Vituttaa onnellisessa pitkässä suhteessa olevien fraasit ja kuvaukset liitosta

Olen päättänyt erota miehestäni jollakin aikavälillä, koska tämä ei tule koskaan muuttumaan paremmaksi vaikka mä itse en enää muuta tekiskään kuin panostaisin siihen että muuttuisi. En käsitä miten olenkin jotenkin niin turtunut tähän, olen tullut sokeaksi sille mistä lisääntyvä ja kalvava paha oloni johtuu, mutta välillä ne hetket vaan kirkastuu ja näen silloin kaiken niin raadollisen selvästi. Kuten tänäänkin. Mä en tajua miten mä revin itsestäni ne voimat selvitä tästä yli ja saada elämästäni parempaa, mutta mun on pakko tai mä tunnepuoleltani tulen kuolemaan pystyyn. Miten ihminen voikin kokea olevansa näin yksin, vaikkei olekaan. :(

Täytin vko sitten 37v. Vietämme tässä kuussa 13v hääpäiväämme ja olemme tässä kuussa olleet yhdessä 21v.

Enimmäkseen elämä on ns tasaista, huumorintaju on meillä kantava voima. Spontaanisuutta ja seksiä kaipaisin lisää, aika monta vuotta mennyt niin että olen puutteessa.

Mutta en ole eroamassa enkä ole koskaan miestäni pettänyt ja jos tuo seksipuoli toimisi paremmin niin mitään valitettavaa ei edes olisi.

Mutta kaikkea ei kai voi saada...

kaikki te, jotka olette pitkässä parisuhteessa, mutta jonka suhde on jotain muuta kuin Juha Tapion Kaksi vanhaa puuta, sateenkestävää, katsoo eteenpäin, aidanseipääseen.. vai miten se nyt menee . "#€&/)!"&





ap

PERKELE SENTÄÄN TEITÄ!

Ei tolla asenteella. Jokainen valitsee polkunsa itse, sinä olet päättänyt jäädä tuohon ja katkeroitua.

Monesti tuntuu olevan oletuksena, että kun on kerran naimisiin menty, niin suhde on ollut ainakin tuolloin jotain taivaallista ja täydellistä, ja kaikki onglmat ovat siihen tulleet vain ihmisten laiskuuden myötä. Siis laiskuuden hoitaa parisuhdetta kriittisinä aikoina.



Jos suhde voi huonosti, sen voi korjata muuttamalla asennettaan tai hankkimalla lastenhoitajan ja *tsädäm* huomaat, että tuohan se on tuo, ihana rakas kultaseni, jota yhä vain rakastan niin kovaa että kirpaisee. Mussukka, jota olen vain unohtanut arvostaa!

Ap, olen pahoillani, että sinulla on mennyt noin.

Ei tolla asenteella. Jokainen valitsee polkunsa itse, sinä olet päättänyt jäädä tuohon ja katkeroitua.

Liikaa kiltteyttä ja suorittamista. Ei ole osannut luovuttaa, kun uskoo aina parempaan, ja kyllä, katkeruus lisääntyy. Ehkä vielä joskus pystyn parempaan.

ap

Puolisoksi kannattaa ottaa se oikea.



t: omansa löytänyt, onnellinen liitossaan, 16.vuosi menossa.

Ap, olen pahoillani, että sinulla on mennyt noin.

Mä haluaisin vertaistukea, en lisää vittuuntumista!

ap

Meillä avioliiton alku oli hankalaa, 5-6 vuoden jälkeen alkoi jo sujua. NYt 15 v. takana ja menee paremmin kuin koskaan. Usko tai älä, ollaan vaan kasvettu yhteen ja ollaan parhaita ystäviä! HYvää onnea, suurta yritystä, sattumaa???

Puolisoksi kannattaa ottaa se oikea.

Sulla kävi tuuri. Mä luulin meneväni naimisiin sen oikean kanssa. Vasta myöhemmin olen tajunnut, että sen oikean kanssa elämisen ei pitäisi olla näin vaikeaa.

t. nuorena avioitunut ap

Minä väitän, että iso osa pitkistä liitoista voi olla aikamoista paskaa välillä ja että suurin osa pareista harkitsee eroamista parikymmentä kertaa viikossa huonoina hetkinä. Pitkä liitto eroaa perusliitosta kuitenkin sillä, että pyyhettä ei heitetä kehään edes silloin, kun tekisi mieli- vaikka eropaperit olisi allekirjoitettu, ne revitään palasiksi lopulta kuitenkin ja yritetään uudestaan. Toinen ihminen hyväksytään väkisin (ns. radikaali hyväksyminen), hänestä ei lasketa irti jne. vaikka itseä kuinka vituttaisi ja tuntuisi, että NYT riittää.



Koitan tässä siis sanoa että 1.) pitkä liitto ei ole pelkkää ihanuutta ja naminamia aamusta iltaan ja 2.) 99% liiton jatkuminen on kiinni tahdosta.

Sori, mutta olet hauska! Jaan tuskaasi, olen aika pitkälti samaa mieltä. Mutta naurattaa silti!

Eipä tuota tosiaan viitsi hirveästi hehkuttaa omaa onneaan. Sitä toivoisi että muutkin tulisivat hyvälle mielelle siitä, että jollakin menee hyvin. Mutta kun ei tiedä jos se herättää vaan kateutta ja vitutusta, niin en yleensä hirveästi mainosta.



Kyllä sen on huomannut itsekkin ettei se mikään itsestäänselvyys ole että hyvin menee. N. 35-vuotiaita kavereita on alkanut eroamaan ihan urakalla. Tuntuu että kakilla muilla menee liitot puihin. On kurja seurata vierestä kun perheet hajoaa, vaikka itsellä meneekin hyvin.

Vasta myöhemmin olen tajunnut, että sen oikean kanssa elämisen ei pitäisi olla näin vaikeaa.

t. nuorena avioitunut ap

Ja kirjoituksistasi saan sellaisen kuvan, että olet kyllä paljon muutakin elämästä tajunnut. Ehkä voisimme myös uskoa, että asioiden tajuaminen on yksi tie kohti onnea.

Olen katkera! Miten onkin voinut alkaa jurppimaan yhä enemmän iänikuiset kuluneet fraasit, joilla kuvaillaan pitkää avioliittoa? Ja ne ohjeet, joiden avulla suhde voi hyvin! Ja ne kuvaukset, kuten "vaimoni on minulle kaikki kaikessa" tai "rakastan miestäni yli kaiken". Entä ohjeet, kuten "Anna miehellesi aikaa harrastuksiin" tai "muista välillä kehua vaimosi ulkonäköä".

Entäs nämä kuvailut "parisuhteen karikoista", kuten siitä, että täytyy muistaa hoitaa parisuhdetta kiireidenkin keskellä ja vastaavaa. Raivostuttavaa ja ärsyttävää!

Olen itse parisuhteessa, joka on suunnilleen 50-50 kärsimystä ja "ihan ok". Aito rakkaus ja onnellisuus saada olla naimisissa juuri tuon ihmisen kanssa on kadonnut aikoja sitten, mutta välitänhän minä silti hänestä. Olen valinnut jäädä toistaiseksi, koska eroaminen olisi kaikkien kannalta niin hirveä urakka. Myös esim. tällä palstalla näkee hirveästi kertomuksia paskoista liitoista, joissa ihmiset vanuvat käytännön asioiden vuoksi.

Olkoon harvinaisen onnellinen se, joka yli 10 yhteisen vuoden jälkeen on edelleen mielestään valinnut oikein, ja jonka unelmainen parisuhde on kohdannut vain pieniä, elämänkaareen kuuluvia mukakriisejä, kuten lasten syntymä ja vastaavat. Ja nyt ymmärtää sen, että kaiken a ja o on antaa arvo sille ihanaiselle ihmiselle, jota rakastaa YLI KAIKEN. Ihanata.

ja se vaatii vielä sen, että toinen ei ole joku %&/n marttyyri tai tollo. Itse en ole tuohon lyennyt, vastaa nyt yli nelikymmpisenä tiedän mitä on onni parisuhteessa ja sekin vain sen vuoksi, että asumme 160 kilometrin päässä toisistamme, näemme 1-2 kertaa kuukaudessa ja kummallakin on oma, täysi elämä.

Itseäni vituttaa enite ne ketkä roikkuu huonossa suhteessa ja valittaa siitä koko ajan. Jos suhteessa ei ole mitään iloa, miksi siinä pitää väkisin olla. Toisekseen ihmiset tuntuvat ymmärtävän onnellisen pitkän suhteen ihan väärin. Itselleni onnellinen suhde tarkoittaa luottamusta, arvostusta, omaa tilaa ja myös sitä rakkautta. Mutta ei se ole samanlaista kun ekan puolivuotta, vaan jotain paljon syvempää ja kestävämpää. Kyllä itse koen olevani hyvässä ja antoisassa suhteessa. Ja kyllä nuo ärsyttävät fraasit sopivat myös meidän suhteeseen, ei se silti tarkoita että kaikki illat tuijoteltaisiin toisiamme lumoutuneena silmiin ja koettaisiin suurta tunteenpaloa kokoajan. Mutta silti yhä 10 yhteisen vuoden jälkeen koen valinneeni oikein ja toivon että mieheni myös.

Olen ihanhyvässä avioliitossa ja onnellinenkin. Mutta vihaan ja inhoan ja oksennan noille lässytyksille.

Elämä on vain elämää. Välillä on haluttanut pakata tavarat ja jättää koko paska. Välillä olen aivan hullaantuneen rakastunut. Joskus kyllästyttää kaikki ja joskus ei. Ei sen kummempaa.

En ymmärrä näitä vitun karikoita ja parisuhteen hoitamisia yms.

Minä olen sitä mieltä, että eniten tulee eroja niille, jotka hoitaa parisuhdetta ja puhuu tunteistaan ja pohtii ja pähkii avioliittonsa tilaa ja tekee siitä jonkun vitun projektin.

Kiitos ap, että sain purkaa mieltäni tästä asiasta.

Meillä ei seiso kahta puuta tuijottaen etäisyyteen. Meillä asuu saman katon alla kaksi ihmistä, joita vituttaa joskus toisen naama ääretömästi. Joskus kun ei olla sestailtu pitkään aikaan, vituttaa se toisen naama kaks kertaa enemmän. Joskus kun on saanut kunnolla tai muuten vain on nukkunut hyvin ja kaikkea muuta, on se toinen älyttömän ihana.

Tulisin hulluksi jos mun pitäis jatkuvasti hoitaa jotain vitun parisuhdetta. Ei se ole mikään terapiasuhde. Se on avioliitto.

Monesti tuntuu olevan oletuksena, että kun on kerran naimisiin menty, niin suhde on ollut ainakin tuolloin jotain taivaallista ja täydellistä, ja kaikki onglmat ovat siihen tulleet vain ihmisten laiskuuden myötä. Siis laiskuuden hoitaa parisuhdetta kriittisinä aikoina.

Jos suhde voi huonosti, sen voi korjata muuttamalla asennettaan tai hankkimalla lastenhoitajan ja *tsädäm* huomaat, että tuohan se on tuo, ihana rakas kultaseni, jota yhä vain rakastan niin kovaa että kirpaisee. Mussukka, jota olen vain unohtanut arvostaa!

Että olit eri ihminen kun tapasitte ja miehesi myös? Ehkä hän oli silloin se oikea. Hankaluus on juuri tuo muuttuminen pitkän suhteen aikana. Itsekin ajattelen että en viehättyisi miehestäni, jos tapaisin hänet nyt ensimmäistä kertaa.

Puolisoksi kannattaa ottaa se oikea.

Sulla kävi tuuri. Mä luulin meneväni naimisiin sen oikean kanssa. Vasta myöhemmin olen tajunnut, että sen oikean kanssa elämisen ei pitäisi olla näin vaikeaa.

t. nuorena avioitunut ap