Lue keskustelun säännöt.
Hei oikeasti koiraihmiset: Onko koirat teille samanarvoisia (tai jopa tärkeämpiä) kuin lapsenne?!
10.09.2012 |
Viikonloppuna kahvittelin kahden kaverini kanssa. Toisella lapsia, toisella lapsi ja koira. Tuli puhetta nukkumisjärjestelyistä.
Koiraton kaverini on miettinyt koiran hankintaa, koska lapset sitä kovasti haluaisivat. Koiranomistajakaveri hymähti, että sängyssä voi ainakin tulla ruuhkaa, jos kolmen lapsen kanssa sänkyyn ilmestyy vielä koiranpentu (sanoi tämän siis puoliksi vitsillä). Koiraton kaveri vähän hämmästyi ja tokaisi aika tomerasti, että no eihän se koira sänkyyn tule nukkumaan, sille laitettaisiin oma paikka vaikka aluksi kylppäriin ja sitten esim. olohuoneeseen. Että hän ei kyllä ala koiran kanssa nukkua samassa sängyssä!
Tästä seurasi kiivas keskustelu siitä, miksi lapset saavat eri oikeuksia kuin koirat. Koirallisen mielestä siis lapset ja koirat ovat tällaisessa(kin) asiassa ihan yhtä tärkeitä, molemmilla tulisi olla samat oikeudet!
En vaan voi ymmärtää tällaista ajatusmaailmaa, laittaa nyt koirien, eläinten, hyvinvointi samalle viivalle kuin lasten! Itelläni ei ole minkäänlaisia lemmikkejä, mutta sanoohan sen nyt maalaisjärkikin, että koirat on eläimiä, ei niitä samasteta ihmisiin, ei niiden paikka ole ihmisten rinnalla vaan tulevat "laumassaan" aina ihmisten jälkeen! Koiranomistajakaveriani tällainen ajatusmaailma tuntui loukkaavan kovasti. Tuntui, että lapsi se koira on siinä kuin oikeakin lapsi!
Eikö tässä mennä vähän mönkään koirankasvatuksessa?
Kommentit (125)
Meillä koirat ovat olleet tietenkin oman lauman alimpia jäseniä, mutta näin ollen siis arvostusjärjestyksessä naapurin vekaroitten yläpuolella :D :D :D :D
Sitähän sä kysyit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kai sillä ole väliä onko ihmisellä joku erityinen merkitys universumissa tai vaikka sitruunaperhosella, eiköhän siinä pelastamistilanteessa ole väliä vaan sillä miltä siitä ihmisestä sillä hetkellä tuntuu ja miten eläisi sen kanssa, että jättäisi lajitoverinsa pelastamatta.
M39 kirjoitti:
Ap, olet oikeassa. Koira on hierarkiassa ihmisten alapuolella, vaikkakin perheenjäsen. Meillä on jokaiselle omat nukkumapaikat ja niissä pääsääntöisesti nukutaan. Minusta se aiheuttaa vaan levottomuutta, jos nukutaan milloin missäkin.
Samaa mieltä. Meillä koira ei saa tulla periaatteessa edes ulko-ovesta sisälle ENNEN ihmisiä. Koira on vaan eläin!
Rakastan koiraani hyvin paljon, mutta en todellakaan anna sille samanlaista arvoa kuin ihmiselle.
Tästä tuli huvittava keskustelu😊
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla nukkuu koira mun sängyssä ja 5kk omassa sängyssään, mutta lapsi mulle on kuitenkin tärkeämpi. Kukaan ei nuku jos lapsi on samassa sängyssä, joten koira sai paikkansa takaisin ja lapsi nukkuu mun puolella sänkyä omassa pinnasängyssään.
Tottakai lemmikit ovat yhtä tärkeitä, ne ovat perheen jäseniä ! Näin mun äiti on ainaki pienestä pitäen opettanu ja esim. kun mun veljellä todettiin kissa-allergia ni ei ollu epäilystäkään etteikö kissa ois jääny !!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei kai sillä ole väliä onko ihmisellä joku erityinen merkitys universumissa tai vaikka sitruunaperhosella, eiköhän siinä pelastamistilanteessa ole väliä vaan sillä miltä siitä ihmisestä sillä hetkellä tuntuu ja miten eläisi sen kanssa, että jättäisi lajitoverinsa pelastamatta.
No, teoria on teoriaa. Onneksi.
Jos jättäisin jonkun lajitoverini pelastamatta silkkaa ilkeyttäni, laiskuuttani tai muuten vain hetkellisen pahuuden puuskassa, niin varmaan viettäisin unettomia öitä jatkossa.
Mutta jos olisin tehnyt parhaani ja ainakin yrittänyt pelastaa koirieni jälkeen naapurin narkin/vauvan liekeistä, onnistumatta, niin en kantaisi siitä huonoa omaatuntoa - vaikka varmasti surisin ja spekuloisin myöhemmin toimintatapojani.
Yhtä hyvin voisin ripotella tuhkaa päälleni ja repiä päivittäin ihokkaani sen takia, että kaavin biojätteisiin vuodessa lemmikkieni safkaa niin paljon, että sillä varmaan elättäisi pienen afrikkalaiskylän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ei tarkoita sitä, että koirieni "oikeudet" menisivät kenenkään lapsen oikeuksien edelle. Eli koirista ei saa olla yhdellekään lapselle haittaa tai harmia, ei edes silloin, kun jostain lapsesta olisi koiralle häiriötä.
Tulee aina mieleen tarina lopetetusta koirasta, joka puri lasta. Sitten löytyi 23 nitojan niittiä koiran korvasta. Totta tai ei, niin samanlaisia tosia tarinoitakin on paljon.
Lapset ja koirat kannattaa pitää erillään myös koiran turvallisuuden takia. Mutta eihän kukaan sitä omista kullannupuistaan uskoisi. Sairasta lopettaa koira, joka on vain hädissään puolustanut itseään, koira äärimmäisen harvoin on mikään arvaamaton peto, vaan äärimmäisen ennustettavasti toimiva eläin ennemminkin. Minäkin puolustaisin itseäni, jos lapsi kävisi kimppuun jonkun kättä pidemmän kanssa... Vastuu noissa purematapauksissa on 100% aikuisen, joka ne sanktiot ansaitsisi. Ei koiran tai lapsen, ei ollenkaan.
Niin, tässä nyt viittasin oikeastaan tähän vastakkainasetteluun. Jos koira on (jonkun/minun mielestäni) arvokkaampi kuin vieras lapsi, tiukkapipoisin kirjoittaa seuraavaksi, että koira saa mennä keskellä tietä ja lapsi väistää. Ja ei siis näin. Kun ulkoillaan, me väistetään pieniä pyöräilijöitä ja annetaan tietä rataskansalle. Koiria saa taputtaa myös hiekkaisin käsin ja väärällä tekniikalla - hienovaraisesti yritän samalla ohjeistaa, että älä juokse suoraan vierasta koiraa kohti, se voi olla koirasta tosi pelottavaa jne.
Kotona tietysti kaikki perheenjäsenet ovat kasvaneet tietyllä tavalla arvostamaan toisiaan. Kun lapsi on ensimmäisen kerran saanut lemmikin syliinsä, hän on istunut lattialla ja harjoitellut ensin oikean pitotavan pehmoeläimellä. Koirille on taas tuotu jo sairaalasta vauvalta tuoksuvia sideharsoja ja ekat vuodet on oltu todellakin tarkkoina - puolin ja toisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vastuunkanto on asia johon tämäkin tiivistyy. Jos ihminen ottaa sen lemmikin, ihminen kantaa siitä lemmikistä vastuun, yhtälailla kuin ihminen kantaa vastuun lapsestaan. Tässä nämä ovat samalla viivalla. Lemmikin kohdalla se vastuunkanto voi kuitenkin tarkoittaa aivan eri asioita kuin lapsen kanssa, esim. lemmikistä luopuminen voi olla vastuullinen teko (tosin niin voisi lapsestakin luopuminen olla, mutta seuraukset ovat eri luokkaa). Joka tapauksessa ihminen on yhtä lailla vastuussa lemmikkinsä hyvinvoinnista, kuin lapsensakin hyvinvoinnista. Jos tätä ei käsitä, kannattaa jättää se lemmikki hankkimatta. Hyvinvointi ei välttämättä tarkoita samoja oikeuksia ja velvollisuuksia, vaan lajin ja persoonan huomioimista ja niiden mukaan toimimista.
Pelastustilanteessa kyllä puolisoni (olemme lapsettomia) menee koiran edelle, tosin tekisin kaikkeni pelastaakseni myös sen koiran.
Vastaan nyt suoraan lukematta ketjua ollenkaan. Koirani ei todellakaan ole samanarvoinen yhdenkään ihmisen kanssa!
Koira nukkuu lattialla. Se pääsee ulkoilemaan narun päässä, se syö nappuloita kiposta ja juo vettä päälle. Se haistelee toisten koirien pissat ja ulosteet...
Miten se voisi olla ihmisen arvoinen? Se on koira! Tunne-elämältään täysin vajukki ihmiseen nähden.
Kun katsot jo pientä vauvaa silmiin näät niissä sielun, sen ihmisyyden. Ei sitä koiran silmissä nää!
Kun koirani kuolee voin ottaa tilalle uuden joka on täysin yhtä "tärkeä" kuin se vanhakin. Ihminen on aina korvaamaton, ainutlaatuinen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koira on tietysti tärkeä ja rakas lemmikki, jolle haluaa vain parasta, mutten ikinä vertaisi kenenkään lapseen. Siinä mielessä samaa toki on, että olen koiraa hankkiessani sitoutunut huolehtimaan sen hyvinvoinnista. Esimerkiksi jos olisi taloudellisista syistä pakko, joustaisin ennemmin omasta terveellisestä ruokavaliostani, kuin koiran. Onneksi oikeassa elämässä on hyvin epätodennäköistä, että ihminen ja oma lemmikkisi olisivat yhtäläisessä vaarassa kuolla ja olisit yksin paikalla heitä pelastamassa, en siis aio tehdä mitään listaa näiden välillä.
t. lapseton koiranomistaja
Jos liki aikuinen lapseni tulisi allergiseksi koirillemme tai kissoillemme, lähtisin minä eläimen kanssa muualle asumaan tai lapsen kotoalähtö aikaistuisi - en luopuisi eläimistäni millään. Ja kyllä, pelastaisin ne heti omien lasteni jälkeen. Eläimeen ei joudu pettymään niinkuin ihmiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en pysty vertailemaan lasta ja koiraa toisiinsa. Eikä mun tarvitse miettiä, että kumpi on tärkeämpi. Se on ihan turhaa, kummatkin ovat todella tärkeitä, rakkaita.
Kummallakin noista on ruoka-ainerajoitteita, ja kummallekin ostan omaa sopivaa ruokaa. Koiralla on vähän kalliimpi ruokavalio, mutta en voi eläinkaupan raakaruoan hinnoille mitään.
Kummatkin ovat saaneet nukkua vieressäni, teini on tosin ajat sitten siirtynyt omaan sänkyynsä, joten jaan jenkkisänkyni koiran kanssa. Tai koira oikeastaan jakaa mun kanssa... :D
Lapsi saa kaikkea kivaa kaupasta, niin saa koirakin. Itseni kohdalla sitten säästän.
Kumpikin pääsee lääkäriin kun tarvitsee, Olen jopa säästänyt sitä varten rahaa, että saan koiran lekuriin. Lasta varten ei ole tarvinnut säästää.
Koiran kanssa vietän paljon enemmän aikaa kuin lapsen kanssa, mutta se ei ole mun valinta. Teinit tahtoo mennä eikä istua kotona äidin kanssa.
En osaa kuvitella tilannetta, missä mun pitäisi valita koira tai lapsi. Nuo ovat ihan turhaa vouhkaamista ja jossittelua.
Vierailija kirjoitti:
Kun katsot jo pientä vauvaa silmiin näät niissä sielun, sen ihmisyyden. Ei sitä koiran silmissä nää!
Ihminen on aina korvaamaton, ainutlaatuinen!
Toi on uskonnollisuuteen taipuvaisen ihmisen sentimentaalista toiveajattelua! Vauvan näkökyky on huono ensimmäisten kuukausien aikana eikä se "tyhjä" katse mitään sielua kuvasta... Se yrittää hahmottaa vain voimakkaita värikontrasteja ja selkeitä geometrisiä muotoja.
Sä vaan reflektoit. Ihmisen itsekkäästi (ihan silkkaa biologiaa ja geenien itsekkyyttä!) haet vauvan silmistä jotain merkkejä omista toiveistasi ja ihanteistasi, ainutkertaisuudestasi ja inhimillisyydestäsi.
Koiran päästämisessä sänkyyn on aina riskinsä. Jos taloon tuleekin vauva, joka otetaan uutena laumanjäsenenä sänkyyn, koira saattaa osoittaa mieltään ja purra. Ei pahuuttaan, vaan siksi että se kokee olevansa uutta tulokasta korkeammassa asemassa oltuaan laumassa kauemmin. Ihmisten on syytä muistaa että koirassa on sutta, sama laumahierarkia pätee edelleen. Se ei ole ihminen.
Ne joille koirat ovat tärkeämpiä kuin omat lapset, voisivat vaikka jättää lapset tekemättä? Koira-lapseen voisi aivan samalla tavalla purkaa hoivaviettiään kuin lapseen. Mihin nämä ihmiset sitä lasta tarvitsevat? Ei nykyaikana ole mikään pakko saada geenejään jakoon, mihin suvunjatkamisvietti perustuu. Muutenkin ylikansoitettu maapallo - mikseivät siis ne, jotka kykenevät kokemaan aitoa rakkautta koiraansa kohtaan, tyytyisi siihen? Miksi pitää saada kaikki?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on aina ollut koiria ja ne on vain koiria. Jos tulipalo tulisi ja mun pitäisi valita pelastanko sarjamurhaajan vai oman koiran, pelastaisin sarjamurhaajan, koska ihmishenki on arvokkaampi kuin koiran tai minkään eläimen.
Pelastaisitko siis sarjamurhaajan ennemmin kuin (pelastus)koiran, joka on pelastanut ihmishenkiä?
Tietenkin. Ihminen menee aina koiran edelle vaikka olisi millainen sekopää.
Silloinkin kun sarhamurhaajan uhriksi olisi päätynyt vaikka oma puolisosi tai lapsesi?
Myös silloin. Vituttaishan se, mutta menee silti eläimen edelle.
Vierailija kirjoitti:
Miten se voisi olla ihmisen arvoinen? Se on koira! Tunne-elämältään täysin vajukki ihmiseen nähden.
Kun katsot jo pientä vauvaa silmiin näät niissä sielun, sen ihmisyyden. Ei sitä koiran silmissä nää!
Kun koirani kuolee voin ottaa tilalle uuden joka on täysin yhtä "tärkeä" kuin se vanhakin. Ihminen on aina korvaamaton, ainutlaatuinen!
Olin ensin ehkä hieman samalla kannalla, mutta nyt täytyy sanoa kyllä, että on näemmä ihmisiä, joita älykkäämpi ja henkevämpi koirani on. Kirkkaasti.
Sitruunaperhosesta on pölyttäjänä ainakin enemmän hyötyä ekosysteemille kuin ihmisestä 😇.