hetkellä hukutan pikkuiseni suukkoihin joka päivä. Olen niin onnellinen, että sain tämän rakkauden kokea, kaiken sen kurjuuden jälkeen. :)

Mulla vaikea lapsuus, alkoholismia, väkivaltaa jne. Tulin itse liian aikaisin äidiksi, vaikka olin ollut vuosia terapiassakin ja voin näennäisen hyvin.



Tuo mitä sanoit ettet koskaan pääse joistain tunteista (takaumista) eroon kertoo minusta selvästi ettet ole vielä valmis. Noista voi päästä eroon, sinuna hakeutuisin uudelleen terapiaan (mieluiten traumaterapiaan) ja käsittelisin traumat tunnetasolla, jolloin takaumat loppuvat eivätkä enää ole esteenä äitiydelle.



Jos jätä nuo asiat käsittelemättä ne aivan varmasti vaikuttaisivat äitiyteesi negatiivisesti (lapsi herättää esiin kaikki, piilotetutkin ja alitajuntaiset traumat, kiintymyssuhteen häiriöt ja aivan kaiken) joten suosittelen vahvasti ensin käymään oman äitisuhteen ja traumat läpi emotionaalisella tasolla taitavan psykoterapeutin kanssa.



Takaumat voivat ja niiden kuuluu lakata ennenkuin voi sanoa olevansa terve, ja valmis äidiksi.



Itselläni käsittelemättömät takaumat ovat vaikeuttaneet äitiyttä, lapsi nostaa esiin traumamuistoja sekä negatiivisia tunteita jotka ovat näistä traumoista lähtien ja on hyvin hyvin vaikeaa olla laittamatta tätä tunteiden painolastia lapsen syyksi tai hänen "päälleen". Mielummin olisin odottanut lapsensaamista vielä, jos nyt saisin valita.



Terapiankin jälkeen olisi hyvä olla sekä toisen turvallisen vanhemman tuki että ammattilaisen tuki äitiyteen kun se on ajankohtaista.

ihan mielenkiinnosta kyselen (olen nro 7) että muuttuivatko yhtään paremmiksi vai olivatko samanlaisia tunnevammaisuudessaan kuin sinullekin?

ihan mielenkiinnosta kyselen (olen nro 7) että muuttuivatko yhtään paremmiksi vai olivatko samanlaisia tunnevammaisuudessaan kuin sinullekin?

vanhempani ovat olleet aivan loistavia isovanhempia. Heillä on aina ollut aikaa lapsille ja lapset ovat olleet heillä paljon yökylässä. Lapsillani on heihin todella lämpimät välit vielä nytkin. Varsinkin äitini hehkutus lapsista menee joskus ihan överiksi.

Olen vanhemmalle lapselle kerran kertonut, millaista oma lapsuuteni ja varsinkin nuoruuteni oli. Hän oli hyvin hämmästynyt, mutta ei onneksi antanut en vaikuttaa omaan suhtautumiseensa.

raskausaikana useimmissa kunnissa pääsee jo "ennaltaehkäisevästi" neuvolapsykologille ja usein siellä voidaan antaa lyhytterapia, enimmäiskäyntimäärä vaihtelee kunnittain mutta yleensä jotain 5-15 käyntikertaa, tämä jo riittää monesti tiettyjen asioiden käsittelyyn ja ennakointiin. Hyviä jatkoja!

pääsee myös jo raskausaikana,kysy onko asuinkunnassasi sellaista?Auttoi mua tosi paljon,oli kokenut ja empaattinen nainen,takana vuosia neuvolatyössä. Auttoi paljon myös käytännön asioissa,imetyksessä,kantoasennoissa ja muussa.

Itse elin elämäni ensimm 10 alkoholisti-isäni ikeen alla joka oli myös väkivaltainen.

Sen jälk äitini otti isästä eron mutta äidin käytös ei sekään ihan "nomaalia" olut, oli henkistä väkivaltaa vähättelyineen, varpailla kävely-ilmapiireineen jne ja kyllä hän joitakin kertoja kävi minuun fyysisestikin käsiksi ja sain mm hengarista ja potkuista osani.

Ja ei puhettakaan mistään naiseksi kasvamisesta tms, ei edes 1 sanalla vaikka äitini olikin kovin nuori kun kipunoin murrosikääni (30-35v) tosin enpä sitä ilmapiirin vuoksi pahemmin "uskaltanut" edes kipunoida vaan pyrin olemaan mahd hajuton, mauton ja näkymätön.



Nyt täytin 37v ja omat lapseni ovat juuri 11v täyttänyt ja ensikeväänä 10v täyttävä ja uskallan sanoa että olen kyllä niiiiiiiiiiin kaukana äitini (ja isäni) tavoista ettei tosikaan.

Lasteni ei tarvitse pelätä mitään, heitä kannustetaan ja rohkaistaan, he saavat hyväksyntää ja syliä päivittäin ja moneen kertaan ja ennenkaikke he kuulevat päivittäin kuinka rakastan heitä.

En kyllä yhtään tiedä, miksi se on minulta onnistunut. Silloin lapsena muistan jo ajatelleeni, että pitää muistaa, etten koskaan kohtele omia lapsiani näin. Kirjoitin jopa teininä listan asioista, mitä en koskaan tee omille lapsilleni. Kaikki ne asiat ovat vielä lähes 30 vuoden jälkeen ihan tuoreena mielessä, enkä tosiaankaan kohtele lapsia niin, ja aina vain ymmärrän omaa äitiäni vähemmän. (Korvissa kaikuu vielä äidin sanat, kun pois muutettuani arvostelin hänen tekemisiään:"Kyllä sinä sitten ymmärrät, kun sulla on omia lapsia.")



Mutta minulla on sisko, joka on omille lapsilleen täsmälleen samanlainen äiti, kuin meidän äitimme meille.



Luulisin, että siinä on kyse tiedostamisesta, sen ymmärtämisestä, mitä äiti teki väärin meitä kohtaan. Silloin sellaista pystyy tietoisesti välttämään.



Mutta tämä on vain minun käsitykseni.

Kiitos aivan kaikille!!!



On ollut todella ihana lukea teidän asiallisia ja hyvin selkeitä kertomuksia kokemuksistanne. Luin ne kaikki huolella ja ajattelen niiden kautta lisää asiaa.



Työstän tätä asiaa vielä eteenpäin mielessäni ja terapiassa. Sekä mieheni kanssa toki. Hän tietää kaiken taustastani ja on tukena. Hänellä itsellään on onneksi ollut hyvä lapsuus ja sieltä puolelta on isoäiti tiedossa aktiiviseksi.



Jatkan lukemista mielenkiinnolla jos saan vielä lisää kokemuksia kuulla.