Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Millaisessa elämäntilanteessa olette harkinneet itsaria?
26.09.2012 |
Siis millaiset taustat on olleet niin masentavalle tilanteelle?
Itse olen alkanut ajattelemaan kuolemaa viime aikoina. Tavallaan taustalla ei ole mitään erityisen pahaa, kyse on lähinnä sydänsuruista ja ratkaisemattomasta tilanteesta, joka on liian kauan kestäneenä suistanut minut melkoiseen masennustilaan.
Tilanne on jatkunut monta kuukautta, enkä saa erästä asiaa selvitettyä millään tavalla. Kyse on siis pitkään jatkuneesta, yhä pahenevasta turhautumisesta, ikävästä ja sen myötä elämästä on katoamassa mielekkyys. Tilanne, joka ei vain muutu, ja oma mieliala synkkenee, vaikka luulin jo kauan sitten ettei se enää voi synkentyä.
Nyt olen pisteessä, jossa en jaksa edes yrittää piristää itseäni. Toisaalta en kykene irrottautumaan tuosta asiasta, joka minua on piinannut. Olen silti järkyttynyt ja yllättynyt, että tällainen asia on saanut minut näin pohjalle. Itsarista haaveilen välillä, mutta en sellaista tee, koska minulla on lapsia. Haluaisin vain pois tästä tilanteesta.
Kommentit (27)
Hanki ihmeessä apua ja heti. Itsemurha on paha perintö lapsille, he kantavat sitä koko elämänsä. Elämä on arvokas lahja, ei sitä sovi heittää pois. Jos et halua/saa aikaa mielenterveystoimistosta, soita seurakunnan diakonissalle ja pyydä akuuttiaikaa. Sieltä saa tukea ja kuunteluapua vaikeassa tilanteessa eikä uskontoa tuputeta. Ja sieltä löytyy erittäin ihania ja empaattisia ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olin hakenut aktiivisesti apua itselleni 5 kk, ja jonotin yhä psykiatrian poliklinikalle. Taustalla oli vakava somaattinen sairastuminen, pahoinpitely ja avioero.
Otin yliannoksen psyykelääkkeitä, tunne oli kirjailijan sanoin "en halua kuolla, en vaan jaksa elää". Ensimmäisellä kerralla olin vuorokauden päivystyksessä, ja minut lähetettiin kotiin. Masennus muuttui psykoottisoireiseksi, otin uudelleen yliannoksen, tällä kertaa pääsin suljetulle osastolle 12 päiväksi.
Minulla todettiin bipolaarihäiriö, sain ajan psykiatrian poliklinikalle ja hoito alkoi.
Olen sairaseläkkeellä nykyään, hoito on hoitajan tapaaminen 2 krt kuussa, lääkärin tapasin viimeksi viime vuoden lokakuussa.
Ajoittain sairaus pahenee, ja siihen kuuluu oireena itsetuhoisuus, ja myös itsemurhayrityksiä. Ruotsalaisessa tutkimuksessa todettiin, että 50 % kroonista bipolaarihäiriötä sairastavista oli yrittänyt itsemurhaa. Saman tutkimuksen mukaan 80 % itsemurhaa yrittäneistä ei ollut halunnut todellisuudessa kuolla.
Elämä tämän sairauden kanssa on välillä kilpajuoksua kuoleman kanssa.
Mietin vähän väliä elämistä ja kuolemista vaakakupeissa ikäänkuin plussia ja miinuksia keräillen. En mitenkään älyttömän tunnekuohukkaasti, mutta kuitenkin aika ajoin harkitsen elämäni päättämistä.
Taustaa. Teini-iässä koettu raaka raiskaus, minkä fyysiset arvet tuntuvat yhä vieläkin. Masennusta, josta näennäisesti parantunut, relapseja toisinaan. Velkaa enemmän kuin koskaan pystyn maksamaan. Syyllisyyden tunnot raha-asioista, joista voi seurata tuomio esim. nimikkeellä kavallus, vaikken tietoisesti ole tehnyt mitään väärää. Krooniset kovat kivut nivelissä ja selässä, niitä pitää poissa vain sellaiset lääkkeet, jotka aiheuttavat riippuvuutta ja tekevät minusta zombien. Ylipaino, joka kertyi masennusvuosina ja sen tuoma huono itsetunto - erakoituminen. Pelkästään kävely on niin tuskallista, että itken 10m jälkeen. Lapsena opittu lohduttaminen ruoalla on tapani edelleen. Noidankehä siis valmis ja laihduttaminen tuhoontuomittua, vaikka aina välillä jaksan sitäkin yrittää. Tuskien takia pystyn nukkumaan vain pari tuntia yössä kerrallaan, jos makaisin pitempään, en enää pääsisi sängystä ylös. Tämä taas luo armotonta väsymystä ja se vie päivisin väkisin ajatukset synkkyyteen. Tässäkin kohtaa noidankehä valmis. Kun ihminen ei pysty selkäänsä taivuttamaan sivuttaissuunnassa pyyhkiäkseen omaa persettään, voidaan jo puhua aika surkeasta tilanteesta.
Mutta... Vielä tähän mennessä olen löytäny elämiselle enemmän plussia. Sisulla mennään lienee mottoni. Lapset, aviomies, ystävät, sukulaiset - kaikki ihanat ihmiset ympärilläni ovat minulle se voima, joka auttaa jaksamaan päivästä toiseen ja löytämään jokaisesta päivästä jotain hyvää.
Tänään voi tuntua pahemmalta, mutta huomenna voi ahdistus olla vähäisempää. Ehkä jonain päivänä ahdistus on kokonaan poissa, ken tietää. Sitä päivää vielä odotan ja siihen päivään vielä luotan, kun toisinaan pistän elämäni vaakakuppiin.
Olen jotenkin epäonnistunut ihmisenä, olen jäänyt tällaiseen suohon, josta en pääse pois. Olen kyllä iloinenkin, etenkin lapsestani, mutta myös jatkuvasti ahdistunut. En tiedä, miten saisin elämäni eteenpäin.
Uskon, että kärsin jonkinlaisesta keskittymishäiriöstä, se on aina vaikeuttanut elämääni. En pysty oikein puhumaan kenellekään ahdistuksestani. Tunnustin kyllä juuri eräälle ystävälleni, että olen taas masentunut (olen sairastanut masennuksen aiemmin), mutta muuten en ole puhunut kellekään. Osaan esittää normaalia, mutta koko ajan on tyhjä olo. Miehelleni en voi puhua, tuntuu, että hän ei jaksa välittää tai olla kiinnostunut asioistani.
Jouduin taas kerran kolmanneksi pyöräksi ystävyyssuhteessa. Parhaaksi ystäväkseni luulemani ihminen katkaisi välit. Tuntui että en vain enää jaksa.
Nykyisin mietin päivieni päättämistä lähinnä kun joudun täydelliseen umpikujaan josta ei pääse pois. Töissä tulee joku ongelma ja samaan aikaan kotona menee huonosti. Olemme jo pitkään olleet miehen kanssa pattitilanteessa josta ei tunnu olevan ulospääsyä. Joudun kantamaan vastuun koko taloudesta ja se on minulle ihan liikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
siinä alkaa väkisinkin kelaamaan, että pääsis jo pois. Eli kaikki siis elämässä ihan hyvin, mutta ei vaan mikään kiinnosta, innosta eikä tulevaisuudelta odota mitään.
Ekan kerran olin opiskelemassa toisella paikkakunnalla. Kotipaikkakunnalla minulla oli hyvä ystävä, jota tapasin muutaman viikon välein. Erään kerran kun taas tulin käymään, tapasin hänet kotonaan. Jonkin ajan kuluttua ovelle tuli kavereita ja ystäväni sanoi minulle "odota vähän". Hän ei tullut takaisin. Oli löytänyt parempia kavereita. Palasin opiskelupaikkakunnalle pettyneenä ja ajattelin, ettei minulla ole tässä maailmassa enää ketään. Päätin lähteä tästä maailmasta. Mietin kuitenkin asiaa ja parin viikon kuluttua tapasin mieheni.
Toisen kerran ajatus tuli mieleeni odottaessani toista lastamme. Esikoinen oli kuollut kohtuun viimemetreillä ja synnytys oli helvetillinen kokemus. Päätin, että jos toinenkin kuolee kohtuun mieluummin tapan itseni kuin suostun synnyttämään sen (jos sektioon ei suostuta). Tekotapakin oli mietittynä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
17 jatkaa...
Sekin saa pysähtymään, kun joskus on päässyt niinkn pitkälle kuin itsemurhatapoja miettimään.
Lääkkeillä? Minulla ei ole kotona tarpeeksi vahvoja eli pitäisi päättäväisen määrätietoisesti mennä lääkäriltä sellaisia "kinumaan", vaikka kipuun vedoten.
Hirttäyten/hukuttautumalla? Olen kuullut näiden olevan tuskaisimpia tapoja kuolla.
Katolta hyppäämällä? Missä olisi sopiva paikka? Haluanko mahdollisesti jonkun ohikulkevab lapsen näkevän muussautuneen ruumiini?
Heittäytymällä junan/rekan eteen? Haluanko aiheuttaakuljettajalle elinikäisen trauman?
Viiltämällä ranteet auki? Uskaltaisinko painaa tarpeeksi syvälle? Kotonako tämäb tekisin? Rakkaimpani joutuisivat löytämään verisen ruumiini.
Tässä vaiheessa sitä miettii olevansa pelkuri, kun ei edes omaa henkeään tunnu ajatuksissaan pystyvän tappamaan. Mutta... Seuraavana päivänä sitä huomaa taas, miten rohkea olen ollut valitessani elämän ja hylätessä kuoleman.
Ja kuka tietää millaiseksi vihannekseksi sitä päätyy, kun yritys ei onnistukaan. Neliraajahalvaus ilman aisteja esim. mutta olet silti täysin tietoinen itsestäsi - ilman kykyä kommunikoida, nähdä, kuulla, maistaa, haistaa ja tuntea... (Ehkä pahin elämänkuva, minkä pystyn ajattelemaan.)
Mutta tätä elämä silti on minulle, vuoristorataa vaakakupeissa.
helppotapa lähteä... tosin itsensä hukuttaminen on varmasti vaikeaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
hakisin apua niin kauan että sitä saan ja ajattelisin että kokeilen niin monta keinoa kunnes joku helpottaa
ja puhuisin, en häpeäisi
että avun hakeminen ei voi viedä huonompaan suuntaan ja jos menee niin onpahan jotain enemmän mistä nousta - mustaa huumoria siis varmaan eniten käyttäisin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Takana vuosien sairastelu, työkyvyttömyys, miehen alkoholismi sekä väkivaltaisuus.
Lääkkeet on epävarma keino vaikka tarvittava määrä minulla on valmiina odottamassa milloin olen tarpeeksi rohkea
Jos itsemurha on koko ajan mielessa, soita HETI APUA! VALITTOMASTI!
Oletko ikinä yrittänyt saada apua masennukseen, tai itsetuhoisuuteen? Minä olen ja se on todellakin helpommin sanottu kuin tehty. Kukaan ei ota tosissaan, vaan vähätellään, koska et ole yrittänyt itsemurhaa. Jos yrität ja epäonnistut, saat keljua kohtelua melkeinpä kaikilta ja jos sinulla on onnea, saat masennuslääkkeet, jotka eivät kuitenkaan välttämättä toimi.
Noniin, entä jos sairastat vähän bipolaarisemmin? Homma on vielä hieman hankalampi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ahdistuneisuushäiriötä sairastanut melkein koko ikäni. Nuorempana se oli vain eri nimisenä. Nyt sairaus pahentunut vuosi vuodelta ja lääkityksiä vain lisätty.Ahdistus voimakkaampaa ja tiheämmin, tällähetkelläkin voimakasta. Lääkkeet ei auta, terapiasta ei apua, mistään ei saa apua. Elämän ilo mennyt kokonaan. Aivan sama vaikka täältä pääsis jo pois.
Itselläni on hyvin toivoton olo. Oikeastaan alkoi kirkastua, kun sovin itseni kanssa että voin lähteä täältä sitten kun lapset ovat päässeet omilleen. Autan niin kauan kuin tarve vaatii ja sitten varmaan jotenkin "sählään" niin, että "vahingossa" kuolen.
Taustalla tilanne, jossa olen sellaisessa ahdingossa että en näe turvallista tai oikeastaan minkäänlaista taloudellista tulevaisuutta. Olen ulkomailla, Suomen sosiaalisesta turvaverkosta ei ole apua. Olen yrittänyt monenlaista, mutta enää ei ole voimia.
Itselläni on hyvin toivoton olo. Oikeastaan alkoi kirkastua, kun sovin itseni kanssa että voin lähteä täältä sitten kun lapset ovat päässeet omilleen. Autan niin kauan kuin tarve vaatii ja sitten varmaan jotenkin "sählään" niin, että "vahingossa" kuolen.
Taustalla tilanne, jossa olen sellaisessa ahdingossa että en näe turvallista tai oikeastaan minkäänlaista taloudellista tulevaisuutta. Olen ulkomailla, Suomen sosiaalisesta turvaverkosta ei ole apua. Olen yrittänyt monenlaista, mutta enää ei ole voimia.
Mutta sairastuin masennukseen ja paniikkihäiriöön, ja kun sitä oli jatkunut puolisen vuotta eikä lääkkeistä ollut minulle mitään apua, päädyin yrittämään elämäni lopettamista, koska en enää kestänyt sitä oloa.
sairastuin syöpään. Totesin sen kuitenkin niin täysin epäreiluksi sekä muita että itseäni kohtaan että päätin katsoa tämän tarinan loppuun asti.
Kehiin suhteellisuudentajua.
Mikä asia maailmassa on niin iso ettei se selviä muuten kuin jättämällä omat lapset ilman äitiä ja loputtomaan syyllisyyteen tai epätietoisuuteen?
Ei mikään asia.
Soita itsellesi lääkäriaika tai aika mielenterveystoimistoon.
Tsemiä.
Alue: Aihe vapaa
En vaan tahdo epäonnistua siinä ja lisäksi olen aikamoinen pelkuri, joten ajatuksen asteella on. En kerro syitä, mutta liikaa on lopulta ollut se mitä olen joutunut kestämään. En ole enää pitkään aikaan kokenut mitään iloa ja toimin lähinnä automaattiohjauksella.