Olen menossa naimisiin enkä tiedä, rakastanko miestäni

Niin peruisin kyllä sinuna ne häät.

joku isompi vika. Vai onko epäröintisi taustalla ennemminkin sitoutumisen pelko. Jos kysymys on jälkimmäisestä, sama ongelma olisi kenen tahansa miehen kanssa.

älä mene naimisiin. Ei kai teidän koko suhteen tarvitse loppua, jos haluat vielä naimisiinmenoa harkita.

Voisko olla että on vaan huuman laantuminen sattunut tähän ajankohtaan?

Jos tuollaisia mietit, niin eiköhän kannata perua ne häät jo nyt hyvissä ajoin. Häiden peruminen tulee vaikeammaksi koko ajan, mitä enemmän aikaa kuluu. Ja jos todellakin mietit, rakastatko miestäsi, niin siinähän se vastaus jo on. Ei tuollaisia pitäisi miettiä, jos on naimisiin menossa... Ihan oikeesti!

Häitä on helmpompi siirtää nyt kuin viimeisenä päivänä. Puhu tunteistasi. Ei ole häpeä perua häitä jos on totaalisen epävarma asiasta.

tietenkin perut jos noin epäilyttää!!

avioliitto ei muutenkaan ole helppo pitää kasassa,saatika jos noin asio jo nyt epäilyttää!

se että kaikki ärsyttää. Pelkäät sitoutua ja nyt kun häät lähenevät, pelko hiipii esiin. Sun täytyy itse tehdä nyt suuri päätös, ja kantaa siitä vastuu, ja se tuntuu pelottavalta. Mieti onko ne ärsyttävät asiat sellasia joiden kanssa voit elää vai ovatko ne vakavia, sellaisia jotka sotivat arvojasi ja moraaliasi vastaan.

puhu tunteistasi avoimesti hänelle. Tunteet tulevat ja menevät, niihin liittyy monimutkaisiakin kuvioita. Se, että sinusta tuntuu nyt tältä ei välttämättä kerro siitä miltä sinusta tuntuu ensi kesänä.



Olin itse vuosikausia naimisissa miehen kanssa, josta en ollut varma rakastanko. Tuli iso aviokriisi ja puhuimme vihdoin ihan suoraan aivan kaikki. Ja yllättäen lähennyimme valtavasti ja rakkaus leimahti liekkiin. Eli se oli ollut siellä koko ajan piilossa. Elämä vaan oli etäännyttänyt meidät.



Olen alkanut ajatella rakkaudesta eri tavoin. Ennen ajattelin, että sitä joko on tai ei ole ja täytyy vain löytää "se oikea". Mutta nyt olen ymmärtänyt, että kyse on siitä miten avoinna on toiselle ihmiselle. Toki ihmisen pitää olla sellainen, jonka kanssa on alunperin halunnut olla yhdessä.

En ole koskaan rakastanut miestäni. Muistan kävellessäni alttarille etten tuntenut yhtään mitään miestäni kohtaan. 20v olemme olleet tyytyväisinä naimisissa ja tätä rataa jatkamme vähintään seuraavat 20v. Elämäni rakkauden menetin nuorena, enkä ole kykenyt rakastamaan sen jälkeen. Tämä liittomme on järkiliitto ja niin kauan kun mieheni minua rakastaa niin jatkamme yhdessä.

mun kokemuksen perusteella sanoisin, että ei kannata mennä naimisiin ellei ole oikeasti sellainen fiilis että jes haluan naimisiin juuri tämän ihmisen kanssa.



menin nimittäin itse naimisiin ekalla kerralla koska koin että täytyy, vaikka jo miehen kosiessa musta tuntui että eiii...katellaan nyt vielä rauhassa... Se liitto olikin sitten surkea, sillä mies oli kykenemätön aitoon läheisyyteen, hänellä oli sairaita riippuvuuksia ja hän valehteli ja petti kunnes liitto päätyi eroon. Jälkikäteen ajateltuna olisi kannattanut kuunnella omaa vaistoaan.



sitten nykyinen mies. Hänen kohdallaan ei tarvinnut kertaakaan miettiä mennäkö naimisiin. Mä tiesin heti että tässä se on. Tunne oli tosi vahva. Ja kyllä todellisen aarteen hänessä sainkin, ihana mies. Yhdessä koettu suuret myrskyt ja ilot..

Tuolla joku kirjoitti hyvin, että voisiko olla, että alkuhuuma on juuri haihtunut. Kyllä, uskon että juuri se tässä hämmentää. Toki tiedän ja ymmärrän, ettei se alkuhuuma ikuisesti kestä ja että suhteessa tunteet välillä heittelevät kovastikin ja siksi mietin, että onko tämä vain joku vaihe vai roihahtavatko tunteet vielä joskus liekkiinsä. Ja kuinka kauan tätä kannattaa odottaa?



-ap-

En ole koskaan rakastanut miestäni. Muistan kävellessäni alttarille etten tuntenut yhtään mitään miestäni kohtaan. 20v olemme olleet tyytyväisinä naimisissa ja tätä rataa jatkamme vähintään seuraavat 20v. Elämäni rakkauden menetin nuorena, enkä ole kykenyt rakastamaan sen jälkeen. Tämä liittomme on järkiliitto ja niin kauan kun mieheni minua rakastaa niin jatkamme yhdessä.

ohoh.. olet ilmeisesti nostanut tuon kuolleen sellaiselle jumalajalustalle, että kukaan elävä ei voi olla rakkauden arvoinen. Minusta ei voi puhua samassa lauseessa tyytyväisestä avioliitosta ja siitä että ei rakasta puolisoaan... Jos ihmisen tunne-elämä on noin lukossa ja kuollutta kuin sinulla, että kykenee rakastamaan vaan jotain kuollutta unelmaansa niin sääliksi käy miestäsi.

ja erohan se sitten lopulta valitettavasti tuli alle 10 vuoden avioliiton jälkeen. Ja en minä odottanut enkä olettanut mitään jatkuvaa huumaa, mutta ärtymykseni miestä kohtaan kasvoi lopulta niin valtavaksi, että se teki meidät molemmat onnettomiksi.



Kuten sinua ap on edellä jo neuvottukin, sinuna harkitsisin häiden siirtämistä. Puhu miehellesi, hyvässä suhteessa pitää voida puhua tällaisista asioista avoimesti.



Tsemppiä!

Olen myös koettanut miettiä tätä järjellä. Mieheni on kaikin puolin ns. hyvä mies. Hän on kiltti, uskollinen (ainakin on osoittanut olevansa luottamuksen arvoinen enkä voisi kuvitella hänen pettävän), hoitaa raha- ja muutkin asiat aina moitteettomasti, säännöllisin väliajoin kehuu ja sanoo kauniita asioita, on hyvä sängyssä, jne... Onko täällä ketään muuta, joka olisi mennyt naimisiin miehen kanssa vain siksi, että hän on tällainen "hyvä mies", vaikkei rakkautta varsinaisesti hirveästi häntä kohtaan tuntisikaan?



-ap-

Olen myös koettanut miettiä tätä järjellä. Mieheni on kaikin puolin ns. hyvä mies. Hän on kiltti, uskollinen (ainakin on osoittanut olevansa luottamuksen arvoinen enkä voisi kuvitella hänen pettävän), hoitaa raha- ja muutkin asiat aina moitteettomasti, säännöllisin väliajoin kehuu ja sanoo kauniita asioita, on hyvä sängyssä, jne... Onko täällä ketään muuta, joka olisi mennyt naimisiin miehen kanssa vain siksi, että hän on tällainen "hyvä mies", vaikkei rakkautta varsinaisesti hirveästi häntä kohtaan tuntisikaan?

-ap-

Monelle se tarkoittaa juuri sitä symbioottista huumaa.

En ole koskaan rakastanut miestäni. Muistan kävellessäni alttarille etten tuntenut yhtään mitään miestäni kohtaan. 20v olemme olleet tyytyväisinä naimisissa ja tätä rataa jatkamme vähintään seuraavat 20v. Elämäni rakkauden menetin nuorena, enkä ole kykenyt rakastamaan sen jälkeen. Tämä liittomme on järkiliitto ja niin kauan kun mieheni minua rakastaa niin jatkamme yhdessä.

ohoh.. olet ilmeisesti nostanut tuon kuolleen sellaiselle jumalajalustalle, että kukaan elävä ei voi olla rakkauden arvoinen. Minusta ei voi puhua samassa lauseessa tyytyväisestä avioliitosta ja siitä että ei rakasta puolisoaan... Jos ihmisen tunne-elämä on noin lukossa ja kuollutta kuin sinulla, että kykenee rakastamaan vaan jotain kuollutta unelmaansa niin sääliksi käy miestäsi.

Mistä päätellen siis tämä menetetty rakkaus on kuollut...?

Olen myös koettanut miettiä tätä järjellä. Mieheni on kaikin puolin ns. hyvä mies. Hän on kiltti, uskollinen (ainakin on osoittanut olevansa luottamuksen arvoinen enkä voisi kuvitella hänen pettävän), hoitaa raha- ja muutkin asiat aina moitteettomasti, säännöllisin väliajoin kehuu ja sanoo kauniita asioita, on hyvä sängyssä, jne... Onko täällä ketään muuta, joka olisi mennyt naimisiin miehen kanssa vain siksi, että hän on tällainen "hyvä mies", vaikkei rakkautta varsinaisesti hirveästi häntä kohtaan tuntisikaan?

-ap-

Monelle se tarkoittaa juuri sitä symbioottista huumaa.

Minulle rakkaus (tai ainakin se, mitä haluaisin parisuhteessani kokea) on halua olla toisen kanssa ja lähellä. Yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja syvällistä henkistä yhteyttä. Seksuaalista halua toista kohtaan. Ja tunne, että haluaa olla juuri sen ihmisen kanssa, ei kenenkään muun. Mielestäni rakkauteen ei myöskään kuulu se, että miettii, josko elämäni olisi parempaa jonkun toisen kanssa.

hän oli minuun niin rakastunut. Ollaan oltu yhdessä jo 47 vuotta! Ei huono mies, piti perheestään huolta, mutta nyt vanhana sairaan mustis.

Eipä se kuitenkaan mitään muuttanut; yhdessä ollaan edelleen mutta nyt mies ei enää marise avioliitosta.