Vauva itkee enemmän isän hoidossa :(

Et voi puuttua isän tapaan hoitaa ja minusta isän pitäisi hoitaa enemmän. Lapsi on yhtä paljon kummankin, joten tuo "antamalla isän hoitaa" on se teidän ongelma. Sinun asenne siis, luot jännityksi vauvalle, isälle ja itsellesi ja usko pois!! Vauva aistii kireän tunnelman!



äiti x4, mies hoitaa 50% lapsista, omalla tavallaan

Antakaa lisää ruokaa, kaikki muu hoituu sitten itsekseen. Kehityspsykologit astuvat kuvaan vasta myöhemmin.

Mitään parempaa lahjaa et voi lapsellesi antaa kuin harjaantuneen ja läheisen isän. Eli sinä et mene sinne väliin vaikka mikä olisi.

että pikkuvauva aikana, vaikka isä miten aktiivisesti osallistuisi ja pitäisi paljon vauvaa, niin vauvalle on se yksi syli lämpöisin ja rauhoittavin, esim silloin kun on massuvaivoja ja yliväsymystä. Meillä se eniten sitä, kun imetän ja vauva huolii tuttia huonosti ja hakee lohtua usein rinnalta, mutta on se muutoinkin levollisempi minun sylissäni kuin isän. Luulen, että tässä myös äidin vaistoilla, äidin vaistot ovat herkemmät vauvan tarpeille, osaa ennakoida ja lukea vauvaa paremmin ja esim vaihtaa asentoa ja kantaa tietyllä tapaa vaistoten vauvan tarpeen. Isät usein kömpelömpiä kantamisessa ja asennon vaihtamisessa eivätkä osaa lukea vauvaa kuin äiti. Tiedän, tuntuu kurjalta isän puolesta, niin minustakin, mutta tämä aika on lyhyt ja pian vauvan kasvaessa isänkin helpompi osallistua, kun vauva kasvaa. Ja muista sinäkin, että tämä aika on on niin lyhyt, että koita sinä jaksaa ja antaa vauvalle syliä, vaikka tuntuu raskaalta kun vauva riippuvainen sinusta. Mutta jos olet hyvin väsynyt, niin silloin kaikille paras, että saat levättyä ja älä huoli, vauva ei kärsi siitä, että joku muu hoitaa häntä, vaikka itkeekin sinun sylisi perään.

ettei vastasyntyneen todellakaan tarvitse muodostaa sitä isäsuhdettaan, ensiviikkoina ja -kuukausina,

kun se tissi on tärkein!

Meidänkin 2- ja 4-vuotiaat ovat ihan isin lempilapsia ja isin kanssa touhuissa aina mukana vaikka olivat ensikuukauset äidinrinnalla ja äiti on ollut hoitovapaalla.

Minusta tuollainen on vauvan kiusaamista!

on vaan se, että äiti luo vauvalle suurinta turvaa ja lohtua. Minä olen pikkuvauva-ajan heittänyt tietynlaisen feminismin romukoppaan ja hoitanut vauvaa pääosin itse (myös öisin). Mies on sit laitettu kotitöihin ym. hyödylliseen. Näin on kaikki sujunut äärimmäisen paljon helpommin kuin jos olis hampaat irvessä toteutettu jotain "molemmat hoitaa tasa-arvoisesti"-periaatetta. Järkeä saa käyttää pikkuvauva-aikanakin!



Luulen että pääosin tämän seurauksena meidän vauvat on saaneet niin hyvän perusturvallisuuden, että ovat esim. nukkuneet todella hyvin. Eivät ole tosiaan olleet sellaisia "valmiiksi helppoja", jotka nukkuu vaan, vaan tosi aktiivisia ja häiriöherkkiä. Mut kun ovat saaneet aina tarvittaessa äidin läheisyyttä ja rintaa (äidin vieressä nukkuneet), niin ovat rauhoittuneet ja meillä ei ole koskaan harkittukaan mitään unikouluja tms. Ei vaan ole tarvittu.



Oon seurannut vierestä muutaman perheen taistelua nukkumisesta ja muusta, ja näissä perheissä on toteutettu jotain vuoroyö ym. systeemiä. Uniongelmat ja muut on jatkuneet hyvin pitkälle leikki-ikäiseksi asti. Ei mulle kiitos sellaista, ei oma pää kestä valvomista. En ymmärrä miksi asiat pitää tehdä niin vaikeiksi? Eikö äiti voi sitä vajaata vuotta jaksaa olla läsnä vauvalle, kun sillä vältytään niin monilta ongelmilta tulevaisuudessa?

on vaan se, että äiti luo vauvalle suurinta turvaa ja lohtua. Minä olen pikkuvauva-ajan heittänyt tietynlaisen feminismin romukoppaan ja hoitanut vauvaa pääosin itse (myös öisin). Mies on sit laitettu kotitöihin ym. hyödylliseen. Näin on kaikki sujunut äärimmäisen paljon helpommin kuin jos olis hampaat irvessä toteutettu jotain "molemmat hoitaa tasa-arvoisesti"-periaatetta. Järkeä saa käyttää pikkuvauva-aikanakin!

Luulen että pääosin tämän seurauksena meidän vauvat on saaneet niin hyvän perusturvallisuuden, että ovat esim. nukkuneet todella hyvin. Eivät ole tosiaan olleet sellaisia "valmiiksi helppoja", jotka nukkuu vaan, vaan tosi aktiivisia ja häiriöherkkiä. Mut kun ovat saaneet aina tarvittaessa äidin läheisyyttä ja rintaa (äidin vieressä nukkuneet), niin ovat rauhoittuneet ja meillä ei ole koskaan harkittukaan mitään unikouluja tms. Ei vaan ole tarvittu.

Oon seurannut vierestä muutaman perheen taistelua nukkumisesta ja muusta, ja näissä perheissä on toteutettu jotain vuoroyö ym. systeemiä. Uniongelmat ja muut on jatkuneet hyvin pitkälle leikki-ikäiseksi asti. Ei mulle kiitos sellaista, ei oma pää kestä valvomista. En ymmärrä miksi asiat pitää tehdä niin vaikeiksi? Eikö äiti voi sitä vajaata vuotta jaksaa olla läsnä vauvalle, kun sillä vältytään niin monilta ongelmilta tulevaisuudessa?

Meillä kaikki lapset tyytyväisi vauvasta vanhimpaan, luottavat kumpaankin vanhempaan yhtä paljon. Meillä on aina valvonut se, joka jaksaa. Minä en äitinä ole sen parempi vanhempi kuin mieskään.

Ei ole onneksi yksin tarvinnut valvoa eikä vauvat ole opetettuja pitämään minua tuttina ja rauhoittumaan vain minun syliin, isä osaa jopa tietyt huudot rauhoittaa minua paremmin, minä taas toisissa parempi. Esim. isä saa vauvan röyhtäisemään jolloin ilmavaivaitku loppuu heti, minä en saa vaikka samassa asennossa röyhtäytetään. Joskus vauva joutuu odottamaan ruokailua, esim. vaipanvaihto kesken, silloin minä saan vauvan rauhoittumaan kun mies ei saa.

äiti x4

Siksi olisi mukava kuulla oikeasti kehityspsykologinen kanta asiaan...



Kun perhevalmennuksessakin painotettiin, että vauvan ja isän suhteen kehittymiselle on annettava tilaa ja äiti ei saa "omia" vauvaa, ja että vauva voi kiintyä kumpaankin vanhempaan ja siitä on vauvalle pelkkää hyötyä, että on kaksi vanhempaa jotka hoitavat vauvaa omalla tavallaan. Meillä syöminen onnistuu kummankin vanhemman kanssa, koska vauva syö myös pullosta pumpattua rintamaitoa. Minulla ei ole mikään kiire saada omaa aikaa, vaan olen "keksinyt" omia menoja lähinnä siksi, että isäkin saisi tilaa olla kaksin vauvan kanssa.



Ja sitten taas... onko tosiaan vauvan kiusaamista, jos hänet annetaan isälle hoitoon ja isä ei saa häntä rauhoittumaan kuten äiti? Tätä ongelmaa ei aikaisemmin ollut, vauva oli ensimmäisen kuukauden tyytyväinen isän sylissä, jopa rauhoittui siihen paremmin kuin äidin syliin, mutta nyt tilanne on yhtäkkiä muuttunut :( Minua ahdistaa lähinnä se, että vauvalla on turvaton olo kun en ole paikalla, mistä tulee huono omatunto ja tunne, että olen hylännyt vauvan!



Kuulisin mielelläni lisää kokemuksia.



ap

Meidän kuusiviikkoiset tarvitsevat vähän loruja, paljon ruokaa, naurua ja hymyjä, lämpimän paikan nukkua ja iltakylvyn. En ole vielä opettanut pahasta maailmasta mitään.

Vauva on vasta tosi pieni, joten tehkää niin kuin teidän perheessä on helpointa. Jos tuntuu, että vauva rauhoittuu helpoiten sinun sylissäsi, niin pidä sitä sylissä. Jos taas tarvitset esim. päiväunet, niin aja mies ja vauva vaunulenkille siksi aikaa.



Äidin sylissä rauhoittumisessa varmaan yksi suurin syy on tuoksu. Jos imetät, niin tuoksut maidolle, joka tuo vauvalle turvaa.



Eli siis minkään periaatteen takia, ei kannata pitää mistään hoitovuoroista kiinni. Usko pois, pian tulee aika, että vauva on ihan into piukalla kun isi tulee kotiin, eikä se koko päivän hoitanut äiti ole enää yhtään mitään.

Jatkuvasti tulee uusia tutkimuksia siitä miten vauva tunnistaa jo hyvin varhaisessa vaiheessa äidin tuoksun jne. perusteella. Jos ehtisin lähteitä kaivaa niin aivan varmasti löytyisi myös se kehityspsykologian kanta, että ihan pienenä vauva kaipaa pääosin äidin läheisyyttä. Tuntuu että tämän pitäisi olla ihan täysin selvä asia, nimenomaan äitihän on vauvalle biologisesti elintärkeä.



On lähinnä sosiologinen/kulttuurinen toive, että isä saisi "tilaa" hoitaa lasta. Tietysti se voi pitkällä tähtäimellä tärkeää, jos vaihtoehto on esim. miehen jääminen täysin ulkopuolelle ja avioero myöhemmin. Mutta ei se pikkuvauva osaa kaivata tasa-arvoista suhdetta isän kanssa.



Meilläkin isä on erittäin tärkeä lapsille ja nyt kun vauva-aika on ohi isä on osallistunut erittäin paljon lasten hoitamiseen. Se on nyt vaan ihan eri juttu kuin silloin muutaman kuukauden ikäisenä.



Kyllä se on vauvalle hirveä kokemus olla erossa äidistä silloin kun on hätä. En itse olisi valmis sellaista aiheuttamaan tieten tahtoen omalle lapselle.

Sairasta tämä nykyajan sukupuolineutralisointi,

tasa-arvoistaminen ja tasapäistäminen!



Ja sitten tutkimukset sitä ja tätä!



Lukekaa edes sen peruskoulun oppimäärä biologiaa,

ja miettikää mikä ihminen on!



Vastasyntynyt tarvitsee lähtökohtaisesti äitiä.



Kertokaapas nyt viisastelijat kuinka turvallisia ja herkkiä muistikuvia teillä on hoitajistanne alle puol vuotiaana!

Miksi äidin on oltava poissa sen aikaa kun isä hoitaa lasta? Kyllähän vauva kuulee ja tunnistaa esim. äidin äänen, jos se kuuluu taustalla vaikka hän olisikin (mahdollisesti) vieraammalta tuntuvan isän sylissä.



Meillä puolivuotias luottaa ihan samalla tavalla molempiin vanhempiin, vaikka koskaan ei ole tekemällä tehty ja laskettu hoitovuoroja. Ihan normaalia elämää vain eletty jossa kumpikin sylittelevät ja hoitavat vauvaa sen mukaan kummalla sattuu olemaan kädet vapaana.

äitiä!

Vauvan sydän lyö äidin sydämen tahtiin heti kun pääsee syliin mutta ei isän. Kertooko tämä teille jotakin? Pitäisi ainakin!



Jos vauva itkee niin sillä EI ole hyvä olla mutta jos ei itke niin hoitakoon myös isä.

ei edes erota vielä itseään äidistä, ja ymmärtää tuskin isästä vielä yhtään mitään. Sinuna en yrittäisi väkisin mitään vuorohoitoa. Hoidatte niin kuin hyvältä tuntuu.

Tarvitsee ennenkaikkea äitiä. Oli minullekin yllätys, että isällä oli niin vaikeaa olla vastasyntyneen kanssa kaksin, vaikka maitoa oli pullossa. Ei se vaan onnistunut, vauva rauhoittui vain äidin sylissä. Isäkin oli pettynyt, kun ei voinut osallistua vauvan hoitoon siinä määrin kuin oli toivonut. Nyt vauva on puolivuotias ja isä voi osallistua ihan eri tavalla! Edelleen äiti on paras henkilö maailmassa mutta hätä ei tule saman tien, kun ero äidistä koittaa. Anna vauvalle aikaa ja läheisyyttä, sitä hän eniten nyt tarvitsee. Itse aloin ajatella, että pikkuvauva-aika on niin lyhyt, että kestän sen kyllä. Ja äkkiä aika onkin mennyt ja varmasti tulee ikävä tätä symbioosivaihetta, jolloin ei ole tarvinnut keskittyä juuri muuhun kuin tähän pieneen ihmisenpoikaseen :).

Ehkä en sitten yritä enää väkisin järjestää isälle ja vauvalle kahdenkeskistä aikaa, vaikka toisaalta tuntuu miehen puolesta kurjalle, kun hänkin haluaisi vastuuta vauvanhoidosta.



Kiva kuulla, että jo muutaman kuukauden kuluttua tilanne voi olla parempi!



ap

Mikähän saatana siinäkin on aina vaan niin vaikea ymmärtää?



Se mistä joku tykkää, ei tarkoita että se sopisi kaikille, ja kaikki siitä tykkäisi.



Mulla on kolme poikaa, joista vanhimmalle ja nuorimmalle on aina ollut ihan se ja sama kumpi vanhemmista heitä hoitaa.



Keskimmäinen taas käytännössä vihasi isäänsä ensimmäiset pari vuotta. Huusi kuin syötävä aina isän hoidossa, tasan kerran oli tyytyväisempi isänsä kanssa kuin minun, ja se oli silloin kun laitoin mummin synttärijuhliin hajuvettä. Ja meillä on todellakin isä ollut lapsia hoitamassa alusta asti, minäkin aloin käydä pilateksessa 2 vkoa synnytyksestä, ja aina, vaikka ruokaa oli tarjolla, poika huusi kuin syötävä.



Kysymyksessä on siis varsin herkkä poika, joka reagoi vahvasti kaikkiin asioihin vielä nyt kouluikäisenäkin.



Eli mä en jaksaisi noin pientä vauvaa kiusata turhaan. Kun lapsi on isompi, silloin häntä voi selkeästi opettaa hyväksymään myös isänsä hoitajana ( 1-2-v iästä alkaen, siis niin että huutamalla hoitaja ei vaihdu), mutta nyt antaisin miehen ja vauvan suhteen kehittyä kivoissa hetkissä, en huudattamalla.

vaan se, että äiti luo vauvalle suurinta turvaa ja lohtua. Luulen että pääosin tämän seurauksena meidän vauvat on saaneet niin hyvän perusturvallisuuden, että ovat esim. nukkuneet todella hyvin.



Tää nyt niin ei pidä paikkaansa.. Mä olen toisen lapseni totaaliyksinhuoltaja ja siis ainut ihminen, joka on AINA hänen saatavillaan. Muutaman kerran olen jättänyt hoitoon nyt vauva-ajan jälkeen. Koko vauva-ajan olin 24 tuntia vuorokaudessa hänen käytettävissään, en huudattanut, pidin sylissä, kannoin liinassa, nukuin vieressä. Silti yöt olivat 5-11 kuisena yhtä helvettiä, vartin - 45 min välein heräämistä. Ja en todellakaan syyllistä itseäni siitä, että varhainen vuorovaikutus ja suhteen luominen olisi jotenkin epäonnistunut ja siksi lapsi valvotti.



Eka lapseni aikoinaan valvotti ihan samalla tavalla. En tiedä miksi, mitään fyysistä vikaa ei ollut eikä kyllä henkistäkään. Enkä usko, että esikoisenkaan vuorovaikutussuhteen luomiseen vaikutti isän kanssa olo. Hoh hohijaa..

... että ihan pienen vauvan hoidossa "tasa-arvon" nimissä ihan jaettu hoitovastuu ei välttämättä toimi. Olen itse valinnut täysimetyksen, ja sen takia musta on ihan hullua ajatella että esim öitä valvottaisiin puoliksi. Kukaan ei hyödy siitä että isä haahuilee yliväsyneenä töissä, itse pystyn kuitenkin nukkumaan vauvan kanssa päiväunia.



Isä tekee sitten puolestaan enemmän kotitöitä ja puuhaa kouluikäisten isompien sisarusten kanssa.



Olen akateemisesti koulutettu ja johtavassa asemassa työelämässä, eikä meidän järjestely mitenkään sodi omaa tasa-arvoajatteluani vastaan. Lapsen ensimmäinen vuosi on biologiaa, kohtuajan jatko on symbioosia. Kyllä vauva viihtyy myös isän sylissä, mutta fakta on, että on itkuisempi.



Äiti on tässä vaiheessa elämää tutumpi ja siksi turvallisempi. Eri asia olisi, jos isä olisi vauvan pääasiallinen hoivaaja ja myös syöttäisi häntä. Isä ehtii mukaan pikku hiljaa ja jo vuoden iässä alkaa varmasti olla vauvalle yhtä tärkeä kuin äiti, kuten isommillakin lapsilla on käynyt.



Tästä kaikesta huolimatta vauvan hoidosta tarvitsee välillä "vapaata", vaikka tunnin lenkin, kahvittelua kavereiden kanssa tms. Kyllä se isä sen ajan pärjää! :-)



Voimaa!



Tsemppiä!!