Lue keskustelun säännöt.
Lapsettoman mietiskelyjä...
17.10.2012 |
Olen 24-vuotias avoliitossa oleva nainen. Mieheni on minua 10 vuotta vanhempi ja hänellä on jo kolme lasta kahdesta edellisestä suhteesta. Hänellä ei siis ole mitään tarvetta eikä halua lapsille. Olen tästä miehestä todella onnellinen.
Nykyään tulee harmiteltua lähinnä sitä, että ympärilläni ystäväni lisääntyvät, jolloin spontaaneille tempauksille ei tietty ole enää aikaa. Ja toki ymmärrän tämän ja pyrin kuitenkin viettämään näiden perheellisten ihmisten kanssa muuten aikaa. Työttömänä on helppo käydä kotiäitien luona kahvilla luomassa aikuista keskustelua äidin kanssa, kun miehet ovat töissä, tai lähteneet suhteesta. Ja nimenomaan niin, että minä menen muiden luokse, en koskaan vaadi ystäviltäni sitä, että raahaavat niitä lapsiaan väkisin keskustaan kahville (tietty kenenkään elämäntilanne ei edes ole se, että voisi nauttia ulkona kahvista). Tämäkin vähän harmittaa, mutta pienempi paha kuin se, että en tapaisi ystäviäni enää ollenkaan.
Koen, että saan aivan tarpeeksi lapsellista seuraa, kun käyn perheellisten luona. Siellä näen ne kaikki iloiset ja vähemmän iloiset kohtaukset. Joskus tietty mietin, että miltä ne iloiset kohtaamiset tuntuisikaan, jos olisi omista lapsista kyse, mutta hyppelen silti onnesta soikeena kotiin päin itkuraivopotkukohtauksien jälkeen miettien, että minun ei tarvitse niitä onneksi väkisin sietää.
Jotenkin ahdistaisi myös se, että vanhemmuus todella tuo todella paljon rajoitteita. En voisi kiroilla, en voisi lähteä spontaanisti baariin yhdelle oluelle, en voisi nukkua 12 tuntia putkeen, en voisi ostaa itselleni kaikkea mitä haluan, en voisi jättää tiskejä kuukaudeksi likoomaan tiskialtaaseen ja kaikkea muuta. Tiedän, taidan olla vieläkin vähän teini tässä suhteessa, mutta olen silti onnellinen.
Omat siskoni ovat jo jakaneet sukumme geenejä eteenpäin, enkä koe vanhempieni geenejä niin ihmeellisiksi, että haluaisinkaan niitä jakaa kenellekään ;) Sinänsä tämä haluttomuuteni suvunjatkamiseen voi myös johtua geeneistä. Äitini ei ole koskaan ollut mitenkään äidillinen, vaikka hän onkin synnyttänyt viisi lasta. Yritti aikansa saada kaikkien vaatimaa tasaista perhe-elämää useiden miehien kanssa, mutta oli onnellinen vasta sen jälkeen, kun päätti jättää kaikki meidät lapset huostaan ja lähti omille teilleen. Meistä viidestä lapsesta vain yksi elää tällä hetkellä vapaaehtoisesti onnellista perhe-elämää neljän lapsensa kanssa. Isäni ei ollut sen kummoisempi; hänen puoleltaan minulla on yksi sisko, eikä isäni koskaan osallistunut kummankaan hoitoon. Siskollani on myös yksi lapsi, joka on jo ollut täysi-ikäinen muutaman vuoden. Usein kun vietämme iltaa keskenämme, niin hän pohtii, että olisiko hän edes tehnyt lapsia, jos tätä yhtä vahinkoa ei olisi tullut. En siis usko, että meidän geeneissämme olisi hoivavietti erityisen vahva. Kun katsoo molempien vanhempien sukupuitakin kauemmas, niin lisääntyminen on jäänyt oikeastaan vain muutamaan ihmiseen, vaikka perheet ovatkin ollut isompia.
Uskon, että oma vapaudenhaluni on niin suuri, että en katuisi kuolinvuoteellanikaan valintaani lapsettomuudesta. Luotan siihen, että ympärilläni olisi vähintään hoitaja, jotta ei tarvitsisi ihan yksin kuolla.
Perheelliset, olkaa onnellisia lapsistanne, mutta älkää turhaan olettako, että kaikki haluaisivat sitoutua johonkin niin suureen ja pitkäaikaiseen projektiin vapaaehtoisesti :)
Todennäköisesti pelkäisin lapseni puolesta ihan kaikkea, ja se on iso miinus minun vapaaseen, joskin suhteellisen neuroottiseen elämääni ;)
Kommentit (21)
Minulle on aivan sama, lisääntyvätkö muut vai eivät. Ensimmäisen lapseni jälkeen olisin sanonut, että lapsi on parasta elämässä. Toisen lapsen synnyttyä vammaisena ja sairaana tiedän, että se voi olla myös pahinta. Näin ei varmastikaan saisi sanoa, mutta näin koen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että mies on ihan itse steriloinut itsenä hölmöilyjensä seurauksena. Asia todettu lääkärillä.
ettei lapsia kuitenkin tule...?
taisi tosiaan tulla vähän pitkä, mutta itseäni ei haittaa. Otan osaa toisen lapsesi puolesta, minusta ei tuohon olisi :(
Minulle on aivan sama, lisääntyvätkö muut vai eivät. Ensimmäisen lapseni jälkeen olisin sanonut, että lapsi on parasta elämässä. Toisen lapsen synnyttyä vammaisena ja sairaana tiedän, että se voi olla myös pahinta. Näin ei varmastikaan saisi sanoa, mutta näin koen.
Ja hienoa, että sinua ei haittaa muiden lisäännöttömyys. Itse olen huomannut, että kyllä minun iässäni pitäisi jo jonkinlainen nyytti sylissä olla, tai ainakin halua sellaiseen. Siis joidenkin mielestä, suurin osa ajattelee samalla tavalla kuin sinä.
-ap-
Perustelut voivat ärsyttää. Koska olen niin fiksu että teen/en tee lapsia jne. Omahyväisyys, oon aina oikeessa mentaliteetti jne. ymmrrätkö? Ihan sama teetkö vaiko et, mutta anna muidenkin elää...
vouhkaa näitä asioita elävässä elämässä. Enkä koe siihen tarvettakaan. Tulipa tässä nyt ajankuluksi mietiskeltyä asiaa, ottamatta kantaa siihen, että kumpi olisi parempi. Eikä siihen voikaan ottaa sillä tavalla kantaa. Enkä koe olevani oikeassa missään muussa, kuin omassa päätöksessäni, tottahan sen tajusit?
Tietty, halusit vain provota, mutta pakkohan siihen oli tarttua.
Ihan sama teetkö vaiko et, mutta anna muidenkin elää...
-ap-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vouhkaa näitä asioita elävässä elämässä. Enkä koe siihen tarvettakaan. Tulipa tässä nyt ajankuluksi mietiskeltyä asiaa, ottamatta kantaa siihen, että kumpi olisi parempi. Eikä siihen voikaan ottaa sillä tavalla kantaa. Enkä koe olevani oikeassa missään muussa, kuin omassa päätöksessäni, tottahan sen tajusit?
Tietty, halusit vain provota, mutta pakkohan siihen oli tarttua.
Ihan sama teetkö vaiko et, mutta anna muidenkin elää...
-ap-
tuo liittyi varmaan palstan yleiseen tapaan esittää asiaa, ei sinuun. En toki varmaksi tiedä.
Työttömänä on helppo käydä kotiäitien luona kahvilla luomassa aikuista keskustelua äidin kanssa, kun miehet ovat töissä, tai lähteneet suhteesta. Ja nimenomaan niin, että minä menen muiden luokse, en koskaan vaadi ystäviltäni sitä, että raahaavat niitä lapsiaan väkisin keskustaan kahville (tietty kenenkään elämäntilanne ei edes ole se, että voisi nauttia ulkona kahvista).
Miten nyt niin? Kyllä minä ainakin voin nauttia kahvilassaolosta. Ei se lapsi nyt sentään mikään norsu ole, kahdenkin kanssa voi vielä käydä paikoissa. Ei silti, otan mielelläni ystäviä meillekin kylään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että kuinka monesti olen täältäkin lukenut siitä kuinka lapsettomat ovat ihan idiootteja ja lapsellisia, eivätkä ymmärrä elämästä mitään. Tai kuinka monesti joku on täällä surrut sitä, että lapsettomat sinkkuystävät ovat hylänneet, eikä ole ystäviä enää ympärillä. Tai sitä, että ärsyttää kaikki mitä lapseton ystävä möläyttää, eikä hänellä saa olla mitään mielipiteitä lapsista tai lapsenhoidosta.
No minäpä olen saanut kuulla oikeassa elämässäni kiitosta niiltä äideiltä, jotka muut lapsettomat ystävät ovat hylänneet. Oma elämäni on ollut melko hurjaa, joten ei minua voi ihan idiootiksi ja mitääntietämättömäksi väittää. Tai toki voi, mutta se kertoo vain siitä, että minua ei tunne. En myöskään koskaan kerro mitään täydellisiä lapsenhoitovinkkejä KENELLEKKÄÄN. Jos asiasta tulee puhe, niin kerron vain sen, mitä olen lukenut, kuullut tai itse huomannut. Nämä ovat minun kokemukseni lapsista, ja olisi aika epäreilua tuomita tietämättömyyteni tämän takia. Tietty kerron oman näkökantani aina hyvin mauttomasti ja hajuttomasti, koska lapset ja lapsenhoito on niin subjektiivista, eikä sanomisistani ole kukaan koskaan loukkaantunut. Pääsääntöisesti myötäilen vanhemman sanomisia, koska sitä ensikäden kokemusta minulla ei ole.
Onneksi äidit harvoin itse haluavat puhua lapsenhoidoistaan minun kanssani. Ehkä kyse on molemmanpuoleisesta kunnioituksesta toista aikuista kohtaan. En minäkään puhu edellisen viikonlopun hurjista seikkailuistani, koska osa tutuista äideistä kaipaa vieläkin sitä edellistä elämäänsä, vaikka nauttivatkin uudesta elämästään.
Noin, sainpas purettua ärsytykseni tuosta turhasta syyllistämisestä!
Niin ja anteeksi, en halunnut aiheuttaa kenellekkään mielipahaa pohdiskelujeni seurauksesta. Mielestäni aloitustekstini oli neutraali ja puhtaasti minua varten, tekstissä ilmenneiden pienten harmitustenkin takia. Ärsyynnyn myös paarmoista uidessa, tai heinäkasasta ravintolaruokani päällä. Eivät ne silti minun elämääni haittaa, niinkuin ei haittaa äitienkään rajalliset mahdollisuudet tapaamispaikkoihin minun kanssani.
-ap-
olekkaan, mutta useimmat äidit ovat huomanneet, että kotona lapsi on helpommin hallittavissa, eikä sitä muksua tarvitse vahtia koko ajan, niinkuin esimerkiksi jonkun ostoskeskuksen kahvilassa. Tällöin aikuisten väliselle keskustelullekkin on jäänyt enemmän aikaa, kun siihen paimentamiseen ei ole niin tarvinnut keskittyä. Toinen näppärä tapaamispaikka on jokin leikkipuisto. Siellä lapsi saa rehaa sydämmensä kyllyydestä samalla, kun aikuiset tarkkailevat kauempana tilannetta.
Ja korostan nyt, että yksikään vanhempi ei eristä lastaan, vaan siellä keskustan kahviloissa ja kaupoissa käydään sitten yksin lapsen kanssa, tai perheen voimin.
Hyvin harvoin käy niinkin hyvä tuuri, että mies suostuu iltasella vahtimaan lasta, jolloin äitsykätkin pääsee vähän baanalle tuulettumaan. Tätä onnea tapahtuu tosin harvoin (vaikka miehet sitten menevätkin sydämmensä kyllyydestä, kun heidän työntekonsa on niin "pirun paljon rankempaa" kuin pelkkä simppeli lastenhoito 24/7).
-ap-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotkin ihmiset vain saavat huonommat kortit kuin toiset.
Lapsuuden kokemuksesi on vain traumatisoinut sinut ja siitä tämä kaikki johtuu.
Taidat vain olla henkisesti poikkeava/ epävakaa ihminen. Onnea elämään.
Taitaa olla kuitenkin niin, Etta AP voisi jopa halutakin lasta, mutta mies ei halua eika edes pysty niita enaa tekemaan.
Nyt AP:ta mietityttaa etta voiko han elaa loppuelamansa ilman omaa lasta, vain miehen takia.
Mieti tarkkaan AP, onko miehesi rinnallasi loppuelamasi vaiko vaihtaa uuteen sopivalla hetkella. Siinapa sitten olet ilman miesta ja ilman lasta. Uuden miehen voit loytaa viela vanhempanakin, mutta lapset taytyy tehda ajoissa, silloin kun se viela on mahdollista.
Miehesi on saanut olla (ja on) isa, miksi et sina saisi olla aiti. Ala anna miehesi paattaa sinun aitiydestasi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kun tuli taas ihan nappi keittiöpsykologia-mietteet numeroilta 12 ja 13 :D Onneksi te olette täällä, nythän sainkin täsmälleen oikeat vastaukset kysymyksiin, joita en edes kysynyt ;)
Tietty tuo traumatisoituminen voi olla ihan oikea, mutta en halua ottaa sitä samaa riskiä kuin äitini otti, ihan vain sen takia, että jokaisen ihmisen olisi pyrittävä lisääntymiseen. Eikä haittaa ollenkaan.
-ap-
Ei jokaisen ole pyrittava lisaantymiseen, mutta aika monelle halu on biologinen=todellinen.
On kuitenkin 'helpompaa' saada lapset, kasvattaa lapset aikuisiksi ja sitten elaa taas ilman kotona asuvia lapsia ja kiitaa ravintolassa kuin joskus nuorena kuin etta on ensin lapseton ja sitten keski-ian jalkeen yrittaa viela 'vanhana' tulla vanhemmaksi. Se kun voi olla (on) varsinkin naisille mahdotonta tulla biologiseksi aidiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja ajattelin juuri tavallasi. En ole mikään emotionaalisesti lämmin emo tai läsnäoleva hoivaaja. Mieheni on lasten kanssa enemmän ja minäkin viikonloppuna osallistun leffailtoihin yms. Yleensä teen töitä koneellani eri huoneessa tai roikun koneella muuten vaan. Käyn myös harrastamassa. Mieheni tiesi, että tarvitsen paljon omaa tilaa ja emme hätiköineet lasten suhteen. Hän oli valmis ottamaan suuremman vastuun ja olemme nyt tyytyväisiä tilanteeseen ja aikoinaan tehtyyn päätökseemme.Nyt lapset ovat jo "isoja" ja ensimmäinen aloitti kolunkin. Imettäessäni 3kk olin tietysti kiinni enemmän vauvoissa, mutta pulloruokinnan alettua jaoimme hiljalleen vastuun ja sitten painotimme sen isälle.
Älä välitä noista idioottien kommenteista, kaikesta päätellen tiedät päätöksesi olevan oikea.
Minäkin olen jo pienestä pitäen tiennyt, että en aio hankkia lapsia. Päätökseni on pitänyt, ja ikää on nyt jo lähemmäs neljäkymmentä. Onneksi mieheni on samaa mieltä asiasta, yhdessä ollaan oltu jo yli kymmenen vuotta.
Ajatukseni ovat melkolailla samanlaisia kuin sinullakin, tahdon elää vapaana ja matkustella, enkä halua olla vastuussa kenestäkään. Minulta olisi jäänyt todella paljon näkemättä ja kokematta, jos parikymppisenä olisin päättänyt ruveta lisääntymään.
En ole silti mikään lastenvihaaja, niinkuin tällä palstalla usein saa lapsettomana kuulla. Minulla on kaksi ihanaa kummilasta, joista toinen on jo täysi-ikäinen ja toinen taapero. Molempia olen monet kerrat hoitanut, ja välitän heistä todella paljon, mutta siltikään ei ole äidinvaistot heränneet.
mutta on sinulla nytkin jäänyt kokematta; se lapsen saaminen, äitiys jne...
Kaikkia kokemuksia ei voi saada, ja onneks jokainen voi valita mitä haluaa kokea :)
Älä välitä noista idioottien kommenteista, kaikesta päätellen tiedät päätöksesi olevan oikea. Minäkin olen jo pienestä pitäen tiennyt, että en aio hankkia lapsia. Päätökseni on pitänyt, ja ikää on nyt jo lähemmäs neljäkymmentä. Onneksi mieheni on samaa mieltä asiasta, yhdessä ollaan oltu jo yli kymmenen vuotta. Ajatukseni ovat melkolailla samanlaisia kuin sinullakin, tahdon elää vapaana ja matkustella, enkä halua olla vastuussa kenestäkään. Minulta olisi jäänyt todella paljon näkemättä ja kokematta, jos parikymppisenä olisin päättänyt ruveta lisääntymään. En ole silti mikään lastenvihaaja, niinkuin tällä palstalla usein saa lapsettomana kuulla. Minulla on kaksi ihanaa kummilasta, joista toinen on jo täysi-ikäinen ja toinen taapero. Molempia olen monet kerrat hoitanut, ja välitän heistä todella paljon, mutta siltikään ei ole äidinvaistot heränneet.
että ap kaipaa kuitenkin lasta. Tai edes sitä mahdollisuutta, että ovi lasten saamiseen pysyisi avoinna. Eikä siinä ole mitään pahaa.
Ei 24-vuotiaana vielä tarvitse tai aina voikaan tietää haluaako lapsia. Olen vain vuotta vanhempi, eikä minulla ole lapsia enkä vielä tiedä haluanko niitä tai voinko lapsia edes saada. Tärkeintä on, että minulla on tuo mahdollisuus avoinna, ja jos ei olisi niin ahdistaisi sekin.
Kannattaa miettiä sitä suhdetta vakavasti. Varmasti löytyy myös miehiä, jotka haluavat perheen (ja ihka ensimmäisensä) juuri ap:n kanssa.
Jos ap ei lapsia koskaan halua, se on ihan ok sekin. Uhriksi ei kuitenkaan kannata ruveta oman menneisyytensä tai nykyisen parisuhteen takia, vaan olisi hyvä miettiä mitä sitä ihan itse haluaa ja toivoo elämältä. Oma lapsi on kuitenkin lopulta ihan eri juttu kuin muiden lapset ja uskon että rankkuudestaan huolimatta vanhemmuus on yksi elämän antoisimpia kokemuksia jos siihen ryhtyy.
Antoisaa itsetutkiskelua ap:lle!
Mä olin 24-vuotiaana ehdottomasti sitä mieltä että ei lapsia, 30-vuotiaana sitä mieltä että ei lapsia, 35-vuotiaana sitä mieltä että jos löytäisin miehen ja se haluaisi lapsia niin olisihan se ihan kiva lapsikin saada (muttei mitään pakkomielteistä vauvakuumetta ja vaihtoehto jäädä lapsettomaksi tuntui täysin ok:lta sekin), ja nyt 38-vuotiaana on aivan mieletön pakottava vauvakuume :-o
itse en voisi kuvitella olevani noin nuoren kanssa parisuhteessa. Onkohan kaveri ihan täysipäinen?
Käyttäytyykö muuten normaalisti?
Kamalan nuoren on ottanut. Kenties itsekin vähän lapsellinen luonteeltaan?
Minä en voisi kuvitella nuon nuorta vaimoa itselleni.
ettei lapsia kuitenkin tule...?