Olenko ainut josta tuntuu, että ei ottanut nuoruudesta

Up

Muut älysi repiä kaiken riemun siitä ja nyt voi muistella menneitä vinosti hymyillen :P

pidin nuoruudessa hauskaa ja nyt nelikymppisenä teen niin edelleen!

Painan urheiluautoni kaasun pohjaan kun siltä tuntuu ja matkustelen, juhlin ystävien kanssa tms.



Toki ymmärrän että aika täällä on rajallinen ja vietän siksi aikaa vanhempieni kanssa myös, isovanhemmat olen jo hautaan saattanut.

Muut älysi repiä kaiken riemun siitä ja nyt voi muistella menneitä vinosti hymyillen :P

Kaiken otin irti siitä ajasta, oli hauskaa, mutta en haluaisi palata.

Minä painin nuoruuteni masennuksen, paniikkihäiriön ja sosiaalisten tilanteiden pelon kanssa. Eli en käynyt missään, lähinnä olin ahdistuneena kotona ja söin lääkkeitä. Eipä siinä kauheasti iloa irti oteta kun ei meinaa pystyä kotoa poistumaan ja mieli on maassa.



Nyt olen 38 v, ja olen sen verran parantunut etten enää tarvitse lääkkeitä ja pystyn normaaliin työelämään. Vieläkään en oikein pysty deittailuun tai parisuhteisiin tai kovin aktiiviseen elämään. Jos viisikymppisenä jo pystyisi niin olisi hienoa.

Musta ei ole todellakaan muistelemaan, mitään teiniaikoja joinain "hulluina vuosina", ja nauramaan niille, koska musta ne vuodet oli just eilen. En mä tiedä minne aika on välistä hävinnyt.

Itse vietin aika rauhallisen nuoruuden, vakiinnuin aikaisin ja saman miehen kanssa tässä edelleen rauhallista lapsiperheen arkea elellään. Joskus tulee sellainen hullu tunne, että pitäisi elää enemmän, vielä kun ehtii. Olen 36-vuotias.



Sitten katson työkavereitani, joista melkein kaikki ovat minua vanhempia. Osa heistä on ihan onnellisesti mummoutuneita, osa taas on löytänyt ihan uuden menovaiheen elämässään. Se saa ajattelemaan, että ehkäpä elämä ei lopu siihen, kun täyttää 40. Mutta jos haluaa, niin sitten viimeistään saa rauhoittua ilman paineita siitä, että ei eläisi "tarpeeksi". Itseäni pelottaa eniten fyysinen vanheneminen. Se, etten jonain päivänä enää kykenekään kaikkiin niihin asioihin, mitä tykkään tehdä. Että tulee jokin inhottava kremppa tai sairaus, joka määrittelee elämän uusiksi.

ehkä suureksi osaksi sen vuoksi, että olin ujo ja aristelin ihmisiä, ja lääkitsin tätä puutetta alkoholilla. Kännissä en ollut ujo enkä arka, mutta koska hyvin harvoin jouduin haastamaan itseni menemällä selvin päin vaikeisiin tilanteisiin, ei ujous ja arkuus vähentynyt yhtään, vaan selvänä aristelin enkä uskaltanut oikein elää tahtomaani elämää.



Kun aikuisena lopetin juomisen, joudun oppimaan selviämään vaikeistakin tilanteista selvin päin, ja pikkuhiljaa ujous ja arkuus katosi. Tai eihän ne kokonaan ole kadonneet, mutta kun tiedän, että vaikka aluksi joku juttu tuntuu vaikealta, se menee ajan mittaa ohi, niin elämänlaatuni on parantunut huomattavasti. Harmittaa, että en tajunnut tätä tehdä jo nuorena.



No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan, enkä sinänsä kaipaa nuoruutta takaisin, pidän nykyisestä elämästäni. Mutta nuoruus olisi voinut olla ihan erilainen ja paljon parempikin.

...ja sitten taas toisaalta. Joskus mietin, miten eläisin, jos minulla silloin teininä ja parikymppisenä olisi tämänpäiväinen ymmärrys, lähinnä nyt niistä asioista, mitkä ovat oikeasti tärkeitä ja mitkä taas eivät. Siinä mielessä olen kuitenkin fatalisti, että ajattelen, että näin sen kuuluikin mennä. En paljoa katsele taaksepäin, varsinkaan jossittelumielessä. Siitä voisi vaikka tulla katkeraksi, eikä se hyödytä mitään. Elämässä on tällaisenaankin niin paljon hyvää.



Tuota ulkonäköasiaa en oikein ymmärrä, mitä enemmän minulle on tullut ikää, sitä vähemmän tärkeäksi oma ja toisten ulkonäkö on tullut.

Ja kyllä harmittaa, etten osannut nauttia siitä, mitä silloin oli.

Itse oli kans yli 30 vuotiaaksi todella ujo, ja pelkäsin sosiaalisia tilanteita. Valitettavasti se on määritellyt elämän kulun todella paljon. Fyysisiä kremppoja alkoi tulla kun täytin 40. Alitajunta laittaa myös jo jarrua, eli pelko että jokin hajoaa, on suurempi kuin halu yrittää.

vaikka olin psyykkisesti sairas. Matkustelin. bailasin, opiskelin ulkomailla. Olin useaan kertaan lataamolla ja lääkkeitä meni.

Olo oli huono useammat vuodet mutta meno ei loppunut. Oli mulla ihan hyviäkin vuosia. Elämä olisi voinut mennä ihan erilailla, jos en olisi lähtenyt liikenteeseen vaikka mieli teki vain nukkua.

nuoruus meni ilman kavereita ja ilman kavereita ei tullut tehtyä juuri mitään "nuorten juttuja". Hermoilin liikka opintojeni kanssa, jotka kuitenkin menivät keskenkertaisesti.

Ja niin tutulta tuo sinun kuvauksesi nuoruudesta!

En minäkään deittaíllut, juhlinut, tehnyt asioita, joita myöhemmin punastellen muistelen..



Minulla oli kriisi joskus 30-35-ikäisenä mutta tarkemmin asiaa miettiessäni tajusin, että minä olen sellainen: varovainen, harkitsevainen nyt, ja jo nuorena. Ryyppääminen, sekoilut, irtosuhteet - ei mun juttu ollenkaan.



Minäkin satun olemaan nyt 42 mutta en allekirjoita "elämän loppumista 40-vuotiaana". Toki maan vetovoima kutsuu ja naama kurtistuu, mutta mitä sitten?



Toisaalta tässä iässä olen kiitollinen perheestä, lapsista, terveydestä, hyvistä ystävistä ja kaikista niistä mahdollisuuksista, joita on olemassa. Jokainen päivä kun voi myös olla viimeinen - senkin olen lähipiirissä nähnyt. Miksi siis murehtia mennyttä, vaan elää tätä päivää ja täysillä!