Lue keskustelun säännöt.
Sanokaa terveiset mun miehelle, mitä olette mieltä
12.09.2012 |
Minulle on tapahtunut liikaa pahaa pienessä ajassa. Päälle kipua ja särkyä. Samaan aikaan koko perhe on laskenut kaiken minun varaani. Tämä on iso juttu ja koen olevani ISON avun tarpeessa. Kunnalliseen en luota ja koitan tässä saada itseäni kasaan, että pääsisin yksityiselle psykiatrille. Kaikki vaan tuntuu yhdeltä sekavyyhdiltä, edes itku ei tule. Ollaan juuri muutettu uudelle paikkakunnallekin.
En meinaa syödä, ei vaan kerkiä tai tee mieli. Uni ei tule avuksi tk:sta sain melatoniinia, joten siinä niiden apu.
Koitan vaan selviytyä ihan jokaisesta päivästä ja hoitaa vastuuni ja velvollisuuteni, olla lapsille äiti. Teen sitä viimesillä voimilla kuin raahaituakseni jonnekin, mutta tien päässä ei odotan apu vaan tyhjyys. Kun en ole saanut sinne aikaiseksi sitä apua järjestää, enkä tiedä saanko apua sittenkään. Sitten ei ole keinona kuin mielisairaala. Mulle on nyt laitettu liikaa painoa reppuun eikä armoa ihmiset tunne missään.
Tässä tilassa eilen illalla menin nukkumaan ja olo oli niin paha ja kaaottinen sisälläni, että en saanut suustani sanaakaan, en elettäkään. Koin etten jaksa puhua, eikä se mitään auta. Jotenkin tuntui kuin olisin kangistunut paikalleni. Kaikesta huolimatta olisin halunnut, että minun annetaan joko olla tai vaan mies tulisi halaamaan, halaisi tiukasti, että tuntisin olevani yhä olemassa ja turvassa.
Mitä mieheni tekikään. Päätti alkaa hiplaamaan, riisui minua ja muka "teki mulle hyvää". Mihinkään en vastannut en eleellä, enkä puheella.
En jaksanut edes suuttua.
Toimiko teistä mieheni oikein?
Koin itse suurta vääryyttää, että muutenkin alaston oloni riisuuttiin oikeasti.
Nyt on tunne ettei mulla ole oikeasti ketään, ei edes miestäni, joka ymmärtäisi ja tukisi. Lähinnä oksettaa.
Tänään soitan johonkin lääkärikeskukseen. Kunpa voisi luottaa siihen, että jos viimeinenkin "lamppu sammuu" niin mies hakee minulle apua, mutta tuon iltaisen jälkeen en enään luota, ei oikein taida tajuta.
Kommentit (44)
siihen että vaihtaisitko siihen että miehes kuolee, vanhempasi kuolema oli itsari ja lapsellas on mahdollisesti syöpä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
menettänyt lapsen (esikoinen oli kaksonen joista toinen kuoli synnytyksessä) ja äitini kuoli kun olin 10v. Ja jos vielä pitää todistaa, niin tämä eloon jäänyt toinen kaksosista on oli todellisessa kuolemanvaarassa, ennenkö daibetes löydettiin ja osattiin hoitaa ja on jollain tavalla vaarassa edelleen ellei itse muista piikitystä ja huolehdi syömisestä ym.
Eli en jaksa enkä viitsi sanoa enää, että ruikuttamalla mikään asia ei parane, vain toimimalla!
Ja vielä kiivaampaa taputusta! Saanhan tulla kiillottamaan kruunuasi ja suutelemaan varpaitasi? Äitisi on ihan kuollut, kun olit 10-vuotias? Voi hyvä ihminen, niin on meiltä muiltakin. Ja sen jälkeen on kuollut parhaimpia ystäviä, on koettu fyysistä ja henkistä väkivaltaa, sairastuttu vakavaan masennukseen ja kärsitty syömishäiriöstä, tullut burn out ja vaikka mitä muuta, mutta silti tajuan, että ap:llä on todellisia vaikeuksia. Ei sinulla, tällä hetkellä, joten sympatiaani tai ihailuani et saa ;).
Onko sinulta kuollut monia ihmisiä lyhyen ajan sisällä ja vaarana menettää vielä yksi? Ei, sinulla on ollut aikaa käsitellä suruasi yksi kerrallaan. Tajuatko tilannetta, kun kaikki tulee käsiteltäväksi yhdellä kertaa? Et, koska sinähän olet marttyyrien kuningatar :D.
Huokaus minkälaisia ihmisiä onkaan olemassa...jos minä olen jotain elämässä oppinut, niin ainakin ymmärrystä toisten kärsimystä kohtaan. En pyri tuomaan omia kärsimyksiäni esille, kun joku kertoo omistaan ja vähettele toisten kokemuksia sanomalla, että minäpäs olen selvinnyt tästä tästä ja tuosta ja teen tällä hetkellä sitä tätä ja tuota, vaikka elämässäni tapahtuu sitä ja tätä. En vaikka elämäni oikeasti on sellaista :D!
jos minä olen jotain elämässä oppinut, niin ainakin ymmärrystä toisten kärsimystä kohtaan.
Elämä on potkinut isosti päähän, mutta joskus ajattelen (hyvänä hetkenä) että se on ollut jossain mielessä jopa sen arvoista, koska mulla on empatiaa ja ymmärrystä vaikka koko maailmalle jakaa, ja asia olisi tuskin niin, jos olisin saanut elää normaalimman elämän. Ja samalla kun on armoa antaa muille, pystyy antamaan sitä myös itselleen. En usko että jaksaisin ja haluaisin elää sellaista elämää, jossa päivät on 12-tuntisia perheen kustannuksella ja ahdistaa niin paljon, että tekee mieli netissä lyödä kovalla kädellä jo valmiiksi lyötyä. Ei sellaista elämää ole kenenkään pakko elää.
menettänyt lapsen (esikoinen oli kaksonen joista toinen kuoli synnytyksessä) ja äitini kuoli kun olin 10v. Ja jos vielä pitää todistaa, niin tämä eloon jäänyt toinen kaksosista on oli todellisessa kuolemanvaarassa, ennenkö daibetes löydettiin ja osattiin hoitaa ja on jollain tavalla vaarassa edelleen ellei itse muista piikitystä ja huolehdi syömisestä ym.
Eli en jaksa enkä viitsi sanoa enää, että ruikuttamalla mikään asia ei parane, vain toimimalla!