Jouduin lopettamaan eilen rakkaan koirani. Ikävä on KOVA. ov

koiran menettäminen on rankka paikka ja toipuminen siitä kestää. Itse menetin elämäni koiran äkillisesti (myrkytys) vuosia sitten ja ensimmäinen viikko oli suoranaista hel*ettiä: kaikki kotona muistutti koirasta. Ja todella pitkään sitä aina sen pienen hetken luuli, ettö koira on edelleen olemassa: jalka osuu keittiössä vahingossa ruokakippoon - sen muutaman sekunnin ajan luulee, että kohta joku juoksee paikalle ja sitten tajuaa, ettei juoksekaan.



Voin lohduttaa, että hiljalleen se pahin ikävä helpottaa. Ei koskaan häviä kokonaan, mutta muuttaa muotoaan.



Toisalla auttaa uuden koiran ottaminen, toiset tarvitsevat aikaa. Itse tarvitsin aikaa ja meni vuosia ennen kuin pystyin ottamaan uuden koiran.



Voimia ja jaksamista!

Äsken oli pakko käydä ulkona, kun olisi ollut normaalisti koiran iltalenkin aika. Sitä lähti ihan automaattisesti ulos.

Tapasin naapuritalon "koiratutun" ja rapsuttelin noita kahta karvakorvaa 15 minuuttia ja juttelin samalla sille omistajalle.

ap

Ja koiramainen hassu halaus sinulle. Nuo nelijalkaiset kaverit ovat hienoja tyyppejä, ja niitä on kiva muistella sitten, kun ei enää vain itketä. Niitä hauskoja ja pöhköjä tapoja jne!

Voimia sulle nyt tässä hetkessä.

En voi kuvitella miltä susta tuntuu. Mulla on kaksi nuorta koiraa ja sattuu jo ajatella sitä päivää kun niitä ei enää ole, varsinkin jos eivät saisi kuolla luonnollisesti (vanhuuteen) vaan "tapaturmaisesti" niinkuin teidän kohdalla kävi.



Lämmin osanottoni!

että toivottavasti meillä on vielä mooooonta hyvää vuotta vielä edessä (siis ennen kuin hauveli sairastui) ja eihän tuo nyt niin vanha ole. Tämä mietintä lähti siitä käyntiin, kun tapasin lenkillä naapuritalon 12 vuotiaan sakemannin omistajineen ja sitten yks entinen naapuri tupsahti myös paikalle ja tuli puhe siitä kuinka vanhoja noi koirat oli.

Jotenkin tämä koira oli mulle se kaikkein läheisin. Johtui varmaankin siitä, että olin 24/7 koiran kanssa ja koira tykkäsi köllötä sohvalla vieressä ja katsoa telkkaa yhdessä, tykkäsi maata tietsikkapöydän alla ja nauttia massurapsutuksista ja tykkäsi köllötellä sängyllä maatessani vieressäni (yleensä siihen ei mennyt kuin pari sekunttia, kun koira oli salamana makkarissa ja hyppäsi kylkeen kiinni, jos menin esim. sänkyyn lukemaan) sekä nukkui öisin vieressäni.

Sen iltarutiineihin kuului se, että ensin se tuli mun kainaloon ja kun olin "rauhoittunut" paikalleni, sitten se tsekkasi keittiön ja sen, että onko kissat jo syöneet ja tuleeko nekin jo makkariin, sitten piti tehdä kierros olkkarissa ja tarkistaa, että kanilla ja marsuilla on kaikki ok ja lopuksi se sitten palasi mun kainaloon.

Toinen koirani sai nukkua öisin vaan navetassa (lehmien myynnin jälkeen pääsi myös öiksi sisälle) ja itse nukuin yläkerrassa, jonne koirilla ja kissalla (joka kyllä yleensä viis veisasi käskyistä, sillä kun oli hiiriä..) ei ollut ylös mitään asiaa. Ja koira oli paljon myös isäni kanssa traktori- ja metsähommissa sekä pellolla eli sitä ei niin hirveästi sisällä näkynyt.

Ja eka koira eli vaan niin vähän aikaa (pari vuotta) ja se oli sellainen hömelö (oikeesti, luultavasti maailman Tyhmin koira) ettei siihen ehtinyt niin hirveästi kiintyä.

ap

tuon kuorsausta. Tuo oli kova tyttö kuorsaamaan, kuorsasi välillä jopa kovempaa kuin isäni.

Ja sitä tassujen rapsinaa ja vinkunaa, kun koira näki jotain hassua unta.

Kyllä täällä nytkin kuuluu kuorsausta, mutta syyllinen on tuo toinen kissa herra ja ei tuokaan saa yhtä kovaa mekkalaa aikaiseksi kuin tuo koira.

ap

Hän on joutunut viemään yhden koiran lopetettavaksi, eikä halua tehdä sitä uudelleen. No, meidän kannalta hyvä, koska se on ihan hassuna meidän koiraan ja hoitaa sitä mielellään.



Itseänikin pelottaa jo etukäteen se päivä, vaikka koiramme on vasta 4 v.



Olen hirveän pahoillani puolestasi.

sanonut naapurilleen, että ei hän tarvitse uutta koiraa (tuo toinen koira siis jäi muuttoni jälkeen lapsuudenkotiini), koska X tuo välillä Y:n hoitoon ja hän näkee Y:n niin usein.

Koiruus oli erittäin helppo matkakumppani, rakasti autoilua ja se olikin aina ensimmäisenä ovella, kun kuuli äitini auton äänen (itse en omista autoa, kun kaupungissa ei tartte autoa) ja sillä oli hirmu kiirus päästä autoon, hyvä kun ehti pissit tehdä.

En ole kyllä ikinä ennen nähnyt yhtä autohullua koiraa. Ja autossa tuo oli erittäin tyytyväinen, pitemmillä matkoilla nukkui/lepäsi ja välillä nousi kurkkimaan ikkunassa.

Ja kun lähestyttiin äitini kotia (tai siskoni kotia), niin koira oli AINA siinä yhdessä ja samassa risteyksessä pystyssä ja kurkkimassa ikkunasta, että jeeeeee, mä tiedän minne me mennään.

ap

Sinulle! Lemmikistä luopuminen on raskasta..

mutta onneksi ihanat muistot jää

Eihän se korvaa menetystä, mutta uusi koira olisi oma persoonansa ja tuottaisi omanlaistaan iloa.

Miten pystyit tuon kaiken surussasi kirjoittamaan? Minun koirani nukuttamisesta on kohta kaks vuotta enkä vieläkään tuollaiseen itkultani pystyisi. Vaikeaa oli tämänkin tähän sumusilmin saada. Ei uusi koirakaan auta, joka mulle toimitettiin...

Hei,

Anteeksi, että näin monen vuoden jälkeen vastaan viestiisi.

Minua askarruttaa koirasi kohtalo, näen samaa tulevaa kohtaloa minun koirassani. Kävitkö lääkärissä espoon finnoontiellä olevassa eläinlääkärissä (siinä pisan kohdalla) Evidensiassa, muistatko oliko koirallanne nukutusta? Käyttäytyikö eri tavalla nukutuksen jälkeen, kuin normaalisti. Jos hänet siis on nukutettu useampaan otteeseen?

Muistatko oliko nukuttava hoitaja mies vai nainen?

Kyseessä on siis nämä viimeiset käyntinne.

terveisin huolestunut koiranomistaja

Vierailija kirjoitti:

Ja sori, PIIIITKÄ sepustus!

Juoksin koiran kanssa kolme kertaa lääkärissä. Luulin ensin, että kyse on pelkästä oksutaudista (koira oli jotenkin vaisu viime viikon torstaina) ja jätti aamuruuan syömättä. Lisäksi vatsa oli kuralla jne.

Illalla lisäksi oksensi.

Perjantaina oli korkea kuume, joka lähti laskuun, ei suostunut syömään taaskaan aamuruokaa, iltaruoka (riisiä ja piimää) meni alas.

Lauantaina ei kuumetta ja ruokakin maistui jo normaalisti. Ja lenkilläkin jaksoi jo kiitettävästi. Mutta illalla sitten ripuloi neljästi illan mittaan sisälle, samoin oksensi kahdesti.

Sunnuntaina lakkasi sitten kokonaan syömästä ja lepäsi vaan koko ajan. Lenkille lähtö oli todella hidasta ja jossain vaiheessa myös jouduin nostamaan koiran ylös. Sitten vasta suostui kävelemään.

Maanantaina huomasin vatsan pullottavan kunnolla + painellessa vatsa oli selvästi arka, koira ei kuitenkaan murissut tai muuta, ainoastaan katsoi syvälle silmiin, että viitsisitkö lopettaa, tuo sattuu. Ja korvien sisäpinnoissa, poskissa ja ikenissä näkyi selvää kellertävyyttä.

Tiistaina sitten päivystykseen, kun olo ei mitenkään alkanut kohentumaan (lääkärille oli aikaisemmin soitettu ja diagnoosi oli tuo mahatauti ja käskettiin ruutalla juottamaan jne.). Koira ei suostunut enää kunnolla juomaan (ainoastaan ulkoa lätäköistä, omaan kuppiin ei koskenut. Ja lepäsi koko ajan, lisäksi koira ei jaksanut enää kävellä kovin pitkää matkaa (=pedistä kun nousi, niin jaksoi ottaa muutaman askeleen ja kävi sitten taas makuulle).

Diagnoosi vaihtui päivystyksessä tarttuvaksi maksatulehdukseksi, VAIKKA koiralla OLI rotukset ajantasalla. Lääkäri antoi lisäksi nestettä suoraan ihon alle + suoneen. Ja käski tulla seuraavana aamuna verikokeisiin. Koiralla myös todettiin nestettä vatsaontelossa. Sydän oli ok, samoin keuhkot. Ei kuumetta.

Tuolloin mulla oli jo erittäin pahat aavistukset, mitä tuleman pitää ja teinkin sen päätöksen, että jos se onkin muuta kuin tuo maksatulehdus, niin sitten teen koiralle sen viimeisen palveluksen ja annan sen lähteä rauhassa.

Keskiviikko iltana koira ehkä hieman piristyi, halusi kävelle n. 10 minuutin kierroksen korttelin ympäri vesisateessa. Hidastahan se meno oli, mutta.. Koira sai myös antibiootti kuurin.

Rappuset tuo meni tooooodella hitaasti ylös, alas tuli pikkasen reippaammin.

Torstaina lääkäri soitti; maksa-arvo ja munuaisarvo on koholla. Ja pitäisi mennä ultraan johonkin muuhun paikkaan, heillä kun ei ole kyseisiä laitteita.

Se oli se viimeinen tieto, mistä olin täysin varma, että viimeisiä päiviä viedään. Sainkin ultran perjantaiksi.

Koira lakkasi kokonaan syömästä torstaina, sain sille ruutalla tungettua maustamatonta jugurttia kurkusta alas, joskin huonoin tuloksin. Tuo rupesi juomaan itse torstai-iltana, joi kunnon kulauksia. Mutta vaisuhan tuo oli. Ja vatsa pullotti edelleen ja kellertävyyttä oli, ehkä jo enempi kuin maanantaina.

Lääkäri kun tuli sanomaan, että mennääpäs tonne vähän keskustelemaan, mä tiesin mistä pitää keskustella.

Ne röntgen ja ultra kuvat oli oikeasti karmeaa katsottavaa. Pelkkää harmaata mössöä ja suttua. Terveistä elimistä ei tietoakaan. Syöpä oli lähtenyt haimasta liikkeelle ja siitä sitten levinnyt myös maksaan.

Hän sanoi myös, ettei hän eikä myöskään muu henkilökunta ole ikinä nähnyt yhtä pahaa tilannetta ja tämä on luultavasti ollut niin aggressiivinen syöpä, joka on ärhäkästi lähtenyt heti leviämään.

Koira oli täysin "terve", kun käytiin n. kuukausi sitten päivystyksessä. Silloin anaalirauhaset olivat pahasti täynnä ja tulehtuneet. Lääkäri paineili ja kokeili myös vatsaa ja se ei ollut arka eikä myöskään pullottanut ja ikenet ym. olivat terveen pinkit. Ja koiran kuume laski antibiooteilla + koira rupesi syömään ja tuli taas omaksi itsekseen.

Eihän siinä voinut muuta tehdä kuin pitää kiinni siitä keskiviikkosiesta päätöksestä. Hoitaja sanoi, että pääsen hiljaiseen huoneeseen ja hän tuo koiran. Siinä sitten sain rauhassa halia ja pusutella ja jättää ne hyvästit. Puolen tunnin päästä lääkäri tuli antamaan sen viimeisen piikin ja koira nukahti rauhallisesti pois kuono reiteni päällä. Ja sain vielä olla koiran kanssa 15 minuuttia.

Päätös oli oikea, vaikkakin ikävä on kova. Koira oli mulle rakas (asun yksin, ei lapsia) jne. Koiralla oli jo varmasti kovat tuskat ja sydän ja keuhkot olisi varmasti pettäneet seuraavan parin päivän sisällä, munuaiset eivät nimittäin enää toimineet.

Lääkäri otti myös uudet verikokeet; punasoluja ei ollut kuin muutama jäljellä, maksa-arvot sekä munuaisarvot taivaissa (ei ole kuulemma koskaan aikaisemmin nähnyt yhtä korkeita arvoja), valkosolut korkeat.

Tuo toinen lääkäri, jonka luona käytiin päivystyksessä, käski tuloksista soitettuaan syödä kuurin loppuun ja jos ei tepsi, niin sitten mennä tarkempiin tutkimuksiin. ONNEKSI vaistoni käski tehdä toisin.

Olen varma, että koira jätti omalla koiramaisella tavallaan jäähyväiset. Koira tykkäsi nukkua vieressäni öisin, mutta to-ti, koira nukkui sängyn vieressä. Keskiviikkona ja torstaina tuo halusi viereen. Ja torstaina tuo kömpi tietsikkapöydän alle (ei jaksanut enää kömpiä ihan alle niin kuin normaalisti) ja laittoi kuonon jalkojeni päälle.

Koko ajan kuuntelen missä rasahtaa ja kuuluuko koiran kynsien rapinaa. Ja kissatkin ovat oikeasti ihmeissään, että joku puuttuu. Kävin tuossa kaupassa ja kissat tulivat ovelle ja toinen jopa kurkkasi ovesta ulos, että JOKU puuttuu!

en tiedä tuleeko sinulle ilmoitusta kummastakaan, lähetin jo alkuperäisen viestini aikaisemminb