Auttakaa mua....

siellä on psyk.hoitaja, jolle voit mennä puhumaan asioista.



mikäli sinulla ei ole oikeaa ystävää, jolle puhuminen auttaisi ????



älä jää yksin kotiin, soita ystävälle, jos ei ole ystävvää niin sit ammatti-ihmiselle.



täältä palstalta ei oikein apua saa...

Anna itsellesi armoa, anna nyt itsesi vaan syödä suruun ja antaa kämpän olla sotkussa. Sulla on nyt suruaika ja se on täysin normaalia ettei silloin jaksa hoitaa muuta. Ajan kanssa se siitä helpottuu kun vaan sinnittelet jotenkin elämänsyrjässä kiinni.

Kuullostaa aika paskalta mieheltä. Ainakin on tosi raukkamainen. Anna paskan olla. Sattaa tosin yrittää luikerrella jossain vaiheessa takaisin, mutta älä enää sorru häneen. Löydät paremman miehen. Puhu ystävillesi, sure kun on surun aika. Vähitellen huomaat, että ei enää satu niin paljoa. Vähän vastaavaa on tullut koettua ja totta se tekee kipeää aikansa.



Lämmin halaus sulle!

Jos jaksan niin soitan.



Mun ystävät kaksi on ulkomailla ja kolmas on niin rakastanut, etten voi olla hänen seurassa

siellä on psyk.hoitaja, jolle voit mennä puhumaan asioista.

mikäli sinulla ei ole oikeaa ystävää, jolle puhuminen auttaisi ????

älä jää yksin kotiin, soita ystävälle, jos ei ole ystävvää niin sit ammatti-ihmiselle.

täältä palstalta ei oikein apua saa...

että pitäisi ihmisten juosta aina jonneksin psykiatriselle hoitajalle kun tulee parisuhteesta ero - johan ne terveysasemat ruuhkautuisi ihan tukkoon.

Olen muutenkin päinvastsaista mieltä siitä mitä on hyvä tehdä: kannattaa jäädä yksin sinne kotiin aluksi ja antaa itkun ja surun tulla ihan täydellä voimalla. jos niitä pakenee niin ne vaan kestävät kauemmin. Jossain vaiheessa toki tulee sitten vaihe jolloin pitää jatkaa elämää, ja jos suru ja ahdistus uhkaa jäädä pysyvästi päälle niin toki ammattiapu on hyvä juttu, mutta kyllä sitä on ihan normaalia jokunen viikko olla ihan maissa ja senkin jälkeen kestää aikaa että on täysin entisellään.

Kuullostaa aika paskalta mieheltä. Ainakin on tosi raukkamainen. Anna paskan olla. Sattaa tosin yrittää luikerrella jossain vaiheessa takaisin, mutta älä enää sorru häneen. Löydät paremman miehen. Puhu ystävillesi, sure kun on surun aika. Vähitellen huomaat, että ei enää satu niin paljoa. Vähän vastaavaa on tullut koettua ja totta se tekee kipeää aikansa.

Lämmin halaus sulle!

Nyt juuri juoksisin kiljuen miehen kaulaan. Mutta en voisi ikinä luottaa enää että hän pysyy rinnallani

Anna itsellesi armoa, anna nyt itsesi vaan syödä suruun ja antaa kämpän olla sotkussa. Sulla on nyt suruaika ja se on täysin normaalia ettei silloin jaksa hoitaa muuta. Ajan kanssa se siitä helpottuu kun vaan sinnittelet jotenkin elämänsyrjässä kiinni.

Kehitä mielummin jotain tekemistä. Lohtusyöminen voi tuoda eteen ongelmia. Jos annat kämpän olla sotkussa, niin kynnys siivota kasvaa. Haluatko olla valas roskameressä? Tuskin. Puhu ystävien tai sukulaisten kanssa. Älä jää yksin itseäsi lohduttamaan, vaan mene jaa tee jotain!

Olenkin syönyt sieltä kaiken hyvän ja en niin hyvääkään.



Kiitos, ihana että vastasitte

anna itsellesi aikaa. Suru parantaa. Muista päästää kaikki tunteet itsestäsi ulos. Tärkeintä, ettet ala mitään hautoa.



Jonain päivänä huomaat, että näin oli paras. Sitä ennen päivä kerrallaan. Kirjoita tänne, puhu, puhu, puhu. Kirjoita päiväkirjaa tunteistasi. Kirjoita surustasi, vihastasi ja peloistasi.



Tsemppiä!

Muistan tuon tunteen menneestä yhtä elävästi (ja long story short: nyt olen ONNELLINEN, eli kyllä se mahdollista on, vaikkei nyt tunnu siltä!). Se epätodellinen, epäuskoinen olo - ei meille pitänyt käydä näin. Ihan kuin olisi todellakin vedetty matto jalkojen alta, mitä tapahtui, mikä muuttui niin hetkessä, miksi minä jäin tähän, miksi toinen ei. Monenlaista sitä mielessä pyörii.



Mä sain vähän lohtua siitä, että miljoonat ihmiset ovat kokeneet tämän ennen mua, en ole yksin enkä ainoa. Lueskelin Suomi24:n palstoja, missä jätetyt vuodattivat tuntojaan, ja tajusin että niin moni ihminen tälläkin hetkellä on yhtä surullinen. Ei se tietysti mukava asia ole, mutta enää olo ei ollut niin yksinäinen ja lohduton. Joku tuolla jossain tietää, mitä käyn läpi...



Onnekseni pystyin puhumaan myös ystävälleni, sekin auttoi. Vatvoin ja vatvoin, ja kultainen ystävä jaksoi kuunnella ja kommentoida.



Sitten vaan itkin. Kuuntelin meidän biisejä, otin kainaloon miehen tuoksuisen paidan ja itkeä vollotin. Itkin silmät päästäni, itkin siihen pisteeseen, että tuli vaan tunne, että nyt ei tällä hetkellä enää pysty itkemään... Totta kai näitä kohtauksia tuli usein, usein kuuntelin niitä biisejä ja vollotin, mutta mitä enemmän mässäsin sillä surulla, niin kyllä se vaan kului vähitellen vähemmäksi.



Välillä kuuntelin voimabiisejä ja ajattelin että hyvä että meni, mokoma paska. On niitä parempiakin. En tiedä kuinka rehellisesti olin sitä mieltä, mutta kunhan boostasin omaa itsetuntoa. Tosiasiassa olin minäkin koska tahansa ottanut miehen takaisin.



Kunnes, usko tai älä. Eräänä päivänä tajusin, että enpä enää ottaisikaan. Sillä miehellä ei enää ollut valtaa minuun ja tyydyttävää oli ajatella, että JOS se vaikka muuttaisikin mielensä ja tulisi matelemaan mua takaisin, niin minä voisin sanoa selkä suorana, että sinä olet minut kerran jo niin täydellisesti pettänyt lähtemiselläsi, että minun on parempi ilman sua. Tämäkin mielikuva voimaannutti.



Sulla on just nyt se pahin kriisi päällä, sinä SAAT olla surullinen. Itke ja sure, mutta älä jätä muuta elämää elämättä. Siirrä sitä pahan olon energiaa siivoamiseen, polta tarmoa lenkillä, älä syömiseen. Tee itsestäsi Ihana, ei muita tulevia miehiä varten, vaan itseäsi varten.



Voimaa, sisko. ?

Tässä kunnon märybiisi, jos haluat hanat auki... Toimi ainakin mulla.

Tässä kunnon märybiisi, jos haluat hanat auki... Toimi ainakin mulla.

<a href="http://www.youtube.com/watch?v=k20h4hZ4Roc" alt="http://www.youtube.com/watch?v=k20h4hZ4Roc">http://www.youtube.com/watch?v=k20h4hZ4Roc</a&gt;

Mä kuuntelen noita märybiisejä, Lauri Tähkän Polte oli meille "Se kappale" Samoin Suvi Teräsniska "jos menet pois" Aivan kamalaa kun itku tulee ihan väkisin...

Mulla on miehen tyyny vieressä jota pidän kainalossa, mutta kaipaan niin sitä kainaloa jossa sain joka ilta nukahtaa