Miksi nainen haluaa perustaa perheen perheensä jättäneen miehen kanssa?

Ensimmäset puolisovalinnat menevät usein pieleen ja sitä varmemmin ne menevät, jos lapsuudenkodissa on ollut jotakin turvattomuutta. Ensimmäinen puoliso valitaan silloin "vääristä syistä", paikkaamaan omia traumoja. Tällainen ihmisen puolikas pystyy uskolliseen ja rakastavaan, tasaveroiseen parisuhteeseen vasta kypsyttyään itse henkisesti. Miehillä kypsyminen ei yleensä tapahdu kirjoja lukemalla tai eroseminaarissa tai terapiassa, kuten naisilla. Miehillä kasvun katalysaattori on erittäin usein uusi nainen.

1. vaimo on jo ehtinyt tottua mieheen, on ehkä luullut tuntevansa tämän läpikotaisin eikä ole huomannut kasvun ituja. Uuden naisen myötä mies tutkii itseään, halujaan ja toiveitaan, ja kenties löytää itsestään eri ihmisen kuin se, joka oli naimisissa 1. puolison kanssa. Toinen puoliso voi ihan oikeasti saada miehekseen aivan erilaisen miehen kuin 1. vaimo sai.

Ap:n mies ei ole hylännyt lapsiaan, hänhän tapaa heitä säännöllisesti. Hän on hylännyt vain 1. vaimonsa, joka nyt oireilee tätä, ymmärrettävää kyllä.

1. vaimojen on tietenkin yleensä mahdotonta ymmärtää sitä, millaisessa tilanteessa 2. avioliitot alkavat. Hehän ovat saaneet tutustua mieheensä kahdestaan useimmiten jo vuosikaudet ja sitten vielä ovat odottaneet esikoista yhdessä. 2.vaimo tulee tilanteeseen, jossa lapset ovat jo valmiina. Mies luonnollisesti rakastaa lapsiaan, ja nainen joutuu hyväksymään, että he ovat osa miehen elämää. On helppo sanoa, että tiesit mihin ryhdyit, ei se ihan niin helppoa käytännössä ole.

Ymmärrän täysin, jos uusi pari haluaa alussa pitää tapaamiset sopimuksen mukaisina eikä ole valmiita joustamaan lyhyellä varoitusajalla. Myöhemmin, kun liitto on kasvanut vahvemmaksi, joustonvaraa on jo enemmän.

Antamalla rajat 1. vaimolle uusi perhe suojelee itseään. Miehen motiivina on toimia tällä kertaa paremmin ja pitää kasassa edes tämä uusi perhe, kun ensimmäistä ei pystynyt.

2. vaimo useimmiten aidosti uskoo olevansa miehelle oikeampi puoliso. Se on myös riittävän usein totta. Ja usein 2. vaimolla on itselläänkin jo takana karille mennyt liitto, joten myös hänellä on tuo tarve onnistua tällä kertaa paremmin.

Kun lapset tehdään yhdessä parisuhteeseen, on todellista luuseriutta hylätä ne lapset eron tullessa sille, jota siinä erossa satutetaan. Minkälainen isä ja mies on valmis jättämään puolisonsa lisäksi ne yhdessä tehdyt lapset selviytymään ädiin kanssa, joka on poissa tolaltaa, katkera ja vihainen - ihan oikeutetustikin? Minkälainen nainen ihan tosissaan latelee, että mies suojelee uutta perhettään eikä siksi suostu tapaamaan lapsiaan kuin kahdesti kuukaudessa neljän päivän ajan?

Ne ekan liiton lapset olivat ensin! Näitä lapsia kuuluisi suojella siltä kakkoskierroksen naiselta. Näiden lasten elämä ja tulevaisuus, tunteet ja turvallisuus tulisi olla ykkösasia kelle tahansa normaalille, kypsälle aikuiselle.

En käsitä, minkälainen nainen - ja toivon totisesti, ettei ainakaan äiti - kykenee vääntämään heikon ja itsekeskeisen miehen päätöksestä muka jotain hienoa ja epäitsekästä. Jos mies haluaa eron ja lähtee toisen naisen matkaan, on äärimmäisen röyhkeää ja vastuutonta olla vaatimatta lapsia viikko-viikko-systeemillä tai useita tapaamisia viikonloppujen lisäksi. On pelottavaa ajatella, että joillekin naisille isyys on vain sitä, että leikitään vanhempaa hetken, kunnes parempi puoliso tulee mukaan kuvioon.

Itse olen onnekas, sillä puolisoni on ISÄ eikä mikään luuseri munan perässä juoksija. Tiedän, että jos eroamme, lapset ovat ykkösenä ja yhdessä pohdimme heidän parastaan. Mieheni ei pystyisi olemaan lapsista erossa aina kaksi viikkoa kerrallaan eikä ikimaailmassa suostuisi suojelemaan jotain tulevaisuuden perhettä OMILTA LAPSILTAAN!

Toisaalta en myös itse voisi noin pöyristyttävän vinoutuneesti ajattelevaa miestä edes harkita puolisokseni. En osaa sanoa sinulle muuta kuin että toivottavasti se oma miehesi löytää uuden ja suojelee sitten tätä uutta, ihanaa perhettään lapsiltanne olemalla joustamaton, välinpitämätön lasten ikävälle ja ehkä jopa hädälle, muttaa huoletta liian kauas eikä halua nähdä lapsia yhtäkään päivää enempää kuin on pakko. Sitten ehkä tajuaisit, että vanhemmuus on muutakin kuin lasten hylkäämistä äidilleen ja näkemistä pari päivää kuussa väkipakolla, kun muuten ne lapset uhkaavat uutta parisuhdetta...

Anteeksi vain, harvoin sanon näin, mutta koko ajatusmaailmasi on yököttävä! Miten ihmeessä tarve onnistua uudessa liitossa ohittaa isyyden? Minkälaiselta ihmiseltä se luonnistuu? Minkälaisen ihmisen mielestä se on normaalia?

Miten kukaan voi ajatella niin, että erossa on ok sysätä sille petetylle ja jätetylle lähes täysyksinhuoltajuus sillä syyllä, että toisen pitää keskittyä uuden suhteen rakentamiseen. Voi jeesus.

Kun päätöksiä tehdään ja uutta elämää rakennetaan uuden ihmisen kanssa. Eihän lapset ole syyllisiä yhtään mihinkään, joutuvat vaan kärsimään erosta ja paljon. Ei mitään järkeä tehdä lapsia lisää jos ei jo olemasa olevistakaan pysty huolehtimaan ja näkemään heitä riittävän usein ja jakamaan vastuuta.

Antamalla rajat 1. vaimolle uusi perhe suojelee itseään. Miehen motiivina on toimia tällä kertaa paremmin ja pitää kasassa edes tämä uusi perhe, kun ensimmäistä ei pystynyt.

Siis rajathan ap:n aloituksen mukaan asetetaan niille lapsille, toisin sanoen ensimmäisen liiton lasten on ok kärsiä ja nähdä isäänsä harvoin, koska isän täytyy keskittyä onnistumaan uudessa suhteessaan.

Tätä en käsitä. Miten joku nainen ja äiti voi hyväksyä, että hänen onnensa ja tarpeensa menevät ohi viattomien lasten? Ja miten hän voi hyväksyä aivan samanlaista itsekkyyttä omalta mieheltään?

Exä ei edes tapaa lapsiaan, joten en vaan ymmärrä kuka hullu tuollaisen kanssa lisääntyy, varsinkin kun tietää miehen olevan vieraisiin menevä -eihän he muuten olsi yksiin päätyneet.

sitä en ymmärrä, että hankitaan esim 3-4 lasta ja vasta sitten erotaan. Eroaminen yhden lapsen vanhempana on vielä ymmärrettävää. Että huomataan viimeistään siinä vaiheessa, että tämän tyypin kanssa en halua elää.

Juu, juu. Teidän miehet aina ja ikuisesti laittaa lapset edelle muiden himojensa ja ikimaailmassa ei antaisi vieraan naisen tulla väliin. Olen tähän 49-vuoden ikään sen verran maailmaa seurannut, että äitiys ja isyys ei ole yksi yhteen. Jotkut yh-isät pystyy samaan, mutta hyvällekään ja omistautuvalle isälle ei tuota vaikeuksia lähteä ja nainen, se uusi nainen, todellakin pääsee aina halutessaan väliin. Jos mies on rakastunut ja saa seksiä, niin lapset joutaa miehen mielessä kakkossijalle. Jo aikanaan isoäitini aina hoki katkerana, että "kun saat äitipuolen, saat isäpuolen" pitää edelleen paikkaansa. Ihan jokaisessa tuntemassani uusperheviritelmässä äitipuolen hyvyys ja oikeudenmukaisuus on ainoa tae lasten hyvälle kohtelulle. Isät on tossukoita. Niinhän nuo eronkin aikaan itkee lastensa perään ja niin vannovat eksiensä kanssa, että aina lapset on tärkeimpiä. Mutta sitten tulee se uusi nainen...



Onneksi oma parisuhde on pysynyt kasassa ja lapsetkin on jo isoja. Mutta mitään harhakäsityksiä ei miehistä ole. Ne on mukavia, hyviä isejäkin, mutta pohjimmiltaan niiden vanhemmuus ei ole niin tiukassa kuin naisten.

Miehillä kypsyminen ei yleensä tapahdu kirjoja lukemalla tai eroseminaarissa tai terapiassa, kuten naisilla. Miehillä kasvun katalysaattori on erittäin usein uusi nainen.

Uusi nainenhan tulee juuri "sopivasti" miehen vaikean kasvukriisin aikoihin, jotta ahdistava henkinen kasvu pystähtyisi. Mitään tarvetta henkiselle muuttumiselle ei näennäisesti ole, koska mies peilaa "ihanneminäänsä" uuden naisen silmien kautta. Ja on tyytyväinen itseensä.

Henkinen kasvu kumpuaa aina ahdistuksen kautta ja se on hyvä asia että osaa kohdata heikkoutensa ja paskamaisuutensa. Yleensä pitkäaikainen puoliso käynnistää ahdistuksen, sillä puolisohan näkee miehen viat, joita hän ei itse haluaisi kohdata. Siinä mielessä pitkä avioliitto edistää henkistä kasvua.

Se todellinen henkinen kasvu ja edellisen kriisin seuraukset jäävät uudelleen rakastumisessa kesken, ja tulevat käsiteltäviksi sitten seuraavaan kriisin aikaan.

Myös murrosiän rakastuminen saattaa häiritä itsenäistymiskriisiä ja se tulee usein pitkissä liitoissa ongelmaksi myöhemmin. Silloin "erilleen kasvamisen tunne" onkin tärkeää itsenäistymisen kannalta. Pitää päästä puolisosta henkisesti kauas, jotta voidaan kohdata myöhemmin omana itsenään. Valitettavan usein tämäkin itsenäisyysprosessi keskeytetään ja haetaan erillisyyden ahdistukseen uusi kumppani, johon tarrautua taas symbioottiseen rakastumiseen.

Mieheni asui avoliitossa naisen kanssa nuorena kolme vuotta. Sitten, kun nainen valmistui ja olisi halunnut lapsen, mies tajusi, ettei halunnutkaan jatkaa tämän naisen kanssa lopun elämäänsä. Eikä ollut vielä valmis lapsen tekemiseen. He erosivat.



Puoli vuotta myöhemmin mies tapasi minut. Nyt olemme naimisissa ja perheenlisäystä suunnitellaan. Mies on kertonut minun olevan niin monissa asioissa erilainen kuin tuo ex-avovaimonsa. ETtä sovimme täydellisesti yhteen. Ja että kenenkään muun kanssa hänen ei ole koskaan tehnyt mieli mennä naimisiin. Nyt hän vähän väliä toistelee onnellisena sitä tosiseikkaa, että olemme naimisissa.



Olisiko suhteen alussa pitänyt ajatella, että kun mies lähti tuon naisen luota kävelemään, niin ei se varmaan minunkaan kanssa halua perhettä perustaa? Mikä logiikka?

miehet tuntuvat menevän fiiliksen perässä. Minäkin tapasin miehen - kaikin puolin kyllä fiksun oloinen, korkeasti koulutettu, mukava, huomioiva, hyvä elämä mutta on juonut jo yhden perheen hajalle ja seuraavakaan ei onnistunut vaikka oli lopettanut juomisen (naisessa tietenkin taas vika...) ja nyt haluaisi minut. En todellakaan ala leikkimään lasteni elämällä, tai pilaamaan omaanikaan, ja katsomaan että millaista auvoa se elämä hänen kanssaan olisi (vaikka vannoo ettei ikinä enää juo). Oli se sitten viina tai toinen nainen niin mies taitaa olla ikuinen pikkupoika jolle ruoho on aina vihreämpää aidan takana. Onneksi oikeasti hyviäkin miehiä maailmassa riittää.

Hlökoht en ottaisi miestä joka on JÄTTÄNYT lapsensa, laiminlyö heitä; eri asia jos liitto ollut niin karilla että on ollut parempi erota ja huolehtii lapsistaan edelleen.

Mieheni asui avoliitossa naisen kanssa nuorena kolme vuotta. Sitten, kun nainen valmistui ja olisi halunnut lapsen, mies tajusi, ettei halunnutkaan jatkaa tämän naisen kanssa lopun elämäänsä. Eikä ollut vielä valmis lapsen tekemiseen. He erosivat.

Puoli vuotta myöhemmin mies tapasi minut. Nyt olemme naimisissa ja perheenlisäystä suunnitellaan. Mies on kertonut minun olevan niin monissa asioissa erilainen kuin tuo ex-avovaimonsa. ETtä sovimme täydellisesti yhteen. Ja että kenenkään muun kanssa hänen ei ole koskaan tehnyt mieli mennä naimisiin. Nyt hän vähän väliä toistelee onnellisena sitä tosiseikkaa, että olemme naimisissa.

Olisiko suhteen alussa pitänyt ajatella, että kun mies lähti tuon naisen luota kävelemään, niin ei se varmaan minunkaan kanssa halua perhettä perustaa? Mikä logiikka?

Syy oli se että hän ei tullut toimeen ex-vaimon kanssa. He menivät naimisiin 20-vuotiaina ja saivat heti lapsen.Toinen lapsi oli vahinko tai näin ex-vaimo kertoi.Seksi loppui suhteesta toisen lapsen ilmoitettua tulosta ja pariskunta asui eri kerroksissa taloa. Mieheni hoiti lapset,vei päiväkotiin yms. Ex-vaimolla oli alkoholiongelma.

Mies ei halunnut erota koska hän rakasti lapsiaan. Sitten muutaman vuoden jälkeen mieheni tapasi minut.Mieheni erosi ja muutimme yhteen.Oikeus määräsi lasten äidille yksinhuoltajuuden. Ex ei antanut tavata lpasia vaan vieraannutti isän lapsista.Vanhempi pojista sairastui psyykkisesti.Mieheni sai kuulla tämän kiertotietä.Poika oli viettänyt 6 kuukautta psykiatrisella osastolla.

Ymmärtäkää nyt että äidit eivät ole täydellisiä. Nuori poika oli typeryyksissään ottanut henkisesti sairaan vaimon joka tyrannisoi hänen koko elmäänsä. Vaimo tuhlasi kaiken minkä sai mieheltään irti.He olivat todella suurissa veloissa.

Itse lähdin nostelemaan koska mies toistuvasti petti minua. Suhdetta lasten ja isän välillä en ole katkaissut.Tämä uusi mies ei ole minua pettänyt. Meillä ei ole yhteisiä lapsia. Miehelläni on niin ikävä omia lapsiaan. Hän itkee usein ikävästä ja sitä on surullista katsella.



Uskon että on toisenlaisiakin tapauksia,olen nähnyt.Erittäin valitettavaa ap:n tapauksessa.

olivat vuoden olleet eronneet kun tapasimme. Mies tapasi lapsia joka viikonloppu naisen ex vaimon kotona.



Olimme seurustelleet 3 vuotta kun saimme yhteisen lapsen. Miehen lapset alkoivat käymään meillä joka toinen viikonloppu, öitä eivät olleet mutta päivisin.



Nyt miehen vanhemmat laset ovat jo aikuisia ja meidänkin yhteinen on jo koululainen. Olen ollut se "hyväsydäminen" ja kannustava kakkosvaimo, en ole koskaan ollut mustasukkainen exästä vaikka pitää myösntää että on minua kauniimpi ja hoikempi.



Mies ja ex vaimo olivat yhdessä 15 vuotta, minä olen ollut miehen kanssa 11 vuotta. Ensimmäisessä liitossa heillä ei ollut riitaa eikä mitään suurta erodraamaa vaan todella kasvoivat erilleen, olivat liian nuoria kun lapset tulivat. Meidän liitossa mies taas ymmärtää paremmin perheen tärkeyden ja nauttii yhdessäolosta kun ei tarvitse mennä ystävien kanssa bilettämään niinkuin nuorena.



Minä olen saanut kypsemmän miehen itselleni, kotihiiren joka tekee paljon töitä ja haluaa olla perheensä kanssa (myös niiden vanhempien lasten).



Ex vaimolla oli taas nuori poika, ei edes täysi-ikäinen. Baarit, kaverit ja kaikki muu oli kiinnostavampaa kuin olla kotona. Toki sekin ajanmyötä tasottui mutta on se ihan eri jos olet tavannut miehen ja saanut tämän kanssa lapsia kun olet 16v tai 30v.

vaikka onkin exasia. Poikkeuksia siis aina on! Tässä keskustelussa käydään tietynlaista miehen asennetta vastaan, jossa lapset jää miehen mukavuuden kustannuksella ja SE on niin surullista katsottavaa!

pääasia ei lapsettomien rillattelu. Miten muuten olisit reagoinut jos ukollasi olisi ollut kaksi pikkulasta vaimonsa kanssa????

kuin joku muu nainen ja näin ollen pystyvänsä siihen mihin joku toinen ei pystynyt.

Ja sitten kitisee kun itse tulee jätetyksi, tyhmä mikä tyhmä (se uus nainen siis).

Tsemppiä.