Lue keskustelun säännöt.
Vi**u oikeesti, mä syön varmaan itseni hengiltä tätä menoa.. :/
15.10.2012 |
Oon taistellut painoni kanssa teini-ikäisestä saakka. Nykyään olen jo aikuinen nainen, yli kolmekymmentä jo.
Ruoka ja syöminen on mulle kuin huumetta. Oikeesti. Normaali syöminen ei onnistu multa, tai no, vielä muutama vuosi sitten se onnistui hetkellisesti, muutamasta viikosta parhaimmillaan muutamiin vuosiin asti kausittain, (jolloin aina laihduinkin, parhaimmillani laihduin 20 kg, normaalipainoiseksi, ihan vaan terveellisesti syöden).
Mutta nyt viimeset 4 vuotta, mä en oo saanut itseäni kuriin enää kuin hetkellisesti (max. pariksi viikoksi) ja sehän näkyy jo. Olen lihonut-laihtunut muutaman kilon-lihonut.. näiden vuosien aikana saanut painoa lisää nyt jo 20 kg, joista viimeisen kuukauden aikana 4 kg!! Nyt on joku tosi paha vaihe menossa, vaikka kuinka päätän ja haluan ja yritän motivoida itseäni, että nyt loppuu järkyttävä mässytys ja palaan ruotuun, niin vielä mitä. Äskenkin huomasin mässääväni sohvalla koko ajan jotakin, hain jogurttia, leipää, keksejä, ruokaa, jogurttia, leipää, ruokaa.. olen syönyt koko ajan kolmesta eteenpäin. Nälkä ei ole ollut ollenkaan, päinvastoin, vatsa on pinkeenä ja tosi ähky ja huono olo, silti tekee mieli syödä lisää.
Mä en tajua mistä kiikastaa. Mä oon tehnyt kaikkeni, että saisin syömisen normaaliksi. Mainitkaa mitä tahansa elämäntaparemontista syömis- ja tunnepäiväkirjaan, karppaamisesta kasvisruokavalioon, mä oon kokeillut kaikkea.
Kai on vaan hyväksyttävä, että mä tulen lihomaan ihan järkyttäväksi mössöksi. En haluaisi niin, mutta mulla on nyt keinot vähissä. Lopussa.
Musta tuntuu, että mulla ei pelaa enää minkäänlainen kontrolli syömisen kanssa. Ei siis mitään järkeä tässä hommassa enää. Mä vaan syön, syön ja syön, ja sitten syön vähän lisää. Välillä inhoan itseäni ja päätän muuttua, ja "tällä kertaa onnistua oikeasti", ja sitten mä kuitenkin ennenpitkää (tai nykyään surkuhupaisan nopeasti) löydän itseni yhä uudelleen syömästä, mässäämästä, ahtamassa lisää ruokaa sisuksiini, vaikka nälkä ei ole, ja vatsaa kivistää.
Siinäpä tämä juttu. Tiedän, ettei kukaan teistä voi auttaa mua, enkä edes odota sitä. Tarvitsi vaan kirjoittaa, on niin paska olo taas, henkisesti ja fyysisesti.
Kommentit (32)
Olen kyllä lukenut syömishäiriöistä, tunteiden ja syömisten yhteydestä ja muita psykologisia kirjoja aiheesta, todella paljon. Kaiken, mitä olen käsiini saanut, kirjastoista ja netistä.
Tuolla syömishäiriö-sivuillakin oon käynyt, mutta jotenkin en tunne olevani "kohderyhmää", sivut ja oheismateriaali tuntuu olevan tehty teini-ikäisille anorektikoille (tai heidän vanhemmilleen). Ei aikuiselle, itsensä ähkyyn syövälle "vielä normaalilihavalle" naiselle, joka ei oksenna, eikä käytä laksatiiveja tms.
Ja en asu pääkaupunkiseudulla. Täällä taas on todella epätoivoista tulla otetuksi todesta/saada hoitoa tällaiseen asiaan.
Kiitos nyt kuitenkin, että laitoit linkin. Ehkä joku muu saa sieltä apua.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä on se perimmäinen syy joka saa sinut ahmimaan ruokaa? Selvitä se niin ongelmasi on jo puoliksi ratkaistu. Usko pois! Pelkkään syömiseen keskittyminen on vain seurauksen ei syyn hoitamista.
Se syy voi olla jossain tosi syvällä eikä sen selvittäminen ole luultavasti helppoa. Se kuitenkin kannattaa koska se voi muuttaa koko elämäsi.
Sitten oli pakko laihduttaa kun sairastuin, tajusin et oikeesti varmaan kuolen syömiseen jos se ei lopu. Sain noin 4 kuukaudessa pois 25 kg. Nyt vaan vituttaa suunnattomasti kun yksi uusi lääke on saanut mut lihomaan viikossa 5 kg!!!
Mikä on se perimmäinen syy joka saa sinut ahmimaan ruokaa? Selvitä se niin ongelmasi on jo puoliksi ratkaistu. Usko pois! Pelkkään syömiseen keskittyminen on vain seurauksen ei syyn hoitamista.
Se syy voi olla jossain tosi syvällä eikä sen selvittäminen ole luultavasti helppoa. Se kuitenkin kannattaa koska se voi muuttaa koko elämäsi.
Mä tiedän kyllä, miksi syön. Ole vahvasti tunnesyöppö, mutta myös jonkunverran tapasyöppö.
Lienen siinä mielessä vaikea tapaus, että mä syön kaikkiin tunteisiini. Mikä tunne tahansa, niin ruoka maittaa.
"Ruoka lohduttaa" kun olen stressaantunut. Tai kun on kiire. Tai kun olen väsynyt. Tai surullinen, tai tylsistynyt.
Ruoka kuuluu asiaan myös, kun olen iloinen, kun on aihetta juhlaan, kun on tosi kivaa, kun ollaan perheen kanssa, kun ollaan ystävien kanssa.
Mutta ei näiden syiden tiedostaminen ole auttanut mua yhtään, ehkä juuri siksi, että syön niin moneen tunteeseen (kaikkiin), ei ole mahdotonta elää elämäänsä ilman tunteita, järjellä pelkästään. Jota se ilmeisesti vaatisi minulta, että voisi syödä vaan järkevästi, silloin kun on nälkä.
Ja kun mulla ei tosiaankaan toimi se, että tekisi jotain muuta, kun tulee tällainen tunne, esim. tylsyys. Että siis lähtisin kävelylle, ajattelisin jotain muuta, tekisin käsitöitä. Kaikkia näitä olen kokeillut, ja en tiedä toimiiko ne muilla, mutta itselläni mieliteko ruokaan ei todellakaan sammu tällaisella tekemisellä, koko ajan sitten kävellessä/käsitöitä tehdessä tms. mietin kuitenkin ruokaa ja syömistä, vaikka yritän olla miettimättä. Ajatukset vaan on ja pysyy, ja sitten kohta ratkean.
Kunpa voisikin sammuttaa aivonsa ihan kokonaan tällaisissa tilanteissa seuraavaan ruoka-aikaan saakka!
ap
oletko oikeasti hakenut apua ongelmaasi, vai mistä sinulle on tullut tunne että ongelmaasi ei siellä päin otettaisi vakavasti? onko sille jotain oikeita perusteita, vai onko se vain päässäsi oleva häpeästä johtuva tekosyy?
Syömisesi ei ole enää mitenkään normaalia, joten vaikea kuvitella ettet saisi apua, jos sitä tosissasi haet. joku yksittäinen lääkäri/hoitaja saattaa vähätellä, mutta ei siitä kannata lannistua, kyseessä on kuitenkin sinun elämäsi ja tulevaisuutesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen jokatunteensyöppö ja tapasyöppö. Kun syö joka tunteeseen, on todella vaikea hillitä syömistään, koska kaikkia tunteitaan ei voi hävittää. Lisäksi minä todella pidän syömisestä, se on mulle suuri ilon lähde ja harrastuskin. Harrastan ruuanlaittoa ja bloggaankin. Blogikirjoituksia syntyy, kun aina on joku aihe kokata. Ja syödä. Paljon. Lisäksi kaikki tunnenapostelu ja sitten suoranainen henkinen lääkintä ruualla. Jos lapsen kanssa on vaikeaa, hillitsen itseni paremmin, kun käyn vetäisemässä suklaapatukan ja pepsihuikat keittiössä. Jos pomo on hankala, haen iltapäiväkahville munkin. Ja ajan kotimatkalla hesen kautta. Mennäkseni päivällispöytään perheen kanssa.. Ja viikonloppuna tulee vieraita, ei kun suunnittelemaan ihania ruokajuhlia. Ja kaverin kanssa nähdään pitkästä aikaa, tätä juhlistetaan sunnuntaibrunssilla!
Uskomattominta on, että mulla ei ole mitään huonoa omatuntoa syömisestä. Sen tuottama nautinto ja lääkinnälliset vaikutukset ajavat huonon omatunnon ohitse. Voimakas lihominen kuitenkin inhottaa minua, olen ihan hirveä valas nukyään. Silti se oman ulkomodon inhoaminen ei ulotu yhtään siihen syömiseen. Ihan kuin ne olisi kaksi erillistä asiaa. Olen mä kyllä sekaisin.
Ainoa tunne, joka mulla estää syömisen on rakastuminen. Olen silloin niin ahdistunut (?) tai siltä se tunne tuntuu vaikkei sitä ole, että en pysty syömään, vaikka haluaisin! Harmi vaan, etä olen ollut niin kauan naimisissa tuon rakkaan miekkosen kanssa, ettei hän aiheuta tuota tunnetta mulle enää, joten laihdutusvaikutusta ei ole...
Mikä on se perimmäinen syy joka saa sinut ahmimaan ruokaa? Selvitä se niin ongelmasi on jo puoliksi ratkaistu. Usko pois! Pelkkään syömiseen keskittyminen on vain seurauksen ei syyn hoitamista.
Se syy voi olla jossain tosi syvällä eikä sen selvittäminen ole luultavasti helppoa. Se kuitenkin kannattaa koska se voi muuttaa koko elämäsi.
Mä tiedän kyllä, miksi syön. Ole vahvasti tunnesyöppö, mutta myös jonkunverran tapasyöppö.
Lienen siinä mielessä vaikea tapaus, että mä syön kaikkiin tunteisiini. Mikä tunne tahansa, niin ruoka maittaa.
"Ruoka lohduttaa" kun olen stressaantunut. Tai kun on kiire. Tai kun olen väsynyt. Tai surullinen, tai tylsistynyt.
Ruoka kuuluu asiaan myös, kun olen iloinen, kun on aihetta juhlaan, kun on tosi kivaa, kun ollaan perheen kanssa, kun ollaan ystävien kanssa.
Mutta ei näiden syiden tiedostaminen ole auttanut mua yhtään, ehkä juuri siksi, että syön niin moneen tunteeseen (kaikkiin), ei ole mahdotonta elää elämäänsä ilman tunteita, järjellä pelkästään. Jota se ilmeisesti vaatisi minulta, että voisi syödä vaan järkevästi, silloin kun on nälkä.
Ja kun mulla ei tosiaankaan toimi se, että tekisi jotain muuta, kun tulee tällainen tunne, esim. tylsyys. Että siis lähtisin kävelylle, ajattelisin jotain muuta, tekisin käsitöitä. Kaikkia näitä olen kokeillut, ja en tiedä toimiiko ne muilla, mutta itselläni mieliteko ruokaan ei todellakaan sammu tällaisella tekemisellä, koko ajan sitten kävellessä/käsitöitä tehdessä tms. mietin kuitenkin ruokaa ja syömistä, vaikka yritän olla miettimättä. Ajatukset vaan on ja pysyy, ja sitten kohta ratkean.
Kunpa voisikin sammuttaa aivonsa ihan kokonaan tällaisissa tilanteissa seuraavaan ruoka-aikaan saakka!
ap
Mäkin rakastan syömistä ja ruokaa, ja se on mulle harrastus(kin) (pakollinen ja vapaaehtoinenkin), vaikkakin aiheuttaa siis mulle kyllä säännöllisin väliajoin sitä huonoa omaatuntoa, sen kautta että tajuan koko ajan lihovani, joka on mielestäni kamalaa.
Mulla myös rakastuminen on vienyt syömishimon :) Silloin laihduin 10 kg, kun mieheni tapasin. Harmi tosiaan, että se huuma ei kestä kuin vähän aikaa, ja tää tasaisempi arki, olkookin, että on hyvää, ei saa aikaan sellaista tunnekuohua, että ruoka jäis vähemmälle.
Että joo. Mitäpäs tässä. Haetaan hyvä kohtalotoverini kupilliset hyvää teetä ja pari herkkuvoileipää tähän koneidemme ääreen, ja napostellaan yhessä samalla kun surffaillaan..
onko tää säälittävää vai huvittavaa, vai lieneekö molempia.. :) :/
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisiko kyseessä ahmimishäiriö? Itselläni on samaa vikaa. Siihen auttoi vain herkkujen täydellinen stoppi. Kun ei kerran ymmärrä kohtuutta, niin mulle oli helpompaa luopua kokonaan. Nykyään herkutellaan vain, jos on oikeasti juhlapäivä, kotiin en enää varmuuden vuoksi herkkuja osta. Jos tekee mieli mässyttää sohvalla, niin mässytän porkkanaa.
Myös ruokapäiväkirja voisi auttaa, mutta mulle sen täyttäminen oli liian työlästä.
eikä pidäkään sammuttaa, vaan keksiä uusia tapoja niiden tunteiden käsittelyyn. Jotain muuta jolla lääkitä ja lohduttaa ja palkita itseään.
No, helpommin sanottu kuin tehty. Tiedän sen koska itse lohdutan itseäni syömällä. En ole tuollainen jokatunteensyöppö, enkä mikään kuhra valas (vielä).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisiko kyseessä ahmimishäiriö? Itselläni on samaa vikaa. Siihen auttoi vain herkkujen täydellinen stoppi. Kun ei kerran ymmärrä kohtuutta, niin mulle oli helpompaa luopua kokonaan. Nykyään herkutellaan vain, jos on oikeasti juhlapäivä, kotiin en enää varmuuden vuoksi herkkuja osta. Jos tekee mieli mässyttää sohvalla, niin mässytän porkkanaa.
Myös ruokapäiväkirja voisi auttaa, mutta mulle sen täyttäminen oli liian työlästä.
aivan käsistä karkaavasta ahmimisesta "lievempään ahmintaan" (=syödään, vaikka ei ole nälkä)
Mä oon yrittänyt täydellistä stoppia herkuille. Myös täydellistä stoppia syödä muulloin, kuin tarkkoina ruoka-aikoina.
Olen myös kokeillut herkkupäivän pitämistä. Ja tietenkin kohtuullista syömistä.
Ei onnistu, ei. Yritetty on, niin monesti, että kyse ei enää ole edes kymmenistä kerroista, nyt puhutaan sadoista, ellei tuhansista.
Kaikkien näiden vuosien aikana...
Tällä mun syömisellä ei ole siis mitään tekemistä järjen ja yritysten ja uusien lupausten ja uusien yritysten kanssa. Nyt on jo niin monet kerrat "tosissaan yritetty, vielä tämän kerran, vielä tätä keinoa, nyt tällä kertaa tosissani"
että nyt on jäljellä vaan se, että tajuaa, ettei enää edes kannata yrittää eikä toivoa.
ap
ja julkisen puolen terapiassa on tarjottu nimenomaan ahmimishäiriötä ja myöhemmin bulimiaa/epätyypillistä bulimiaa.
Tosin mulla on vaikeimpina aikoina sit ne poistamistavatkin mukana.
Mut joo. Syön pari leipää. No jos toiset pari ottais. Ja pari suolakeksiä tuorejuustolla. Ja hei tuolla oli vähän jätskiä. Ja taas leipää. Suolakeksiä. Suklaata.
Sillä ei loppujenlopuksi oo edes väliä MITÄ se on, kun syödä pitää koko ajan - kaikista huonoiten kaapista katoaa rehut, nopeimmin menee tärkkelys/sokeripohjaiset "pikamasennuslääkkeet". Nopeat hiilihydraatit kun tekevät sen niin sanotun sokerihumalan ja se tekee hyvän mielen.
Mulle ei kovin usein ehdi tulla nälkä. En muista juuri miltä se tuntuu. :/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Säälittävää ja huvittavaa, kyllä. Sulla on ehkä toivoa, kun omatunto sentään kolkuttaa ;) pelottavaakin on, olen alkanut tosissani pelätä, että sydän pettää joku päivä tämän massan puristuksissa.
T. 8
Mäkin rakastan syömistä ja ruokaa, ja se on mulle harrastus(kin) (pakollinen ja vapaaehtoinenkin), vaikkakin aiheuttaa siis mulle kyllä säännöllisin väliajoin sitä huonoa omaatuntoa, sen kautta että tajuan koko ajan lihovani, joka on mielestäni kamalaa.
Mulla myös rakastuminen on vienyt syömishimon :) Silloin laihduin 10 kg, kun mieheni tapasin. Harmi tosiaan, että se huuma ei kestä kuin vähän aikaa, ja tää tasaisempi arki, olkookin, että on hyvää, ei saa aikaan sellaista tunnekuohua, että ruoka jäis vähemmälle.
Että joo. Mitäpäs tässä. Haetaan hyvä kohtalotoverini kupilliset hyvää teetä ja pari herkkuvoileipää tähän koneidemme ääreen, ja napostellaan yhessä samalla kun surffaillaan..
onko tää säälittävää vai huvittavaa, vai lieneekö molempia.. :) :/ap
eikä pidäkään sammuttaa, vaan keksiä uusia tapoja niiden tunteiden käsittelyyn. Jotain muuta jolla lääkitä ja lohduttaa ja palkita itseään.
No, helpommin sanottu kuin tehty. Tiedän sen koska itse lohdutan itseäni syömällä. En ole tuollainen jokatunteensyöppö, enkä mikään kuhra valas (vielä).
Mä oon yrittänyt palkita ja lohduttaa ja lääkitä itseäni kaikella. Jalkakylvyillä, ostamalla uusia vaatteita, hemmottelemalla itseäni, käpertymällä miehei viereen, hankkimalla uusia harrastuksia, tekemällä käsitöitä, hankkimalla mielenkiintoisia uusia projekteja... jopa kokeilemalla meditaatiota ja uskontoa yms. Kaikkea mahdollista.
Ei mikään niistä lohduta tai palkitse, niinkuin ruoka. Mikään ei vie ajatuksia pois ruoasta niin paljon tai niin tehokkaasti, etten ahmisi mielitekoihini.
Siis näin se vaan on. Olen siis oikeasti kohta 20 vuotta taistellut tämän saman ongelman kanssa, kyllä tässä ajassa on tosiaankin tullut kokeiltua kaikki, hankittua kaikki mahdollinen ja mahdoton tieto, ja yritettyä. Yritettyä uudestaan ja uudestaan. Ja vielä ja vielä.
Nyt olen siis siinä pisteessä, että tajuan, ettei mikään enää voi mua tässä auttaa.
Nyt pitäisi vaan hyväksyä tämä asia, osana itseä, niinkuin jokin parantumaton sairaus (joka tämä tavallaan onkin) ja oppia elämään tämän kanssa, ja sen tosiasian kanssa että musta tulee hirmu lihava. No, ehkä niinkin voi elää. Pakkohan se on. Ja toisaalta, kyllä tääkin piina sitten joskus loppuu, kuolenhan mä joskus. Ehkä jopa aikaisemmin, tulevan vakavan ylipainoni vuoksi. Jää nähtäväksi.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tietenkin voit hyväksyä "kohtalosi". Pahempaakin ihmiselle voisi tapahtua. Toisaalta vain sinä itse voit auttaa itseäsi, ei kukaan muu. Lopeta terveellisen syömisen yrittäminen, ja ala elää loppuelämääsi. Ja lakkaa ahmimasta viimeistä kertaa, sillä tilaisuuksia tulee aina lisää. Syödä saa huomennakin. Valoisaa syksyä!
Kyse ei varmasti ole siitä, ettetkö ihan tasan tarkkaan tietäisi keinoja jatkuvan syömisen lopettamiseen, vaan siitä, että tarvitset motivaatiota ja tukea niiden keinojen käyttöön ottamiseen. Siksi terapiasta voisi olla sinulle hyötyä.
...Ja muutenkin pitkäjänteisyyttä siihen toimintaan. Jos tuo ongelma on tullut pitkällä aikavälillä, niin eihän sen voi olettaa häviävän naps vain.
Ahmimishäiriö ja mikä se on? Pakko-oireinen häiriö. Sitä voidaan hoitaa lääkkeellä nimeltä fluoksetiini ja lisäksi terepiaa. Hakeutukaa lääkäriin ennen kuin kuolette ylipainoonne!!
jos tietäisi painon ja pituuden. Tai BMI:n.
raskasta varmasti mutta ei ikinä ole liian myöhäistä. Oletko harrastanut liikuntaa? jos yrittäisit vaikka neljän viikon aikana käydä 3kertaa / viikossa jossain - uimassa, jumpassa, lenkillä? - uskon että rupeat tykkäämään siitä, ja se tunne antaa voimaa olla syömättä. Koska kun olet suunnitellut että kohta lähdet lenkillä et VOI syödä 2t ennen sitä liikaa ja sen jälkeen olet endorfiineissä etkä halua pilata tunnetta syömällä. Usko - se toimii. Minä rupesin treenaamaan kuuden vuoden tauon jälkeen 3v sitten ja kahdessa vuodessa sain pois 17kiloa, ruokavaliokin muuttui täysin enkä esim ole syönyt karkkia tai keksejä lainkaan sen jälkeen. Treenaan 4-5 kertaa viikossa spinning, pumppia ja lenkkeilyä ja se on IHANAA, en voi elää ilman treeniä enää. Vielä haluaisin saada viitisen kiloa pois, painan 80. Keho toki on muuttunut myös vimpan vuoden aikana vaikkei painoa ole tippunut. Uskotko että tästä olisi sinulle apu? Ekat viikot on vain PAKOTETTAVA itseään jumppaamaan mutta sitten siitä tulee pakkomieli kohta. Ja SUUNNITTELEMINEN on kaiken A ja O, eli suunnittelet esim joka sunnuntai mitä teet milloinkin - esim maa lenkki, ke jumppa ja pe uinti ja sitten seuraat sitä. Jos vain ajattelet että "tällä viikolla käyn uimahallissa", siitä ei tule mitään.
lääkärissä, psykologilla? Hesperiassahan on syömishäriöosasto, voiskohan sitä kautta saada apua vai asutko jossain ihan muualla? Googlaa BED-juttuja, ehkä löydät vertaistukea tai jotain neuvoja. Ehkä http://www.syomishairioliitto.fi/ tuolla on jotain ryhmiä tai muuta mihin voisit ottaa osaa?