Mies riitelee lasten kanssa jatkuvasti

Vai miksi mainitsit että "jos erottaisiin"?



Meillä on sellainen tilanne, että miehelle on vuoden-parin aikana kehittynyt krooninen masennus, jonka on itselleen myöntänyt vasta ihan pari kuukautta sitten. Lasta kohtaan oli pinna erityisen kireällä ja kaikesta piti tosiaan haastaa riitaa. Onneksi, onneksi huomasi itse lopulta käytöksensä ja hakeutui terapiaan. Itselle ollut pirun raskasta tämä, kantava ajatus on kuitenkin että joskus tän täytyy muuttua paremmaksi.



pystyttekö puhumaan käytöksestä vai provosoituuko miehesi siitäkin? Onko hänellä ketään läheistä kaveria jonka kanssa asiaa voisi puida - vaimon kanssa kun ei sitten kuitenkaan kaikesta keskustella jos on vaikeaa.



Jos miehesi vain on käytöstavaton k*s*pää, harkitse millaisen lapsuuden haluat lapsillesi antaa.

Oletko kysynyt mieheltä, mitä hänelle kuuluu ja millaista elämää ja perhe-elämää haluaisi?

Ero olis lapsille katastrofi ja en muutenkaan halua sitä kevyin perustein, sillä olishan lapset isän hoidossa sittenkin. Olen ihan toivoton kun oma kasvattaminen vesittyy isän huonoon esimerkkiin. En sano että olen täydellinen itsekään, mutta huutamiseen ja nimittelyyn kyllästynyt totaalisesti, pahinta kun kuulen miten lapset puhuu minulle, isälleen ja isovanhemmile.

Hän häiritsee esim läksyjen tekoa, puhumattakaan että auttaisi, hoidan kaikki lasten asiat kun miestä ei kiinnosta.

Mies kävi tk-lääkärillä ja sai lähetteen jonnekin jossa todettiin liian terveeksi terapiaan.

Ainoa mikä tässä tulee mieleen. Siellä voit esittää ihan rauhallišella äänellä että sinusta tuntuu että lasten huono käytös on paljolti isän huonon käytöksen matkintaa. Koska on vaikea varmaan saada miehesi tajuamaan tätä. Mä olen hellästi jauhanut tätä mantraa meillä jo pari vuotta, mies alkanut tajuta. Olen esittänyt myös omasta puolestani: lapset on tasan sillä tuulellä millä minäkin. Koska usein asia on just näin.



Mieheni oli varmasti masentunut, ja nyt on helpottanut. Apua ei hakenut, en tiedä olisiko saanut, äidinkieli kun ei ole Suomi vaan tanska, ja terapeuttia ei olis kuitenkaan löytynyt.

en itse asiassa tiedä, missä mieheni käy terapiassa tarkalleen. Hän ottaa asian todella raskaati, on sentään minulle sanonut hakeneensä apua. Uskon että terapeutti on ammatin kautta haettu yksityinen. Joitain aavistuksia minulla on.



Tilanne on vaan ollut niin herkkä, että et usko kuinka suuri helpotus minulle on jo se että myönnetään paha olo ja on haettu apu. Se on aiempaan nähden suuri askel. H'lvetin raskasta on silti, niin että tsemppiä teille samassa tilanteessa olevat siskot... jotenkin täytyy uskoa perheen koossapitävään voimaan, ja siihen että ajat muuttuvat. Ja välillä täytyy olla vastamäkiä ja kivirekiä ja tervassa uintia ja mitä näitä nyt on.