Pahoinvoivat eroperheiden lapset

Tajuat varmaan itsekin, että ihmiset eroavat erilaisista syistä ja tilanteet ovat erilaisia.

Olen osallistunut muutamalla Sinkkonsen luennolle ja lukenut lähes kaikki hänen kirjansa, eikä hän todellakaan ajattele kategorisesti, että ero olisi aina lapsille pahaksi ja aikuisen itsekäs teko. Joskus näin voi ollakin, sitä en kiellä, mutta kaikkien eronneiden leimaaminen on todella lapsellista.

Omien vanhempieni avioero oli aikanaan mielestäni ainoa oikea päätös, ja muutti elämämme paljon paremmaksi.

t. eroperheen aikuinen lapsi

Näinhän siinä kävi kuten arvelin. SYYLLISTÄÄ ei ketäään saa, vaikka aikuinen ihminen teksi mitä!! Kun ihminen toimii väärin, häntä saa syyllistää. Näin sanoo Sinkkonekin, jota arvostan.

Tottakai on erilaisia eronsyitä ja jos elämä perheessä ei vaan helpotu niin ero on silloin hyvä ja tilanteeseen puuttuminen eikä lapset mene sinne vaaraan.

Mutta pointti tässä ketjussa on se että voiko lapsi aina huonosti jos erotaan ja joskus se että erotaan syystä ja jätetään lapset kaltoin niin taas on huono. Pitäisi muistaa se lapsi. Millaista hänen elämä on perheessä.



17

On ihan eri asia jos vanhemmilla on mt ongelmia tai päihdeongelmaa ym, mutta se, että vanhemmat tekee pari lasta, eroaa parin vuoden päästä kun ei ollutkaan kivaa, ottaa uuden miehen ja taas uusia lapsia ja sit on siskopuolia ja velipuolia joka suunnalla ja lapsi ei tunne kuuluvansa mihinkään, eikä tiedä itsekään mikä se perhe oikein on.



Itse kyllä opettajana olen sitä mieltä, että pahoinvointia on hurjasti juuri erolapsiperheissä ja ennen kaikkea uusperheissä. Omalla luokallanikin vain noin 30%lla lapsista on ns. ydinperhe, muut ovat yksinhuoltajia ja lapset asuvat vuoroin isällä vuoroin äidillä ja suurella osalla on vielä uusperheet kuvioissa. Ja kyllä ne ydinperheiden lapset vaan ikävä kyllä vaikuttavat paljon tasapainoisemmilta ja onnellisimmilta.

Mitä nyt lähipiirissä on tullut noita eroja seurattua niin yleensä ne ihmiset jotka eivät pysty sovussa elämään yhdessä, eivät osaa mitenkään sovussa erota tai elää jatkossakaan. Ensin riidellään se ero ja lasten tapaamiset (lasten kuullen), sitten tulee se vaihe kun "kyllä minullakin pitää olla omaa elämää" (mikä käytännössä tarkoittaa vaihtuvia kumppaneita ja riitoja uusien siippojen kanssa). Ne lapset tulee siinä sivussa vähän kuin pakollisena pahana, kun äiti ja isi elää uutta nuoruutta.



Sitten kun lapset tulee täysi-ikäiseksi ollaan niin ylpeitä siitä että ollaan kasvatettu niin fiksuja lapsia. Todellisuudessa lapset on kasvattaneet itse itsensä miten kuten ja alkavat omissa suhteissaan selvittelemään näitä traumojaan.



En sano että kenenkään pitäisi yhdessä pysyä kenenkään kanssa. Lapselle varmaan ihan sama, mönkään se lapsuus menee lapsellisten vanhempien kanssa oli ne yhdessä tai erikseen.