Tiesitkö, lääkäri päättää elvytetäänkö vai ei

elvyttämättäjättämispäätös tehdään sellaisille joilla on esim. pitkälle edennyt sydämen vajaatoiminta tai syöpä tai monia parantumattomia sairauksia. Olet nyt säikähtänyt ihan syyttä suotta. Ei tuota päätöstä tehdä jossain onnettomuuspaikalla paitsi jos henkilö löytyy kuolleena. Se tehdään usein pitkäaikaishoidossa vanhuksille tai osastohoidossa kun nähdään, ettei sairaudelle ole enää paljon tehtävissä. Silloin elvytys sydänpysähdyksen tullessa voittaisi niin vähän ja laadullisesti niin huonoa elinaikaa, ettei se kannattaisi.

Poliklinikalla lääkäri voi todeta, että ei elvytetä, jos tilanne siihen ajautuu.

http://www.laakarilehti.fi/uutinen.html?opcode=show/news_id=12417/type=1



Kuinka keskustella elämän lopusta?

Julkaistu 14.09.2012 15.02



OYS:ssa työskentelevälle onkologi Eeva Rahkolle ei elvytetä -päätökset ovat osa arkityötä. Hän pitää palliatiivisen hoidon vastaanottoa syöpäpotilaille, joiden sytostaattihoidot on todettu tehottomiksi.



– Otan asian aina puheeksi, jos sitä ei ole aiemmin linjattu ja jos arvelen, että potilas ei yleiskunnon heikentyessä hyödy tehohoidosta tai elvytyksestä. Asia on hyvä keskustella erikoissairaanhoidossa ennen kuin potilas siirtyy perusterveydenhuoltoon, Rahko sanoo.



Päätöstä nimitetään usein DNR-päätökseksi (do not resuscitate) tai AND-päätökseksi (allow natural death). OYS:ssa käytetään lyhennettä DNAR-päätös (do not attempt resuscitation). Kyse on teho- tai paineluelvytyksestä pidättäytymisestä sydänpysähdyksen sattuessa. Muuta tarpeellista hoitoa vaille potilasta ei jätetä.



– Päätös pitäisi tehdä, jotta potilas välttyisi turhilta ja rasittavilta toimen­piteiltä, joista ei ole hänelle todellista hyötyä. Potilaalta ei riistetä mitään sellaista, mistä hän voisi saada elämänlaatuunsa parannusta, Rahko sanoo.



Myös sairaanhoitajat kaipaavat ennalta sovittuja toimintaohjeita sen varalle, että potilaan tila romahtaa päivystysajalla. Ellei päätöstä ole kirjattu, on elvytys aloitettava.



– Turhalla tehohoidolla voidaan pahimmillaan pitkittää vääjäämättä kuolevan potilaan kärsimyksiä. Silloin päätöksen tekemättä jättäminen ei ole ollut hyvää lääketieteellistä hoitoa, näkee osastonylilääkäri Tero Varpula HYKS Jorvin sairaalan teho-osastolta.



Päätös hyvissä ajoin



Monissa sairaaloissa on elämän loppuvaiheen hoitoa koskevia ohjeistuksia, joissa käsitellään myös ei elvytetä -päätöstä. Ylilääkäri Veli-Pekka Harjola päivystys- ja valvontaklinikalta HYKS:sta oli mukana tekemässä HUS:n ohjeistusta vuonna 2008.



– Halusimme kirkastaa asiaan liittyviä käsitteitä sekä päätöksentekoon ja kirjaamiseen liittyvää menettelyä. Pitkälle edennyttä kroonista sairautta sairastavien potilaiden kanssa pitäisi keskustella hoitotahdosta ennakolta, esimerkiksi poliklinikkakäyntien yhteydessä, ettei siihen jouduttaisi päivystys­tilanteessa, Harjola kertoo.



Ohjeistuksen tavoitteena on, ettei päätöstä joutuisi tekemään nuori erikoistuva lääkäri tai päivystävä lääkäri yksin, vaan että sen tekisi seniorilää­käri.



Harjola näkee kaksi potilasjoukkoa, joiden kohdalla DNR-päätös tulee kyseeseen. Etenevää kroonista sairautta sairastavien lisäksi päätös voidaan joutua tekemään äkillisesti sairaalaan joutuneiden, kriittisessä tilassa olevien potilaiden kohdalla. Jos tällainen potilas lähtee toipumis­uralle, päätös voidaan purkaa.



Potilaat usein tyytyväisiä



Kuusamon terveyskeskuksessa työskentelevä Tarja Konttila (kuvassa) ottaa nykyisin DNR-päätöksen puheeksi pääsääntöisesti aina, kun sen tekeminen on hänen mielestään ajankohtaista. Yleislääketieteeseen ja geriatriaan erikoistunut Konttila kohtaa näitä tilanteita työssään viikoittain.



– Muistan ajan jolloin päätöksiä tehtiin niin, ettei niitä aina käsitelty potilaan tai omaisen kanssa. Siinä olen muuttanut linjaani. Joskus tosin on yksittäisiä tapauksia, joissa näyttää siltä, ettei potilas tai omainen kerta kaikkiaan kestä asiasta keskustelemista. Silloin siitä ei keskustella.



Konttilan näkemyksen mukaan potilaat ja omaiset ovat olleet useimmiten tyytyväisiä päätöksestä käytyyn keskusteluun. Samalla kun puhutaan DNR-linjauksesta, luodaan kat­saus potilaan vointiin muutenkin. Usein potilaat ovat tuttuja jo pitkältä ­ajalta vuosia Kuusamossa työskennelleelle Konttilalle.



Konttila pyrkii luomaan keskustelu­tilanteesta kiireettömän, jotta potilaalla ja omaisilla olisi aikaa kysyä ja kertoa omia näkemyksiään.



– Keskustelussa pyritään pääsemään jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen ja joskus päätöstä ei vielä tehdäkään, vaikka olin niin ajatellut. Silloin asian voi jättää hautumaan ja ehkä palata siihen myöhemmin.



Päätös on lääkärin



Ei elvytetä -päätöksen tekee lääkäri yhteisymmärryksessä potilaan ja omaisten kanssa. Konttila kokee, että usein sanansa saa asetella tarkasti, jottei omaisille tule sellaista tunnetta, että he joutuvat tekemään päätöksen ja kantamaan siitä vastuun.



Joskus ihmiset ymmärtävät päätöksen tarkoittavan kaiken hoidon lopettamista. Siksi on tärkeä varmistaa, että puhutaan samasta asiasta.



– Pitää painottaa, että DNR-päätöksessä on kyse siitä, ettei potilasta ryhdytä elvyttämään sydänpysähdystilanteessa. Sen sijaan hoidon painopiste siirtyy potilaan tilanteen helpottamiseen tässä ja nyt.



Aina maallikolla ei ole selvää käsitystä siitä, miten huono elvytyksen tulos usein on. Omaisten on helpompi hahmottaa tilannetta, kun heille selvennetään mitä elvytys tarkoittaa ja millaisia tuloksia siitä on odotettavissa.



– Monet ajattelevat, että vanhat ihmiset haluavat kuolla arvokkaasti, etteivät viimeiset hetket olisi sellaisia, että ihminen on hengityskoneessa ja letkuissa tai häntä siirretään paikasta toiseen. Usein tämän keskustelun käy­tyämme päädymme yhteisymmärrykseen.



Selvyyttä käsitteisiin



Eeva Rahko näkee, että koulutusta ­aiheeseen liittyvien käsitteiden, esimerkiksi palliatiivisen hoidon, saattohoidon ja DNR-päätöksen, merkityksestä tarvittaisiin enemmän sekä lääketieteen ­perusopetuksessa että jatkokoulutuk­sissa.



– Meidän on yhtä tärkeä oppia hahmottamaan lääketieteen keinojen rajallisuutta kuin sen uusia mahdollisuuksia. Kaikki teknisesti mahdollinen ei ole välttämättä potilaan edun mukaista, Rahko muistuttaa.



Tero Varpulan mielestä myös maallikot tarvitsevat tietoa asiasta.



– Kaipaisin asiasta julkista keskustelua. Se ei yksinään riitä, että tehohoitolääkärit tai kriittisesti sairaita hoitavat lääkärit keskustelevat keskenään. Olisi tärkeää, että keskustelukulttuuri tulisi muualta kuin amerikkalaisista televisiosarjoista, Varpula sanoo.



Mitä pitäisi huomioida kun ottaa DNR-päätöksen puheeksi?



– Keittokirjaohjeita ei ole, mutta potilaan tilanteeseen pitää olla riittävästi perehtynyt, kun ottaa esille elämän ja kuoleman asioita. Jos lähtee liikkeelle heppoisin tiedoin, se ei herätä luottamusta. Lisäksi tarvitaan riittävästi aikaa, jotta pystyy kuuntelemaan ihmisen mieli­piteen ja myös perustelemaan oman kantansa, Konttila näkee.



– Oma lähestymistapani on jopa ­teknologismedisiininen: lähestyn asiaa medisiinan kautta, yritän mahdol­lisuuk­sien mukaan saada omaisen muodostamaan käsityksen siitä, miten potilaan toipuminen etenee, Varpula kertoo.



– Kokemukseni on, että ihmiset ymmärtävät asian, kun heille kerrotaan ­mitä se tarkoittaa. Eivät ihmiset halua, että heidän kuolemaansa pitkitetään, Rahko sanoo.



Tiedon kulku on haaste



Joskus DNR-päätös siirtyy potilaan mukana hoitopaikasta toiseen, joskus ei. Konttila ajattelee, että keskussairaalassa tehty päätös voi kulkea potilaan mukana perusterveydenhuoltoon, mutta olisi tärkeä kirjata asian perusteet ja se, onko asiasta keskusteltu potilaan ja omaisten kanssa.



– Monesti tiedon siirtyminen on haasteellinen kohta. Olen esimerkiksi Syöpäyhdistyksen kautta saanut sellaista potilas­palautetta, että on raskasta kun nämä keskustelut on käyty moneen kertaan, kun tieto päätöksestä ei ole kulkenut perusterveydenhuoltoon, Rahko kertoo.



Miksi potilaan kanssa sitten pitäisi puhua DNR-päätöksestä?



– Tämä on kulttuurinen kysymys, ei esimerkiksi itärajan takana tällaisista puhuta. Olemme tavallaan tulleet tähän tilanteeseen, koska tehohoidon mahdollisuudet ovat laajentuneet, Rahko ajattelee.



Koska DNR-päätöksessä on kyse merkittävästä lääke­tieteellisestä ratkaisusta, siitä pitää keskustella kuten muistakin ratkaisuista, näkee Konttila. Jos asiasta ei keskustella, ei lääkäri välttämättä saa tietää sitäkään, ettei ihminen halua tulla elvytetyksi.



– Ihmisillä on erilaisia valmiuksia käsitellä kuolemaan liittyviä kysymyksiä, mutta jos lääkäri ei uskalla puhua niistä, niin todennäköisesti potilas ei aloita keskustelua. Hän voi ajatella, ettei tilanne ole vakava, koska ei lääkärikään ­puhu mitään siihen suuntaan, Rahko sanoo.



– Potilaan tilanteeseen pitää olla perehtynyt riittävästi, kun ottaa esille elämän ja kuoleman asioita. Jos lähtee liikkeelle heppoisin tiedoin, se ei herätä luottamusta, sanoo Kuusamon terveys­keskuksessa työskentelevä Tarja Konttila.



Anne Seppänen

Jos monisairas vanhus rynkytetään rintakehä hajalle ja saadaan sähköllä joku rytmi aikaiseksi, tuloksena on usein pitkä ja raskas tehohoitojakso ja huono toipuminen. Kuolema olisi ollut paljon inhimillisempää. Ja halvempaa yhteiskunnalle, tietenkin. Omaiset eivät voi tällaista asiaa mennä päättämään, vaikka käytännössä heitä kuullaan ja asiasta keskustellaan. Aika harvoin kukaan vänkää vastaan, koska elvytyskielto on ihan järkisyin perusteltavissa ja ymmärrettävissä.

mutta entäs joku nuori tai keski-ikäinen onnettomuuspotilas, mielestäni heidän pelastamisekseen tulee tehdä voitava

Näissä tapauksissa tehdään kaikki voitava

että elvytyksen jälkeen potilas ei herää niin kuin elokuvissa. Jos aivot on olleet liian kauan ilman happea niin sydämen rytmin palauduttua aivot voivat olla niin pahasti vaurioituneet että ihminen on lopun ikäänsä vihanneksen tasolla.

Nämä asiat eivät ole mustavalkoisia. Lääkärit kokemukseni mukaan eivät heppoisin perustein tee DNR päätöstä. Eivät aina vaikka se olisi paikallaankin.

monesti päätöksen voisi tehdä aiemminkin. Lääkärit eivät aina ehkä uskalla ottaa puheeksi. Itse aion hyvissä ajoin tehdä oman hoitotahdon ja suosittelen samaa muillekin.

kaikki varmaan tietävät, mitä hapenpuute tekee aivoille. Ei ole kovin järkevää pelastaa ihmistä, jos tietää, että aivoista suuri osa on jo tuhoutunut kuitenkin.

Monella maallikolla on elvytyksestä sellainen käsitys, että siinä vaan nätisti puhalletaan henki takaisin ihmiseen ja sitten kaikki jatkuu siitä mihin jäi ennen sydänpysähdystä. Tosiasiassa näin tapahtuu todella harvoin, ja silloinkin käytännössä ihmisen täytyy olla jo valmiiksi sairaalassa ettei viivettä tule ja tehoelvytys voidaan aloittaa samalla minuutilla.

Lääkäri päätti 55-vuotiaalle isälleni elvytyskiellon vastustuksesta huolimatta. Sovimme tapaamisen lääkärin esimiehen, apulaisylilääkärin kanssa ja keskustelussa oli mukana omaiset ja isäni. Tultiin tulokseen että tässä vaiheessa kolmen viikon perusteella elvytyskielto aiheeton kun kyseessä vakava bakteeri-infektio johon antibioottihoidot ja kuultiin sekä omaisten mielipide että potilaan kanta asiaan jolloin isäni vastasi kysyttäessä että mikäli elvytystilanne tulisi hän haluaa elvytettävän. Apulaisylilääkäri kumosi siis lääkärin tekemän päätöksen tässä tapauksessa

Melkoista toimintaa lääkäreiden taholta. Ei luulisi toisella ihmisellä olevan oikeutta päättää toisen elä'mästä tai kuolemasta, mutta näin uskaltavat tehdä vain ateistit eivät oikeamieliset ja toisen ihmisen arvostus näyttää olevan vailla mitään kunnioitusta auktoriteettiaan hyväkseen käyttävien "lääkäreiden" ylimielisen toimintatavan toteuttaminen. Kukaan ei varmasti voi tietää kuka todellisuudessa hyötyy elvytyksestä ja kuka ei. Olen sitämieltä että tällaisten päätösten pitää olla vain asianomaisen itsensä päätettävissä eikä minkään "niinsanotun lääkärin oikeus." Mielestäni elvytyskiellossa astutaan toisen arvomaailman polkemiseen , jokaisella on oikeus elää eikä sen pidä olla minkään "lääkärin" oikeus päättää että tuota ei elvytetä vaan kaikilla pitää olla samanlainen ihmisarvo olipa sitten sairas tai vammainen jne. Omaisille sellainen elvytyskielto on täysi helvetissä eläminen ja omakin terveys menee alaspäin kun joutuu kokoajan pelkäämään milloin se hetki koittaa että joutuu pyytämään apua jota ei kuitenkaan saa vaan joutuu ehkä silmästä silmään katsomaan kun omainen esim. tukehtuu kun ei anneta happea jne. Monikohan sitä kestää??? Laki pitää muuttaa mielestäni sellaiseksi että jokainen ihminen on yhtä arvokas ja jokaisella on oikeus elämään niin itse halutessaan. Ei "lääkäri" ole mikään jumala jolla on valta päättää toisen ihmisen elinpäivistä ja varsinkaan kun eivät edes voi tietää kuka todellisuudessa esim. selviytyy ja kuka ei. Lääketiede on lapsen kengissä. Mutta ehkä saa itse kokea sitten seuraavassa elämässään sen kauhun minkä toiselle asettaa tässä elämässä. Sitä toivon hartaasti niin silloin jonkinlainen oikeus tapahtuisi. Ihmisen sielu on kuolematon eikä toisen elämän tuhoaminen ole kenenkään muun oikeus. Jokainen vatsaa omista teoistaan niin myös on tulevaisuudessa oleva. Hirveitä päätöksiä toisten puolesta?

Omalle äitilleni tehtiin jo melkein neljä vuotta sitten elvyttämättäjättämispäätös. Edelleen kuitenkin vielä elää ja ruokaa menee alas normaalisti. Lääkäri soitti minulle hoitokodista eikä sen kummemmin keskustellut, vaan kertoi vain tehneensä päätöksen, joka on kirjattu tulevaksi voimaan.