Sukunimistä
Te, jotka olette naimisissa ulkomaalaisen kanssa, oletteko ottaneet puolison sukunimen? Meillä häät suunnitelmissa, mutta en tiedä minkä nimen ottaisin, kun toisaalta olisi kiva ottaa miehen ranskalainen sukunimi, mutta Suomessa sen lausumisen ja kirjoittamisen kanssa voi tulla ongelmia (itsekään en osaa sitä kunnolla lausua). Ranskassa taas minun suomalainen sukunimeni on kovin ongelmallinen. Kaksiosainen nimi taas on liian pitkä... Mies ei minun nimeä ota ja olisi kuitenkin kiva, että koko perheellä olisi sama sukunimi. Vaikeaa!
Kareen
Kommentit (34)
Aina minulta kysytään, että mistä sukunimeni on kotoisin, sanovat jo valmiiksi, ettei se ainakaan suomalainen ole.
No sitten selitän, mitäpä muutakaan. Tyttönimestäni en edes tiennyt mistä se on kotoisin jos sitä joku sattui kysymään, mut sitä tapahtui todella harvoin...
Suomessa sen tavaaminen joka paikassa on pienoinen ongelma, mutta meillä nimi ei kuitenkaan onneksi ole vaikein mahdollinen. Miehen kotimaassa taas minä menen ihan paikallisesta, koska etunimeäni käytetään myös Saksassa.
Kaikkialla muualla paitsi mieheni kotimaassa nimeni kirjoitetaan pain honkia seitseman kertaa kymmenesta ja lausutaan vinkeasti laakarissa, puhelimessa.... Mutta perhe tulee ensin ja meille oli tarkeaa etta kaikki ovat samannimisia.
Minä otin mieheni sukunimen, minulle se on helppo, mutta lääkärissä suomessa lausuivat sen päin honkia.
Se on kansainvälisempi, ja lyhyt, niin ei ole vaikeaa tavata :)
Eli siis kun mentiin naimisiin otin mieheni sukunimen ja omasta mielestäni sukunimi on helppo sekä kirjoittaa että lausua ja on vielä kaiken lisäksi, ei siis ole mitään ihme kirjaimia,mutta toisin kävi sillä ensimmäisenä kun ihmiset kuuluvat asiasta että mun sukunimi vaihtuu niin kaikki kysyi että miten tuo lausutaan tai kirjoitetaan =) Sama homma jatkuu lääkärissä ja virastoissa,mut ei se mitään.Jos meillä jo kysellään sukunimestä niin voin vain kuvitella että miten sitten muilla joilla on oikeasti vaikea sukunimi.
Pitkä suomalainen nimi on aivan mahdotonta ulkomailla ja ulkomailla asustelen vieläkin.
En ottanut miehen sukunimeä. Jotenkin se oli identiteettikysymys. En olisi ottanut suomalaisenkaan miehen nimeä enkä missään tapauksessa yhdysnimeä.
Miehelläni ei ollut mitään päätöstäni vastaan, hänen kulttuurissaan kun naiset tapaavat pitää oman sukunimensä avioituessaan.
Lapsellamme on isän sukunimi. En koe mitenkään outona tai vaikeana sitä, että meillä on eri sukunimet. Olen mieheni vaimo ja lapseni äiti, piste.
Kun miehen sukunimellä meidän perhe on se ihka ainoa Suomessa ja omalla sukunimellä+ etunimellä olin pelkästään Helsingin yliopistossa yksi kolmesta, niin juu, miehen nimi se tule otettua.
Tykkään myös, että koko perheellä on sama sukunimi, vaikken missään tapauksessa kauhistele oman nimensä pitäjiäkään. Oma sukunimi kun vaan sattuu löytymään Suomen top kympistä, niin en pistänyt pahakseni " erottumista" muista! ;)
Lausumisesta... ihan jo muutamaan otteeseen mua on kutsuttu lääkärissä tms etunimellä! ;) Ei se sukunimi nyt kyllä niin vaikea ole, mutta jotenkin suomalaiset vaan vierastavat päästää suustaan mitään, mistä eivät ole ihan varmoja, miten lausutaan. Aina annan pisteitä ja positiivista palautetta sitä yrittäneille!
Nimimerkillä
" kohta 1,5 vuotta naimisissa, muttei vieläkään lausu ihan oikein itsekään!"
kun huvittaa aina noissa paikoissa, virastoissa sun muissa kun niiden naamasta aina näkyy että niitä kauhistuttaa sanoa se sukunimi.
Just esim lääkärissä kun kutsuuvat, niin naama on mutrulla ja sanoovat mahdollisimman hiljaa...
Mulla myös entinen oma sukunimi oli pitkä (suomalainen) mut lausui kaikki senkin aina ihan päin persettä, onpahan vähemmän tavaamista nyt!
ihan siksi että ei minusta appiukon tytärtä tullut kun mieheni kanssa naimisiin menin.
joka on ikäväkyllä vaikeampi kuin miehen sukunimi.
aina joutuu tavaamaan kaikenmoisissa paikoissa kirjain kirjaimelta :D
identiteettikysymys minullekkin tuo oman nimeni pitäminen ja toinen syy tietysti se että musliminainen kuuluisi olla isänsä nimellä.
Ekassa liitossani otin miehen nimen, lapsillani tuo nimi on edelleen. Nimi, joka selkeästi osoittaa arabimaihin, aiheutti jokseenkin paljon asenneongelmia ja aiheuttaa niitä edelleen lapsilleni. Eron jälkeen en palannut tyttönimeeni, vaan otin toisen suvussamme esiintyvän nimen käyttööni.
Nykyisessä liitossani minulla on kaksiosainen (siis oma+miehen) sukunimi ja loppuosakaan ei aiheuta " närästystä" ympäristössä, vain uteliaisuutta, mistä se on peräisin. Paikoissa, missä huudetaan nimellä, saatetaan käyttää ainoastaan sukunimeni etuosaa.
Olen koko ikäni tottunut vaikeaan sukunimeen, koska tyttönimenikään ei ollut tyypillinen ja tuttu suomalainen sukunimi. Ei myöskään tuo toinen suvustani napattu nimi. Nyt minulla on oikeastaan aikamoinen " nimihirviö" , mutta eipä tod.näk. löydy koko maailmasta samannimistä ;)
että mies ottaisi minun sukunimeni..olisimmepa varmaan ainoat tai ainakin yksi kourallisesta niitä jotka näin ovat tehneet!
Minä otin mieheni sukunimen. Onhan nimi tietty suomessa vaikea lausua/kirjoittaa virastoissa jne,mutta minä halusin että koko perheellä on sama nimi, sitten kun joskus lapsiakin tulee toivottavasti. Tyttönimeni löytyy varmaan top 5-listalta,niin toisaalta ihan kiva nyt erikoinen nimi :) Lääkärissä,apteekissa jne,kutsuvat yleensä vain etunimellä, tai yrittävät mongertaa sukunimeä tavalla tai toisella, mutta ei se haittaa, oikeestaan, eipä sitä tartte montaa kertaa vuodessa tollasissa paikoissa käydä, joten kyllä sen kestää :)
aloin miettimään, että olenkohan miehen sukunimen valitsemalla, tehnyt hallaa lapseni tulevaisuudelle? Olisiko hänen helpompi olla vaikka Ville Virtanen, kuin Ville " se vaikea ei suomalainen sukunimi" ...
Mutta sitten mietin, että vaikka Ville Virtanen kutsuttaisiinkin siihen työhaastatteluun, minne Ville " svess" ää ei kutsuttu, niin tuskin hän työtä saisi, kun ei Ville Virtaselta kuitenkaan " näytä" ...
Ymmärtääköhän kukaan mitä ajan takaa? Mitäs mietteitä teillä on tästä?
Kun lapsesi on aikuinen, työllistyminen erinäköisenäkin on jo toivottavasti ihan arkipäivää täällä Suomessakin :)
Mielestäni lapsillani on oikeus sukunsa nimeen, nimi on osa heidän identiteettiään. Jos ei se jollekin punaniskarasistille sovi, so what!
Minä tuossa jo aiemmin kerroinkin, että lasten sukunimi aiheuttaa välillä harmia. Mutta en silti vaihtaisi heidän nimiään, vaikka saisin valita uudelleen (myös etunimet ovat arabialaiset, toinen nimi molemmilla kansainvälinen), koska " ville ja maija virtasina" he eivät olisi " aitoja" . Jos suinkin ymmärrätte mitä tarkoitan.
Pari vuotta sitten lasten vaari rupesi painostamaan lasten nimien vaihdolla, kun ei itse kehdannut lapsiani ääneen ulkosalla huudella. Tuumasin ukolle aikani kuunneltuani, et suksi **** (jonnekin nimeltä mainitsemattomaan paikkaan).
Lapset ovat nimensä saaneet ja ovat itse niistä ylpeitä... onko millään muulla sitten väliä? :)
Toivon, että isän nimi olisi osa lapsen identiteettiä. Ja jos lasta sitten kovasti häiritsee, muuttakoon (aikuisena) nimensä.
Yksi pointti tuli vielä mieleen oman sukunimen pitämisestä: kun on jo vähän luonut tieteellistä uraa omalla nimellään, nimen vaihtaminen voi jonkin verran sotkea. No, tämä ei mulla ollut perusteena, huomasinpa vain jälkeenpäin, että tältä kannalta oman nimen pitämisestä oli hyötyä. Ja vielä kun on aika harvinainen nimi (naisia tällä mun sukunimellä on Suomessa n. 50), ei tartte pelätä, että sekoittuisi johonkin toiseen.
...suurin syy taisi ihan olla aikoinaan, etten yksinkertaisesti sietänyt omaa sukunimeäni! ;) Eikä kovin sopivalta kuulostaisi nykyiseen nimeeni yhdistettynä... Nimi ei ole kovin vaikea suomalaisille kirjoittaa, eka kirjain yleensä väärin ja itse nimi saa ihmiset monesti luulemaan,että olen itse kotoisin jostain välimeren maasta...(ex-mies l-afrikkalainen)...Lapsillani on myös " kansainväliset" nimet, en olisi voinut kuvitellakaan nimetä heitä " hyvin suomalaisperinteisesti" ...
Pidin oman sukunimeni häiden jälkeenkin. Syyt on samat kuin jollain toisellakin (en muista kenellä). Nimi on niin iso osa identiteettiä. Kaksiosaisen nimen olisin ehkä voinut ottaa. Lapsille tulee isänsä sukunimi. Etunimet tulevat olemaan kansainvälisiä, yksi nimi ainakin " isän kielellä" . Ainakin näin on tähän asti puhuttu :) (Niitä lapsia kun ei vielä ole nimetä tarvinnut.)
Jomarin mainitsemaan ongelmaan olen törmännyt tavallaan tuttavapiirissä. Erään tuttavani mies on puoliksi romani (isän puolelta) ja tämän miehen sukunimi on yksi " leimatuimmista" romaninimistä. Miehestä ei sukujuuria ulkonäöltä huomaa, jos ei tiedä. Parin mentyä naimisiin mies otti vaimonsa suomalaisen sukunimen, koska omalla nimellä töitä oli turha hakea. Juuri koskaan mies ei edes päässyt haastatteluihin sukujuuriensa takia.
Otin mieheni nimen, meinasin alkuun pitää edessä suomalaisen tyttönimeni, mutta kun tuomari jostain syystä sen kuitenkin pyyhki yli, minäkin päädyin että helpompi on yksi lyhyt nimi, kuin pitkä kaksiosainen.
En ollut täysin varma, miten halusin mutta miehelleni sanoin että otan vain sun nimesi kuitenkin niin hän ilahtui siitä.
Nimeni on nyt lyhyempi ja aiheuttanut mielenkiintoa työkavereissa ym. työssäni tapaamissani ihmisissä. Jos jotakuta kiinnostaa, he kysyvät että minkä maalainen miehesi on tai mistä nimesi on peräisin. Suomalaisille ei ole helppo päätellä, mistä tämä nimeni on. Toisaalta se voisi olla vaikka espanjalainenkin...