hei te, joilla jo isohkot lapset ja vanhempanne eivät KOSKAAN auttaneet lastenhoidossa?

"Meidän isovanhempien velvollisuus ei ole auttaa ja kasvattaa lapsen lapsia. Me olemme jo lapsemme tehneet".



Eli itse olen vastannut avun pyyntöihini etten ole velvollinen huolehtimaan vanhemmistani ja apua saa maksamalla siitä. Niin olen itsekin joutunut maksamaan kaikesta. Esim. lasten hoitajille jne.



Ehkä kuulostan kylmältä, mutta en nähnyt muuta tapaa. Syyllistänyt olen itseäni monet kerrat, mutta en jaksa olla kenenkään sylkykuppina.

Mutta mä autan äitiäni tarvittaessa, ihan mielelläni, ja oletan, että myös lapseni tulevat käymään katsomassa sitten joskus. Anopin suhteen en aio tehdä mitään, mies tehköön, jos haluaa, vaan ei se halua, mutta pientä apua antaa silti.



Lasten ollessa pieniä, asia vaivasi mua toisinaan, mutta ei niin paljoa, että alkaisin kostamaan äidilleni. Olemme niin erilaisia.

Apua olisimme tarvinneet aikoinaan paljon, koska perheessämme sattui onnettomuus ja keskimmäinen lapsistamme joutui viettämään pitkiä aikoja sairaalassa erilaisissa leikkauksissa ja nyt myöhemmin terapia yms. käynneillä.



Olisimme tarvinneet kipeästi turvaverkkoa muiden lasten hoitoapuun, mutta vanhemmilleni se ei sopinut: heillä oli oma elämä ja omat harrastukset, ne menivät kaiken edelle.

Enemmän isää, koska häntä hoidettiin kotona (paitsi tutkimusjaksost sairaalassa ja lopun 6 viikkoa). Tein sen ihan siksi että välitin ja rakastin vanhempiani. Äitiä autoi siivoamalla, pyykkäämällä, hoitamalla asioita yms. kaksi viimeistä vuottaa äiti sai asua hyvässä vanhainkodissa, omassa huoneessaan, joss oli oma kylppäri ja pikku keittiö.

Minusta se oli itsestään selvää, eikä perustunut mininkään vaihtosuhde ajatteluun. En toki joutunut hoitovastuuseen yksin, vaan kaikki sisarukseni osallistuivat vanhempien auttamiseen ja hooitoon.

Omat isovanhempani (äidin puolelta) olivat ihan mulle rakkaita, vaikkeivat he koskaan varsinaisesti hoitaneet meitä, mutta vbiettivät kyllä aikaa meidän kanssa. Kyläilivät meillä tai me kyläilimme heillä. Isäni siä oli jo kuollut ennen syntymääni, ja isoäti kuoli kun olin vuoden. Isoäiti asui kanssamme, mutta enemmän hän oli hoidettva kuin hoitaja.

pidä sinäkin kulissit yllä ja esität aina vieraille kuinka paaljon autat vanhempiasi ja kuinka raskasta se on oman perheen hoidon lisäksi...; )

Miksi pitäisi välittää sellaisista jotka välittävät vain itsestään. Mun appivanhemmat asuu 100 metrin päässä, eivät ole koskaan olleet kiinnostuneita lapsenlapsistaan, joita heillä hurjat kolme on. Mutta selkeästi odottavat, että minä miniä heitä auttelen kun kohta ovat jo kovin vanhoja.

Mutta kas, minulla on muuttokuorma jo pakattuna, hoitakoon apunsa muualta, kun eivät koskaan edes tarjonneet omaansa minulle ja heidän poikansa on ollut reissuhommissa aina, joten sitä apua olisi joskus ollut kiva saada.

Niin makaa kuin petaa!

vanhemmistaan. Hämmennys oli suuri, kun perunkirjoituksessa selvisi, että perintöä oli 0 euroa ja kaikki, siis ihan kaikki henkilökohtaisetkin tavarat omisti isän serkku. Minusta aika kiva, että jos ei lapset halua vanhemmistaan kuin hoitoapua, niin vanhemmat tajuavat olla jättämättä lapsilleen mitään perittävää.

vaan ap toivoo että vanhempani käyttäisivät ne rahansa avun palkkaamiseen. Mutta kun EI! Eli siis avun ostaminen ei heille sovi kun se on niin törkeän _kallista_ ja on ylipäätään helpompi pompotella ja käskytää omaa lasta kuin vierasta palveluntarjoajaa.



Ja toistan että kyse ei ollut siitä etteikö lapsi välittäisi vanhemmistaan vaan siitä että vanhemmat eivät välittäneet aikuisesta lapsestaan ja lapsenlapsistaan.



Mutta kiitos mielipiteistä ja asiallisista kommenteista! Mietin vielä vähän miten toimia ja varailen aikaa terpeutille, jos kävisin muutaman kerran siellä ajatuksiani selkiyttämässä. En nimittäin itse ymmärrä yhtään miksi koen jotain ihme velvollisuutta auttaa tai syyllisyyttä auttamattomuudesta - järkikin sen sanoo ettei näin pitäisi olla, mutta kun vaan on :(

tässä hankalassa tilanteessa!!! Mihinkä päätökseen tuletkaan, se ei tule olemaan yksinkertainen. Pohdin, että voisitko hiukan olla mukana ja joskus autella satunnaisesti vanhempiasi. Samalla lapsenne saisivat kenties autella isovanhempiaan ja tottuisivat tapaan ja ehkäpä auttelisivat teitä sitten aikanaan. Ja ehkäpä vähän leviäisi vähitellen sellanen kohtuullinen välittämisen kulttuuri. Kukaan ei työpäivänsä jälkeen jaksa ihan toista samanmoista työpäivää ja ei ole tarkoituskaan, mutta ehkäpä hiukan voisimme laajentaa omaa mukavuusaluetta. Vanhemmat aikanaan ovat oman päätöksensä tehneet omilla voimavaroillaan ja niin kuin silloin ovat parhaaksi nähneet ja lapset tekevät aikanaan omat päätöksensä niin kuin parhaaksi näkevät, niillä voimvaroilla, joita silloin on ja sillä ymmärryksellä, joka silloin on.



Viisautta ja rohkeutta sinulle tehdä omannäköisiäsi valintoja! Löydät kyllä hyvän ratkaisun!

kiitos vastauksista. Haluan vielä korostaa sitä että ehkä kirjoitin harhaanjohtavasti kun puhuin vain siitä että isovanhemmat eivät ole hoitaneet lapsenlapsiaan. Olisi pitänyt tarkentaa että eivät he ole siis välittäneet lapsenlapsistaan, eli eivät koskaan käyneet synttäreillä, huomioineet, pyytäneet kylään, tulleet meille kylään kutsuttuina jne. Eli toki ollaan isovanhempia vuosien mittaan nähty mutta tosi harvakseltaan eli ehkä kerta vuoteen.



Lapsenlapset eivät tietenkään ole mitään tunnesidettä muodostaneet (kun isovanhemmat eivät sitä halunneet/viitsineet itse alkaa tekemään) joten eivät ole kiinnostuneet vierailemaan siellä. En oikein ole sitä mieltä että minun pitäisi lapseni nyt "pakottaa" vierailulle, koska ei ne isovanhemmatkaan aikanaan viitsineet lapsiani tulla tapaamaan. Eli isovanhempien ja lastenlasten suhdetta ei ole.



Jos siis alkaisin auttamaan niin joutuisin tekemään sen yksin. Emme asu samalla paikkakunnalla vaan välissä on noin 150km (ihan siis päivämatkana ajettava matka toki) ja vaatimukset ovat nyt sitten ihan jatkuvia.



Eli siis kun vanhempani olivat terveitä, niin näimme ehkä kerta vuoteen ja puhelinsoittoja tuli pari kolme vuodessa. Siinä kaikki välittäminen ja yhteydenpito heiltä. Nyt sitten raihnaistuessaan odotukset on sellaiset, että minun pitäisi lähes päivittäin ajaa tuota väliä ja auttaa kaikessa. Eivät "osaa mennä lääkäriin" tai "hakea apteekista reseptiä", tai "mennä hoitoneuvotteluun terveyskeskuseen".



Ikinä eivät auttaneet minua vaikka olisi kova hätä ja avuntarve joskus ollutkin. Kun aikanaan joskus pari kertaa kehtasin apua pyytää, heti tylysti torpattiin että "kukin hoitaa itse omat ongelmansa". No nyt tämä ei sitten näemmä päde enää kun ne ovatkin vanhemmat itse avuntarpeessa.



Kyllä v***ttaa. :(

Toisaalta voi olla niinkin, että jos sinua on siunattu suuremmalla sydämellä ja empatiakyvyllä kuin vanhempiasi, kärsit luultavasti vielä suurempaa ristiriitaa ja syyllisyyden tunnetta, jos jätät vanhukset "hoitamatta".

Tiedän itse, kuinka vaikeaa on suhtautua siihen, että ihminen, joka ei paljoa ole antanut, tulee vaatimaan palveluksia. Mutta mietin samalla myös, että olisikohan tuo "toisen posken kääntäminen" sinulle tilaisuus päästä jotenkin rauhaan lapsuutesi ym. asioiden kanssa? En tiedä, pohdiskelen vain..

Mun maailmassa asiat on niin yksinkertaisia, että vastavuoroisesti autetaan ja ollaan autettavina. Paino nimenomaan sanalla vastavuoroisesti.

Mun vanhemmat ja miehen vanhemmat ovat olleet ihanasti läsnä perheemme elämässä nämä rankat pikkulapsivuodet. On ihan varmaa, että omalta osaltamme autamme heitä parhaamme mukaan, kun he tulevat apua tarvitsemaan.

Ja toisaalta esim. veljeni on ollut todella surkea kummisetä pojalleni, ei ikinä IKINä oikeasti osoita mitään kiinnostusta. Joten jos veljeni tulee pyytämään mua kummiksi, mä tulen kieltäytymään kunniasta, koska en halua olla yhtä ankea kummi, ja käytän mieluummin energiani niihin kummilapsiin, joiden vanhempien kanssa ( ja tietysti näiden lasten myös) on välit kunnossa.

Joku voi pitää tyhmänä, mutta ei voi mitään. Näin mä toimin.

kiitos vastauksista. Haluan vielä korostaa sitä että ehkä kirjoitin harhaanjohtavasti kun puhuin vain siitä että isovanhemmat eivät ole hoitaneet lapsenlapsiaan. Olisi pitänyt tarkentaa että eivät he ole siis välittäneet lapsenlapsistaan, eli eivät koskaan käyneet synttäreillä, huomioineet, pyytäneet kylään, tulleet meille kylään kutsuttuina jne. Eli toki ollaan isovanhempia vuosien mittaan nähty mutta tosi harvakseltaan eli ehkä kerta vuoteen.

Lapsenlapset eivät tietenkään ole mitään tunnesidettä muodostaneet (kun isovanhemmat eivät sitä halunneet/viitsineet itse alkaa tekemään) joten eivät ole kiinnostuneet vierailemaan siellä. En oikein ole sitä mieltä että minun pitäisi lapseni nyt "pakottaa" vierailulle, koska ei ne isovanhemmatkaan aikanaan viitsineet lapsiani tulla tapaamaan. Eli isovanhempien ja lastenlasten suhdetta ei ole.

Jos siis alkaisin auttamaan niin joutuisin tekemään sen yksin. Emme asu samalla paikkakunnalla vaan välissä on noin 150km (ihan siis päivämatkana ajettava matka toki) ja vaatimukset ovat nyt sitten ihan jatkuvia.

Eli siis kun vanhempani olivat terveitä, niin näimme ehkä kerta vuoteen ja puhelinsoittoja tuli pari kolme vuodessa. Siinä kaikki välittäminen ja yhteydenpito heiltä. Nyt sitten raihnaistuessaan odotukset on sellaiset, että minun pitäisi lähes päivittäin ajaa tuota väliä ja auttaa kaikessa. Eivät "osaa mennä lääkäriin" tai "hakea apteekista reseptiä", tai "mennä hoitoneuvotteluun terveyskeskuseen".

Ikinä eivät auttaneet minua vaikka olisi kova hätä ja avuntarve joskus ollutkin. Kun aikanaan joskus pari kertaa kehtasin apua pyytää, heti tylysti torpattiin että "kukin hoitaa itse omat ongelmansa". No nyt tämä ei sitten näemmä päde enää kun ne ovatkin vanhemmat itse avuntarpeessa.

Kyllä v***ttaa. :(

Heille takaisin varsin tiukasti.

Sanot, että sinulle käy mieluummin tämä vanha yhteydenpitotahti, eli nähdään kerran vuodessa ja soitellaan pari kertaa.

Ja että itsehän he opettivat että "kukin hoitaa itse ongelmansa", sä olet hoitanut omasi, ja oletat että he osaavat myös hoitaa omansa.

SÄ olet ap tästä nyt niin monta kertaa täällä jo kirjoitellut, että asia painaa sua selvästi tosi paljon. Pitäisiköhän sun käydä jossain juttelemassa tästä asiasta ylipäätään?

pystyisivätkö isovanhemmat halutessaan auttamaan silloin kun sitä apua pyydetään ja tarvitaan,



vai ovatko oikeasti kyvyttömiä auttamaan vanhuuden, sairauden, välimatkan tms. syyn takia.



Kyllä mä ymmärrän, että se katkeroittaa, jos ei koskaan saa apua just näiden " jokainen hoitaa omat ongelmansa"- tyyppisten periaatteiden takia, vaikka tarvitsisi, ja tuollaisen lauseen sanojalla ei ole mitään oikeaa perustetta kieltäytyä auttamisesta.





Jos kokee, että ei koskaan missään apua tarvitse, niin sekin on ok.



Itse olen hyvin onnellinen ja kiitollinen siitä, että lapsillani on ollut ja on edelleen liuta ihania isovanhempia elämässään mukana. APua on saatu aina kun on tarvittu, ja sitä tullaan taatusti antamaan niin paljon kuin sitä tarvitaan.

Tässä asiassa tärkeintä on varmaan tunneside ja se onko halua auttaa vai kokeeko velvollisuudekseen auttaa. Jos et itse tunne niin lämpimiä tunteita heitä kohtaan, että haluaisit huolehtia heistä, mutta kuitenkin koet sen velvollisuudeksesi tai ulkopuolisten silmien suhteen tärkeäksi, niin voisitko ajatella ostavasi heille apua?

joo, oikeassa olet, pitänee varmaan käydä jossain lanttumaakarilla puhumassa, en pääse enää neuvolapsykologille tms kun lapset jo isohkoja. Vanhempieni kunnon romahtaminen tapahtui yllättäen (ei siis sillälailla "hitaasti huononemalla") joten tämä on nyt siksikin jotenkin shokkitilanne mulle, nyt pitäisi sitten ihan lyhyessä ajassa yhtäkkiä muuttaa kaikki toiminta- ja käyttäytymistavat omiin vanhempiini. Jos olisi ollut sopeutumisaikaa vähän enemmän niin sitten ehkä olisin luovinut ja keksinyt jonkun ratkaisun. Nyt viimeiset 3-4kk ollut tätä "avunmankumista" ja joka kerta jos olen kieltäytynyt niin on ollut kuitenkin sellaiset paska lapsi -fiilikset.



Pitänee soitella johonkin ja pyytää asiantuntija-apua... lapsia en halua tähän kuvioon sotkea enkä ottaa heitä mukaan jos lähden vanhempiani auttamaan.

Etkä tuommoisia pitkiä matkoja kovin usein ehtine ajella. Ja lapsennekaan eivät halua lähteä mukaan, jos menetkin vanhemmillasi käymään, kun ovat vieraaksi jääneet isovanhemmilleen. Sen on aivan ymmärrettävää. Voisiko kunnan/kaupungin kotipalvelu tai kotisairaanhoito tai yksityinen taho ottaa vastuulleen arkiset ja päivittäisemmät askareet ja jos sinä, ehkäpä samaan tapaan kuin aiemmin, tapailisit heitä vain harvakseeltaan.



Voimia ja viisautta kaikkeen!

sitä niittää mitä kylvää.



Isääni ei kiinostanut minä, eikä lapsenlapset, nyt kun hän on vanha ja sairas, minun pitäisi olla piikomassa. Ei käy. Palvelusväkeä saa maksamalla.

jos olisin sinä.



Meidän perhe saa vähän apua isovanhemmilta, mutta sekin on jotenkin sellaista "vaikeaa", että kaiken tekemisen pohjimmaisena ollaan me. Jollei isovanhemmilla ole töitä, kesämökkeilyä, ulkomaanmatkaa, teatteria, pitkää vkonloppua Pariisissa tai työperäistä väsymystä, sitten ehkä voivat vähän aikaa antaa lapsillemme. Tämä on jo etukäteen saanut minut pohtimaan samaa kuin sinä: mistä löydän joskus halun auttaa heitä kun tulevat vanhoiksi ja sairaiksi? En tiedä, sen näkee sitten. Mutta heidän asenne on kyllä jotenkin syvältä. Minuakin ihmettelevät, että kuinka vaan "nyhjään" niin paljon lasten kanssa. Itse eivät aikoinaan nyhjänneet, lastenhoitajat olivat erikseen. Tuntuu, että heistä hoiva ei ole minkään arvoista, vaan työ, raha, harrastukset jne ovat elämän tärkeitä asioita :(

Ihmisen elämä tuntuu olevan yhtä jatkuvaa hoivaamista. Ensin hoidetaan omia lapsia, sitten omia vanhempia ja sitten taas lapsenlapsia. Sitten oletkin jo itse ihan romuna. Pikkasen vaan kyrsii kun näissä vaiheissa olisi ihan kiva, jos saisi jostain sitten apua. Kaikenlaista pitäisi isovanhemmille rakentelemassa ja laittelemassa ja siihen menee koko viikonloppu. Tai siis mies menee sinne viikonlopuksi ja minä jään lasten kanssa kotiin kun lapset olisi vaan tiellä. Meidän lapsia voidaan hoitaa muutama tunti, mutta esimerkiksi koko viikonlopuksi ei voida ottaa, että saataisiin oma talo maalattua. Palkkaisivat timpurin niin kuin mekin on tehty. Ei puhettakaan että johonkin voisi muuttaa.



Ap, laita jotain rajaa niille vanhemmillesi. Ajakoot taksilla tai sitten pitää keksiä jotain muita ratkaisuja, jos " ei pääse lääkäriin". Kuvitteleeko ne, että 150 km ajellaan ihan ilmaiseksi?