Ihmeteleekö kukaan muu nuorena avioituvia?

Eikä nuoretkaan avioliittoa ota vitsillä. Vakavaa heillekin.

En nyt oikein ymmärrä tuollaistakaan ajatusmaailmaa.

opiskelujen perässä toiselle paikkakunnalle ja elin villiä nuoruutta, kunnes tapasin mieheni. 25 vuotiaana oli ollut jo 3 vuotta naimisissa ja mulla oli 3 lasta. Se on se varmuus siitä rakkaudesta. Sillon kun rakastaa toista tarpeeksi ja tietää olevansa kotona toisen kanssa, voi hyvin mennä naimisiin nuorenakin.

ekan vastaantulevan kanssa.

itse olen kihlautunut 20 vuotiaana vuoden seurustelun jälkeen. naimisiin menimme kun olin 24v.. itse ajattelen että tulen olemaan mieheni kanssa loppuelämän. taustalla ei ole mitään uskonnollista vakaumusta. baarista olen mieheni löytänyt. takana ei ole muita seurustelusuhteita, koska etsin vain sitä tietynlaista ihmistä enkä halunnut kaikkia "testata". miksi pitäisi avioitua vasta kolmekymppisenä? miksi ei voisi opiskella ja tehä lapsia nuorena? siksikö että pitää haalia kokemuksia eri miehistä, matkustella, rellestää ja hankkia uraa ja omaisuutta ennen kuin voi sitoutua ja mennä naimisiin ja hankkia lapsia? minulle oli tärkeämpää perustaa perhe noin 25 vuotiaana, koska kyllä siitä huolimatta voin tehdä niitä kaikkia. Kyse on vaan siitä että missä järjestyksessä ne teen omassa elämässäni.

Me mentiin kihloihin kun itse oli 19v. ja mies 23v. Naimisiin mentiin vasta 6v. myöhemmin ihan taloudellisista syistä, eli halusin järjestää kunnon juhlat.

Kaksi lasta tosin saatiin ennen naimisiin menoa ja minusta se onki paljon suurmepi sitoutumien merkki kuin avioliitto.



Yhdessä ollaan tehty paljon asioita, enkä voisi kuvitella elämää ilman rakasta, ihanaa miestäni!

Yhdessä ollaan nyt oltu 15v. ja tänä aikana ei ole ollut yhtään isompaa kriisiä tai eron"uhkaa". Riidelty toki ollaan,mutta riidat sovitaan aika nopeasti.



En siis todellakaan ymmärrä miksi olisi pitänyt tehdä silloin nuoorena jotain muuta. KOska EN HALUNNUT tehdä mitään muuta. MInusta on kummallista ,että joidenkin on niin vaikeaa käsittää tätä!

enkä arvele tietäväni, miten parikymppisten avioituvien elämä tulee menemään. Mutta suhteutan nämä tilanteet usein omaan menneeseen elämääni.



Kyllä minäkin löysin "elämäni miehen" 22-vuotiaana, vuoden päästä kihloihin ajatuksella mennä parin vuoden sisällä naimisiin. Jossain kohtaa itselleni valkeni, ettei tämä mies ole tuleva aviomieheni... Jatkoimme kuitenkin seurustelua kun emme osanneet erotakaan, mutta en katsonut että olimme enää kihloissakaan. Toki mies tiesi näistä ajatuksistani, ehkä elätteli vielä toivetta, mutta lopulta sitten erosin.



En todellakaan tarkoita, että kaikkien nuorena kumppanin löytäneiden elämä tulisi menemään samoin, mutta esim. hääohjelmia katsoessa usein tulee väistämättä mieleen, kuinka sillä kumppanilla nyt ei niin väliä, kunhan on joku, jonka kanssa mennä naimisiin. Ts. juhlia isot ja hienot häät...



Mullekin avioliitto on iso ja tärkeä juttu, varmasti on näille nuoremmillekin ihmisille ja varmasti sillä hetkellä se tuntuu enemmistöstä oikealta päätökseltä, sen ihmisen kanssa. Omalta kohdaltani olen onnellinen, että en mennyt tuon miehen kanssa naimisiin.



+30-vuotiaana löysin sen ihan oikean miehen, jonka kanssa sitten viimein menin naimisiinkin, ja olen onnellinen.



Totta kai joku 60-vuotias voisi tulla sanomaan, kuinka en tiedä vielä elämästä mitään ja pitäisi vielä katsella... =D Point being, jokainen elää elämänsä niistä lähtökohdista, niillä eväillä mitä on ja tekee päätöksensä ja elää sen mukaan. Mulle oikea päätös oli odottaa ja oikea päätös oli mennä tämän miehen kanssa naimisiin. Ehkä 10 vuoden päästä olen eri mieltä, mutta mitään en kadu. =)

ja tuttavapiirini jokaikinen lapsiliitto on kariutunut. Naureskeltiin jo silloin parikymppisinä, että hohhoijaa, eipä taida kestää. No eipä kestäneetkään. 30+ liitoista on vielä suuri osa kasassa ja paritkin ovat yhteensopivampia. 40-vuotiaana naimisiin menneet, jotka ovat toisella kierroksella on ehdottomasti onnellisimpia. Tietää mitä haluaa, eikä odota liitolta liikaa.

toisten elämää. Jos omassa elämässä on tapahtunut jotain tietyllä tavalla, niin eihän se tosiaankaan tarkoita sitä, että muillekin käy niin.

Säkin kirjoitit, että olit nuorena kumppanisi takia vain sen takia ettet osannut erotakaan. Se kertoo sun henkisestä kasvusta ja siitä ettet oikeasti löytänyt sitä oikeaa.

Mä taas löysin nuorena mieheni, tehtiin melkein heti lapsi ja sitten naimisiin. Tiesin hänen olevan se oikea. En tietenkään voi sanoa etteikö me koskaan erottaisi, muuttuuhan elämäntilanteet ja ihmiset siinä sivussa, mutta ei se ainakaan ole syynä, että nuorena mentiin naimisiin.

Mä kerkisin bilettämään ihan tarpeeksi, usein olin 3 kertaa viikossa ravintolassa ja vauhti oli kova. Silti siinä sivussa hoidin opiskelut ja sen jälkeen työpaikan. Miehiäkin kerkesin kokeilemaan ihan kiitettävästi ja eri ikäluokistakin. ;-)

Biletysvaihdetta ei ole tullut uudestaan päälle, nautin elämästäni täysillä. Olen vielä nuori ja todella mahtavaa kun lapset ovat jo isompia ja heidän kanssaan on mukava matkustella ja nauttia elämästä. Eletään todella perhekeskeistä elämää ja ollaan toivottavasti loppuikämme tyytyväisiä elämäämme.

En silti ihmettele miksi kaikki eivät ole tehneet lapsia nuorina. Se lapsenteko ikä kun on parhaimmillaan mitä nuorempi (aikuinen) on. Jokainen tekee ratkaisunsa ja kantaa tekemänsä virheet. Toiveena on, että kaikki pystyvät elämään onnellisena. Tekevät sitten lapsensa 19 vuotiaana, 42 vuotiaana tai jättävät tekemättä. Mitä me muut ihmettelemään muiden ratkaisuja.

Tapasin mieheni kun olin 16 ja hän saman ikäinen. Jokin siinä iski ja vaikka emme olleet toistemme tyylisiä esim. ulkomuodoiltamme, molemmilla oli ekan tapaamiskerran jälkeen tunne että "tässä se ihminen nyt on". Tapaamispäivästä tulee pian 10 vuotta ja olemme naimisissa + kahden lapsen ylpeät vanhemmat. Elämämme on hyvin tavallista pikkulapsiperhearkea iloineen ja suruineen, joskus on kausia jolloin toisen naamaa ei meinaa sietää ja toisinaan taas kaikki sujuu loistavasti. Enimmäkseen tasaista arkea kuitenkin. Mies käy töissä, minä olen kotona lasten kanssa.



Me emme koskaan olleet ns. tavallisia nuoria eli emme ryypänneet, juhlineet tai viettäneet aikaamme tutustumalla aineisiin + pikkurikollisuuteen. Vanhempamme tiesivät tämän, mutta silti olivat kauhuissaan kun esikoinen ilmoitti tulostaan neljä vuotta sitten; "teiltä jää niin paljon kokematta!". Ainakaan vielä en ole ymmärtänyt, mistä meitä varoiteltiin- ei meillä ole kummallakaan tarvetta matkustella ulkomaille, juoda sitä alkoholia tai kokeilla irtosuhteita. Vietämme aikaa kotona, lähimetsässä ja kirjastossa. Ja huom! Lastenhoitoapua saamme n. viitisen kertaa vuodessa eli emme todellakaan käy sen turvin vaikkapa syömässä joka viikko!



En voi sanoa 100% varmaksi että liittomme kestäisi loppuun saakka, mutta sitä ajatellen vannoin kuitenkin valani. Miehessä ja minussa on molemmissa vikamme, mutta silti olemme yhdessä onnellisia.

- se viiskymppinen

Mutta minä olen parikymppinen, 26 tarkalleen. Se on siis reilu kolmasosa elämästäni!

Mä ainakin kirjoitin tuon pätkän (en ole ap)

Säkin kirjoitit, että olit nuorena kumppanisi takia vain sen takia ettet osannut erotakaan. Se kertoo sun henkisestä kasvusta ja siitä ettet oikeasti löytänyt sitä oikeaa.

Kirjoitukseni tarkoitus olikin nimenomaan se, että EN ihmettele toisten päätöstä avioitua nuorena! Vain sitä, että itselleni se oli loppujen lopuksi oikea ratkaisu, vaikka alussa luulin löytäneeni sen, kenen kanssa haluan olla loppuelämäni. Kuitenkin jo ennen seurustelun loppumista mulle valkeni, ettei hän ole se (vaikkemme heti "osanneetkaan" erota). Mutta yhtä hyvin se olisi voinut valjeta vasta vuosia myöhemmin, ja olisin ehtinyt hänen kanssaan naimisiin asti.

Eli kukaan ei voi sanoa kenenkään elämänkulusta sen olevan väärä, tai väittää, että joku toinen ratkaisu on toiselle ihmiselle parempi. Kukin elää elämänsä kuten parhaaksi näkee, uskon näin. =)

nro 8

seurustelun jälkeen menetin neitsyyteni hänelle. Menimme kihloihin kun täytin 20-v ja naimisiin kun olin 22 ja hän 27-vuotta. En siis ole kokenut miesrintamalla (jos sitä niin katsotaan), mutta toisaalta en haluaisikaan kokea mitään muuta kuin mitä koin silloin. Ei ollut mitää tekemistä uskonnollisuuden tai muun kanssa, kun sovimme hääpäivän se oli siinä.



Olen joskus totta puhuakseni miettinyt menetinkö mitään kun olen ollut ainoastaan mieheni kanssa.. Minulla ei kuitenkaan ole tapana jossitella, olen tyytyväinen juuri näin ja annan elämän viedä.

Meillä molemmat lapset ylä-asteella, melkein velaton (vielä 4v) hyvänkokoinen omakotitalo omalla tontilla jne. ja ikää on alle 40v ;)



Monet ystäväpariskunnistamme ovat vasta muuttaneet siihen "lopulliseen" asuntoonsa, lainanmaksu vasta alussa, lapset menossa kouluun yms.



Siinä vaiheessa kun he ovat meidän tilanteessamme, niin me olemme kiertäneet maailmaa jo kymmenisen vuotta, nuorehkoina, vetreinä ja omavaraisina. En valita.

mennä nuorena naimisiin. Miksi ihmeessä olisi pitänyt avoparina elää, kun on kuitenkin yhteinen asuntolaina ja lapset? Ei elämästä koskaan tiedä, se liitto, joka on solmittu parikymppisenä saattaa kestää ja samoin se, joka on kypsemmällä iällä saattaa loppua ennen kuin ehtii alkaakaan.

Mikä kumman kiire siinä on? Parikymppiset ovat vasta itsenäistyneet, rakastuneet ja menevät heti naimisiin, kun eivät tajua, että eivät ole lainkaan samoja ihmisiä enää kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä. Sitten porataan myöhemmin avioeroa ja uusioperheen arkihelvettiä.



Miksei voi rauhassa elää ja kasvaa ja aikuistua ja avioitua sitten joskus 25-v. toisella puolen?

Ja jättää hyvä taakseen siksi, että ollaan nyt muiden mielestä liian nuoria ollaksemme yhdessä?



Kuulumme vielä tähän kauheuksien ryhmään, että olemme uskovia (ei kuitenkaan tekopyhiä) ja aika perinteitä kunnioittavia tietyssä mielessä, sillä kun tulin raskaaksi mies ilmoitti että häät on sitten kuukauden päästä ja piste. Olin tuolloin 21 ja mies 20.



Kumpaakaan ei missään vaiheessa ole kiinnostanut testata miltä seksi tuntuu jonkun muun kanssa, yksi kumppani sillä saralla riittää. Parhaat bileet on saunailta hyvien ystävien kanssa ja matkustella kumpikin ehti omien kavereiden kanssa ja nyt säästetään ensimmäiselle perhelomamatkalle.



Avioliitto on vakava asia ja siitä pitää pitää huolta. Ei se itsestään pysy pystyssä solmii sen minkä ikäisenä tahansa ja aina siinä tulee jotain ongelmaa, ihmisiä kun kumpikin on. Toisten ongelmaratkaisu on ero, toisten itseensä ja toiseen uudelleen tutustuminen.

ainakin minä kuvittelin niin, ajatellen vieläkin, vaikka olen 6vuotta sitten eronnut 20v kestäneestä avioliitosta, jonka solmin muutama viikko ennen kuin täytin 20v.



En voi mitenkään katua noita vuosia tai sitä että solmin avioliiton niin nuorena, mies oli elämäni rakkaus vaikka rakkaus on kuollut ja kuopattu.



Jäljellä on ihanat aikuistuvat lapset, lauma ihania avioliiton mukana tulleita ystäviä, joihin en koskaan olisi edes tutustunut ilman ex-miestä, takana ihanaa perhe-elämää 18v, ehkä ne pari viimeistä olisin vaihtanut.



Jos olisin odottanut 5-10v mitä sitten? Noita edellä kertomiani asioita, ei olisi elämässäni.

kun tajutaan, että on elämätöntä elämää ja tulee neljänkympin tai viidenkympin kriisi. Mies ostaa moottoripyörän, nainen leikkaa lyhyet hiukset ja laihduttaa 10 kiloa.



Kuvioon astuu usein myös muita ;-)



Minäkin nelikymppinen ja nähnyt aika monta tälläistä kuviota.