Uskon, että puhelinkammoni väheni tänään rutkasti

Puhelinkammon ja sosiaalisten tilanteiden pelon takia. Vaikka olen yleensä rauhallisessa mielentilassa ihan kohtuuskarppi akateeminen ihminen, niin puhelimessa minusta tulee kummallinen aivovauriopotilas...



Minulta on monesti kysytty että olisiko helpompi puhua englanniksi, kun on luultu että sönkötykseni johtuu siitä ettei äidinkieleni olisi suomi ja että minun on siksi vaikeaa esittää asiani. Joskus on lyönyt vastapuoli luurin korvaan kyllästyttyään änkytykseeni, meinannut vissiin että pilasoitto varmaan. Joskus kun soitin kysyäkseni ilmoituksen työpaikasta, sössötin niin sekavia että rekrytoija arveli minun olevan humalassa.



Mulla puhelinkammo on pahentunut aina näiden kaikkien myötä vaan, jokainen epäonnistuminen petaa lisää lannistumisen ja pelon tunnetta seuraavaan. Lisäksi kasvaa yleinen tunne että olen luuseri joka en esim. voi ikinä saada uutta työpaikkaa, koska en selviä yksinkertaisemmastakaan puhelusta tai työhaastattelusta olematta punasteleva, änkyttävä ja sekavia höpisevä ääliö.

Kuin minä.

Voi että mua on aina karminut puhelin.



Mulla on monta hyvää asiaa mennyt ohi, koska en vaan ole kehdannut soittaa!

Olen joutunut niiiin monesti selittelemään asioita jälkeen päin kun en ole saanut itseäni nostamaan luuria.



Nykyään yritän vaan olla ajattelematta asiaa sen enempää, jos töitten puitteissa pitää hoitaa asia puhelimella. se vähän auttaa. Tai sitten juuri toi että valmistaudun oikein hyvin etukäteen.



Mä rakastan tekstiviestejä ja s-postia juuri tämän ongelmani vuoksi. ja yritän ohittaa ihmisten mielipiteet, joiden mielestä ei ole asiallista toimittaa asioita muuten kuin soittamalla.

Sanoin heti alkuun, että mulla on vähän sekava tarina kaksista kengistä, palautuksista ja kolmansista kengistä ja lopulta yhdessä etsittiin mulle netistä vaihtoehto palautukseen. Olin todella iloinen ja kiitin asiakaspalvelijaa hyvästä palvelusta. Meinasin puhelun keskellä seota sanoissani ja kun yksistä kengistä oli koko mennyt meinasi tulla epätoivo ja meinasin ottaa ihan rumat, mutta koska puhelimen toisessa päässä oli niin mukava henkilö, pystyinkin lopulta toimimaan ihan järkevästi. Et todellakaan ole ainoa!

Mä teen työkseni puhelintöitä ja tuollaisia pikkujuttuja sattuu kaikille joskus. Useimmat eivät niihin kiinnitä mitään huomiota. Kunhan asia vaan saadaan hoidettua.

- Minusta virkailijat käyttävät puhelimessa enemmän kirjakieltä kuin kasvotusten. Tämä jännittää.

- Minulla on luonnostaan käheä ääni, joten pelkään, ettei puheestani saa puhelimessa selvää.

- Kaikenlainen taustahäly arveluttaa, miten paljon se häiritsee puhelua vastapuolen mielestä.

- Puhelimessa ei mielestäni ole samalla tapaa miettimisaikaa kuin kasvotusten. Kysymysten ja vastausten pitäisi tulla selkeinä samantien.

- Läsnäolo ja kuunteleminen on vaikeampaa osoittaa puhelimessa kuin kasvotusten, jolloin voi katsoa esim. silmiin ja nyökkäillä.

Nämä nyt ensimmäisenä tuli syinä mieleen. T: ap

Ihan turhaan murehdit omaa ääntäsi tai taustamelua. Jos vastapuoli ei kuule tai saa selvää, hän kysyy. Ei siinä ole mitään ihmeellistä. Minusta puhelimessa nimenomaan on ja kannattaa pitää taukoja, antaa aikaa toiselle ymmärtää ja sulatalla kuulemaansa, koska ei näe toisen ilmeitä ja eleitä. Jos läsnäoloa tai kuuntelemista haluaa puhelimessa viestiä (ei minusta mitenkään pakollista), sen voi tehdä lyhyillä mhm -tyyppisillä äänteillä.

En itsekään pidä puhelimella asioinnista, joten laitan kaikki tarvittavat tiedot ja joskus osan sanomisistakin ihan paperille. Tyyliin "Hei, tässä N.N., soittelen kysyäkseni tällaista asiaa..." Sitten lunttaan hetut ja yhteystietoni samalta paperilta. Kun alku lähtee hyvin, saa itseluottamusta ja se loppupuhelu menee sitten ihan omalla painollaan. Kannattaa myös muistaa, että ne ovat asiakaspalvelijoita, joskus ihan ystävällisiäkin, ja töissä selvittääkseen sunkin asioita.

Eikä jännittänyt yhtään niin paljon kuin aiemmin. Kehtasin jopa muitta mutkitta pyytää toistamaan päivämäärän ja ajan, kun en ensimmäisellä kerralla ollut varma kuulinko oikein. Ei edes tuntunut itsestä mitenkään hölmöltä.



Voi teitä ja voi meitä! Etenkin numero kuudentoista puolesta kävi harmittamaan. Kuulostaa todella ikävältä. Oletko koskaan mitään ihan ammattiapua yrittänyt saada tuohon vaivaasi? Olen ainakin kuullut joitakin rauhoitettavia lääkkeitä käytettävän sosiaalisten pelkojen hoidossa.

Ymmärrän kyllä hyvin, että tuollaisten kokemusten johdosta pelkosi on vain lisääntynyt. Varmaan itsellenikin olisi käynyt niin, ellei tuo eilinen puhelu olisi lopulta päättynyt hyvin.



T: ap

Voi teitä ja voi meitä! Etenkin numero kuudentoista puolesta kävi harmittamaan. Kuulostaa todella ikävältä. Oletko koskaan mitään ihan ammattiapua yrittänyt saada tuohon vaivaasi? Olen ainakin kuullut joitakin rauhoitettavia lääkkeitä käytettävän sosiaalisten pelkojen hoidossa.

Ymmärrän kyllä hyvin, että tuollaisten kokemusten johdosta pelkosi on vain lisääntynyt. Varmaan itsellenikin olisi käynyt niin, ellei tuo eilinen puhelu olisi lopulta päättynyt hyvin.

T: ap

paniikkihäiriöön ja sosiaalisiin pelkoihin mutta minulle kehittyi hyvin äkkiä toleranssi, niin että annosta piti vaan nostaa ja nostaa että sai vaikutuksen. Ja koska nuo on voimakkaasti riippuvuutta aiheuttavia lääkkeitä, ei niitä kauheasti nosteta loputtomiin. Lopetin vuoden päästä lääkkeet siis ja nykyisin lääkitsen itseäni viinalla jos tarvii. Parin tuopin jälkeen en pelkää yhtään mitään, en edes puheluita, ja olen muutenkin melkoinen sosiaalinen päiväperhonen. Harmi vaan ettei tätä keinoa voi oikein työhön liittyvissä tilanteissa käyttää.