Mikä eroamisessa oli sinulle vaikeinta?

meilläkin ero harkinnassa, tai oikeastaan päätös tehty, mutta kynnys konkreettisen toimimisen aloittamiselle tuntuu yllättävän korkealta. Siis ilman kokemusta erosta uskon, että pyörien laittaminen liikkeelle tulee olemaan meillä se hankalin osa. Asuminen saman katon alla on ahdistavaa, vaikka ihan sivistyneesti nykyisin toisiamme kohtelemmekin. Yhdessäolovuosia on 23.

viedä lapset ja mielenterveyteni

mä olin sieltä lapsen ja tavaroiden kanssa lähtenyt.

Kuulostaapa tutulta. Joo, toiminnan aloittamisen kynnys on tosi korkea. Meillä ei ole mitään isoa riitelyä, väkivaltaa, pettämistä, alkoholijuttuja tms taustalla, homma on vaan yksinkertaisesti ihan kuollut. Asuminen saman katon alla on tosiaan ahdistavaa. Silti tuntuu niin vaikealta luopua haaveesta yhteisestä tulevaisuudesta ja paremmista ajoista. Tsemppiä. ap

2

mies ei muuta, vaikka mitä tekis

Ero itsessään oli paljon helpompaa kun etukäteen uskoin. Enemmän angstia oli silloin kun tiesin eron olevan tulossa, mutta vielä ei oltu erottu. Musta oli jotenkin vaikeaa ja tuskallista kertoa siitä tutuille, tunnustaa epäonnistuminen. Lisäksi on ollut vaikea tottua siihen, ettei kotona le ketään, jolle voisi kertoilla päivän tapahtumia ja asioita. Aina iltaisin ei viitsi kavereille soitella.

Tajusin, etten ollut koskaan aikaisemmin tavannut häntä menemättä hänen kanssaan sänkyyn. Oli ihan refleksi haluta sitä.

Toisaalta uskaltaa jättää mies jota vähän pelkäsin ja joka oli käyttäytynyt itsetuhoisesti. Kun keräsin rohkeuden varsinaiseen eroamiseen, pelkäsin (vanhakantaisen) suvun suhtautumista.



Eli vaikeinta oli pelätä sitä, mitä reaktioita toiset ihmiset saavat eropäätöksestäni. Tekeekö mies jotain itselleen tai lapsille ja joudunko suvun ulkopuolelle.

Meillä on kaksi yhteistä lasta ja ex-mies on viimeisen kolme vuotta, siis koko eron voimassaoloajan, käyttäytynyt itselleni täysin tuntemattomalla ja oikeasti odottamattomalla tavalla. Ei ota osaa yhtään lasten kasvattamiseen (vanhempainillat, toisen lapsen sairauden vaatimat hoitopäätökset jne.), lapset tapaavat isäänsä mutta tulevat viikonkin jälkeen samoissa vaatteissa, eivät ole käyneet pesulla, usein nälkäisinä kotiin.



Normaaleihin kysymyksiin (mm. sopiiko sulle, että tuon lapset sulle samalla kun menen siitä ohi?) ei tule vastausta, mutta silti kokee oikeutetuksi kiukutella kun en sitten vienytkään lapsia hänelle vaan hänen piti ihan itse tulla hakemaan koko 1,5 kilometrin matka. Tuossa oikean elämän esimerkissä on siis kyse sovitusta viikkotapaamisesta, mikään muu ei olisi muuttunut kuin se, että minä olisin ohimennessäni vienyt lapset hänelle; tapaamisaikakin olis ollut täsmälleen sama.



- toki hänen vastaamattomuutensa ei tarkoita sitä, että minä "saisin" olla vastaamatta hänen viesteihinsä. Huuto on tapaamiskerroilla melkoinen jos hän kokee ettei viestiinsä ole vastattu tarpeeksi nopeasti.



Minä en saisi lähteä lomalle lasten kanssa, mutta hän saa mielestään reissata mielin määrin heidän kanssaan. Tässä ei logiikkaa. Ei toki ole estänyt meidän matkojamme.



Mies on jo uusissa naimisissa ja olisin aikoja sitten kuvitellut että tilanne olisi muuttunut edes jotenkin sujuvaksi, mutta se ei vaan toimi.



Ja koska kyllästyin yrittämään kommunikoida hänen kanssaan, en nykyisin sitä sitten myöskään tee. Mutta elän toivossa että vielä joku vuosi tulevaisuudessa koittaa se päivä, jolloin viestittely sujuu kohteliaasti. Tai tulisi edes vastaus ihan normaaliin asiaan.



En todellakaan ole viestittämässä hänelle koko aikaa, jos joku nyt sellaista luulee. Vain silloin kun kyse on lapsiimme liittyvästä asiasta joka koskee myös häntä.



Mutta siis hankalinta tuntuu olevan keskusteluyhteyden saaminen.

Epäusko siitä että meille kävi niin,olin ajatellut ettemme koskaan eroa, että yhdessä selviämme vaikeistakin paikoista.

Yhteisiä vuosia 22 ja lapsia neljä.



Kuitenkin, kun käytännön asiat oli hoidettu, tunsin surusta huolimatta syvää huojennusta. Paljon on hyviä muistoja mutta niitä toisenlaisiakin riittää. En ole katunut.

seksistä luopuminen ja muutenkin yksin jääminen.

Huoli siita miten han vaikuttaa lapseen.



Taloudelliset huolet, kun on yksin perheen huoltaja, taloudellisia ja perheen tukijverkkoja ei ole.



Asun ulkomailla.

kun luullaan että tunteet on kuolleet eikä mitään yhteistä enää ole...

Ihanko oikeasti ihmiset kuvittelee että niin pitkän ajan jälkeen romanssi vielä roihuaisi ihan täysillä? Hölmöintä mitä voi tehdä on erota vaan sen takia että on nyt vähän tylsää ja ahdistaa, kun vika ei ole siinä avioliitossa vaan ihan omien korvien välissä.

20+ vuosissa eroaminen sitä, että lapset ovat kasvaneet niin isoiksi, että voi erota paremmalla omatunnolla?

Kaikki muu on ollut helpompaa, vaikka vaikeaa.

kun luullaan että tunteet on kuolleet eikä mitään yhteistä enää ole...

Ihanko oikeasti ihmiset kuvittelee että niin pitkän ajan jälkeen romanssi vielä roihuaisi ihan täysillä? Hölmöintä mitä voi tehdä on erota vaan sen takia että on nyt vähän tylsää ja ahdistaa, kun vika ei ole siinä avioliitossa vaan ihan omien korvien välissä.

että se romanssi on roihunnut tämän 20+ vuotta? Että 20 vuoden aikana ei olisi suunnilleen kaikki ylämäet ja alamäet koettu, ja kuitenkin jatkettu?

Antaisitko kuitenkin meidän tehdä omat ratkaisumme oman elämämme ja kokemustemme perusteella, kun et yhtään ymmärrä, mistä tässä on kyse.

pelko yksinjäämisestä - yksinäisyys.

ja unelmista luopuminen

kaiken muun olen onnistunut siirtämään syrjään, paitsi sen. (Lapsiin liittyviä asioita en laske tähän) En vieläkään siis ole saanut sitä lopetettua, vaikka erosta jo 1,5 vuotta.