Tunnetko ketään naista oka olisi jättänyt perheensä.

Ei ole mikään provo. Ajattelin vaan että olisiko minusta moiseen. Ilmeisesti kyllä itselläni on masennusta tai jotain mutta ajattelen että perheelläni olisi parempi ilman minua. Ja kyllä, olen ajattellut myös itsaria mutta ajattelin että se olisi liian lopullista.

Mietin vain että mitenhän perheeni selviäisi. Varmasti paremmin ilman tällaista itkeskelevää ja räjähtelevää äitiä...

äiti jätti perheensä parisen vuotta sitten, muutti naapuritaloon vuokralle, jonne lapset eivät olleet tervetulleita. Tosin kävi vanhassa kodissa välillä ja oli yötäkin. Arvatkaa vain olivatko lapset sekaisin tällaisesta...

Vuoden jälkeen muuttivat takaisin yhteen, nykyisestä onnellisuudesta en tiedä.

Jos sinulla olisi jalka poikki, ajattelisitko sitten, että sinun pitää tappaa itsesi, koska lapsilla olisi parempi ilman äitiä joka ei pysty liikkumaan normaalisti?

joskus on pakko tehdä näin, ettei tee itsemurhaa.

Kun omat voimat ei riitä edes itsensä saamiseen sängystä ylös, niin miten jaksaisi vetää perheen arkea läpi?



En koe olevani mitenkään huono äiti, päinvastoin, olen tehnyt aivan oikean ratkaisun ja olen ylpeä siitä. Tämän päätöksen myötä pelastin itseni itsemurhalta (lääkkeet valmiina) ja lapseni äidin menettämiseltä.



Minulla on lapsiini läheiset ja hyvät välit. Näen heitä lähes joka viikonloppu. Säännöllisesti jokatoinen, mutta toinen lapsista haluaa tulla luokseni joka viikonloppu.



Aina elämä ei mene normien mukaan - kohtalon sormet tulevat välillä sekoittamaan yhteiskunnan hyväksymiä normeja...



Äiti voi olla lapsilleen rakas ja läheinen, vaikka itse puuttuisi perheen arjesta.

Siitä on aikaa niin,että lapset aikuisia. Äiti on yrittänyt lasten aikuisiällä hyvitellä tilannetta. Toisen kanssa on joissain väleissä toisen kanssa ei niinkään.

Lapset on hyvissä töissä ja omat perheet.Miehellä uusi vaimo ja lapsia tämänkin kanssa. Äiti asuu yksin. Kannattaa ap hakea apua ongelmiinsa!

Tunnen yhden - oman äitini.



Hän alkoi alkoholisoitua ollessani ala-asteella, ja kun menin kuudennelle, äiti jätti minut ja isän. Hän ei halunnut huoltajuuttani, kertoi sen myös minulle suureen ääneen ja monta kertaa. Hän ei suostunut edes allekirjoittamaan yhtäkään koettani, sanoi että se on huoltajan eli isän tehtävä. Elatusmaksuja hän ei maksanut, en tiedä, mistä isä ne silloin 90-luvulla sai, kelasta?



Voin kertoa, ettei edellenkään tunnu kivalta, vaikka terapian kanssa olen asiasta yli päässyt. Isä oli loistava yh, ei korvannut äitiä tietenkään ja teininä oli ehkä vähän vaikeaa kun ei ollut ketään naista kelle puhua, mutta selvisin siitä kaikesta.

tiedän yhden...anoppini, jota en luonnollisesti ole koskaan tavannut.

Tiedän useitakin, jos takoitit, että äiti on erotilanteessa muuttanut pois kotoa ja isä on jäänyt lähivanhemmaksi.



Kaikissa (tiedossani kolme tapausta) kaikki on sujunut hyvin, jos nyt avioerossa mikään voi mennä hyvin. Isät ovat pärjänneet lastensa lähivanhenpina hyvin, yhteishuoltajuus toimii, elarit maksetaan sopimuksen mukaan, tapaamiset sujuvat jne. Aivan samaan tapaan kuin tilanteissa, joissa isä on muuttanut kotoa pois ja äiti jäänyt lähivanhemmaksi.



Minusta ei ole mitää kummallista siinä, että isästä tulee lähivanhempi. Aivan saman! Tärkeintä on, että yhteispeli erosta huolimiatta sujuu ja lapsista pidetään yhdessä hyvää huolta. Mielestäni isä on aivan yhtä kyvykäs huolehtimaan lapsistaan kuin äitikin.



Se on sitten toinen juttu, jos toinen vanhempi "katoaa" kokonaan. Silloin tilanne on huomattavasti hankalampi. Tosin en siinäkään tilanteessa usko, että isä pärjäisi huonommin kuin äiti.



Siinä ainoassa tapauksessa jonka tunnen, jossa vanhempi on poistunut paikalta, eikä pidä mitään yhteyttä lapsiinsa, ei ole käynyt hyvin. Lapset ovat traumatisoituneet ja heidän elämänsä on aivan sekaisin. Tapauksesta on yli kymmenen vuotta ja lapset olivat tapahtumahetkellä päiväkoti-ikäisiä. Terapiaa ja muuta tukea on saatu, jäljelle jäänyt vanhempi on tolkun ihminen, yrittänyt kaikkensa ja uusi puolisokin kantanut oman positiivisen kortensa kekoon. Uusi puoliso tuli viisi vuotta tapahtuman jäkeen kuvioihin, joten hän ei ollut syynä sotkuun. Ja lopuksi tiedoksi, että perheensä jättänyt oli äiti. Tosin sillä ei ole minusta mitään merkitystä. Lapset eivät vaan vieläkään voi ymmärätää, miksi äiti hylkäsi heidät.

Jätti perheensä kun lapset olivat pieniä, nyt jo murrosikäisiä. Nainen ns huoransorttinen eli tykkää ottaa etelänmatkan ja nussia eri miehiä ja sama meno jatkuu myös kotimaassa. On aktiivi-vihreä eli päivän politiikassa mukana. Sillä ei ole mitään huonon omaatuntoa asiasta, pääasia, että itsellä on kivaa ja munaa tulee tasaisesti. Pyörittää montaa miestä koko ajan ja tykkää vaan panna. Ollaan edelleen tuttuja, mutta kaveriksi en enää kehtaa sanoa.

lisää kertomuksia

itseni myös.



liian nuorena naimisiin miehen kanssa, joka halusi lapsia ja perheen. nainen olisi halunnut ensi sijassa kumppanin, mutta miehelle ihan sama kenet sai muijakseen lapsia tekemään. lapsi ja isä olivat tärkeitä toisilleen, joten lapsi jäi isälle ja minä lähdin. melkein 3 vuotta jaksoin mutta itsemurha kävi mielessä useasti, inhosin nuoruuteni vienyttä miestä niin paljon.

Perheenäiti löysi töistä uuden miehen ja muutti hyvin nopeasti kotoa pois, kolme kouluikäistä lasta. Mielestäni isä on pärjännyt todella hyvin.



Aluksi tämä nainen tuli uuden miehensä kanssa lasten kotiin kuin omaan taloonsa, mutta taisi jossain vaiheessa ymmärtää ettei asu siellä enää, nyt näkee lapsia noin kerran kahteen kuukauteen, asuu samassa kaupungissa ja kun vanhin lapsi soittaa että pääseekö yöksi, äidille ei koskaan käy.

Jätti lapset isälle, tosin olivat adoptiolapsia, joten varmaan se oli osasyy.

Ollessani n.10v. äiti tapasi uuden miehensä, josta sain tietää ensimmäisenä ja vahingossa. Pelkäsin kertoa isälle mutta melko nopeasti kai hänkin sai tietää. Kerran äiti löysi puhelimeni osoitteistosta tämän 'toisen miehen' numeron, jonka olin tallentanut jostain syystä omaani. Hän sai raivokohtauksen "kuinka voit luulla jotain tällaista!". Tämän jälkeen äiti asui kattomme alla vielä kolmisen vuotta, pettäen isää. Ja meitä lapsia.



Vaikka äiti oli kotona, ei hän enää ollut "läsnä". 10- vuotiaasta eteenpäin muistikuvani äidistä ovat ne kun hän aina lähti "kaverille, jumppaan yms". Isä jäi aina kotiin leikkimään lasten kanssa. Onneksi pikkuveljeni oli vasta leikki-ikäinen eikä tajunnut asioista mitään.. sain nimittäin kuulla lukemattomia ja järkyttäviä riitoja. Yksityiskohtiin en sen suuremmin mene, mutta on näiden vuosien saatossa ehtinyt mollaamaan minua, kuinka pilaan hänen päivänsä joka päivä yms. Arvostelua on riittänyt. Myös pettäessään isää, hän silti haukkui ja syytti tätä kaikesta.



Jälkikäteen äiti on vuosia yrittänyt korjata suhdettamme, mutta ilmeisesti tämä jätetyn tunne ja katkeruus ei ikinä poistu. Hän sanoo että on aina rakastanut meitä lapsia eikä ole ikinä jättänyt. Niinpäniin.



Nyt olen ensimmäistä kertaa katkaissut välit häneen kokonaan, tekee liian kipeää olla hänen kanssaan tekemisissä. Hän soittaa muutaman kerran viikossa mutta en enää vastaa. Hän haukkuu minua huonoksi tyttäreksi, ja että minulla on velvollisuus olla häneen yhteydessä.



..en ole ikinä avautunut tästä missään keskustelupalstoilla mutta nyt jotenkin aamutuimaan iski kirjoitusvimma..



Olen nyt 23. Ketään en suoraan syytä, mutta vanhempien avioero ja erityisesti äitisuhteen puuttuminen on ollut suuri syy miksi olen sairastanut masennusta ja vakavaa syömishäiriötä kuutisen vuotta.

Itse tekisin samalla tavalla - katkaisisin varmasti välit tuollaiseen vanhempaan.



Käsittämätöntä ettei äitisi ymmärrä (tai sitten halua ymmärtää) mitä on teille aiheuttanut.

Mies ja lasten pärjäämisessä ei mitään moitittavaa. Ihan omillaan tulevat toimeen. Toki tuki verkostoa ympärillä.



Pari ekaa vuotta äiti asuin Turkissa ja tuli takaisin, tapaamiset ja yhteydenpito vähän niin ja näin, äiti perui jne.



Mutta nyt sitten käydään oikeutta, äiti hakee yksinhuoltajuutta.

Perhe elää ihan tavallista yksinhuoltaja perheen arkea iloineen ja suruineen.



Äiti kääntänyt selkänsä perheelle lähestäysin.

En tiedä miten mies ja lapset pärjää, kai he pärjäävät. Pakkohan se kai on. Äiti otti ja lähti, aloitti uuden elämän uuden miehen kanssa. Ei tapaa lapsiaan vaikka asuvat edelleen samassa kaupungissa. Itsellänikin jäi yhteydenpito tähän ihmiseen, muuttui niin paljon aivan äkisti, ettei meillä enää ollutkaan mitään yhteistä. Kuvottaa tekonsa niin paljon, etten kyllä todellakaan välittäisi enää pahemmin kaveeratakaan. Ja siis mistään mielenterveyellisestä tms. ongelmasta ei ollut kyse, vaan ihan puhtaasti ITSEKKYYDESTÄ. "Kun mulla on vain tää yksi elämä, ja mä haluan elää sen just niin kuin tuntuu hyvälle" "En vaan enää halunnut päivääkään elää perhe-elämää, kun ei se sitten lopulta ollut ollenkaan sitä mitä kuvittelin".



Hyi mikä ihminen.

useamman miehen sen sijaan tiedän

Minun mies oli yh, kun tapasin hänet. Miten sinä näet, että he pärjäsivät?! Tai, miten sinä luulet asioiden olevan esim. äidin yhteydenpito?!