Mies ei ole yli kuukauteen ollut kanssani. Olen mustasukkainen vainajalle!

Jos et nyt tue miestä, koska sitten?

kun sun äiti,isä,sisko tai veli kuolee ettei sulla ole oikeutta surra valitsemallasi tavalla vaan sun pitää viihdyttää miestäsi.

noin helvetin lapsellinen?!?!

Kasva aikuiseksi ap.

Ilmeisesti olet sellainen henkilö kun sinun äitisi tai isäsi kuolee et hoitaisi asioita, joku muu tekisi sen.



Kuolinpesän hoitamisessa on paljon työtä, olen sivusta seurannut kun sisareni mies on hoitanut niitä useampia.



Siskoni on ollut miehensä tukena. Kertaakaan en ole kuullut hänen valittavan aiheesta.



En ole koskaan aiemmin lukenut että joku olisi mustasukkainen vainajalle ellei tämä ole ollut puolison ex.

Kyllä äidin kuolemasta pitäisi yli päästä vähintään viikossa, kahdessa maksimissaan, hautajaisineen, pesänjakoineen, suruaikoineen kaikkineen.



Melkoinen sika sinulla miehenä, tiedät varmaan mitä tehdä?

mutta, mutta... Kyseessä oli jo iäkäs, sairas ihminen eli ei tämä kuolema mikään suuri yllätys ollut kenellekään. Lisäksi siitä on kulunut nyt jo yli kuukausi. Eikö kuitenkin lähes 40-vuotiaan ihmisen pitäisi pystyä jatkamaan elämäänsä tässä ajassa? Lisäksi, tämä ei ole pelkkää suremista, vaan kaikki kuolinpesän paperityöt ja järjestely ovat mieheni vastuulla. Mies on jotenkin ihan lumoutunut niistä asioista, en edes muista mistä muusta olisi viime aikoina edes puhunut - ne harvat kerrat kun on puhunut mitään. Lapsille tiuskii ja sysii heitä pois tieltä, mikään meidän perheen ja kodin asia ei tunnu kiinnostavan.



Hmm, yritän kyllä kovasti muistaa tämän sitten, kun jonain päivänä olen itse vastaavassa tilanteessa.



Ja kyllä minä edelleen tuen miestäni ja annan hänen häärätä tuon asian parissa. En minä näitä ajatuksiani hänelle kerro. Ja joo, en ole itse kokenut vanhempani kuolemaa, en tietenkään tiedä, miten hyvin tai huonosti siitä pääsee aikuisena eteenpäin ja millainen reaktio itselleni tulisi.



ap

niin hän on se heidän sisarusparvestaan, jolla on tarve tehdä se. Hän tekee surutyötään sitä kautta. Hän saa tehdä jotain asian kanssa.



Että sinä vaan reippaasti pidät kodin pystyssä ja lapset kivoina ja kuuntelet miestäsi tarvittaessa.



Pahalta tuntuu, että kuukaudessa aikuinen nainen hajoaa noin täysin. Nyt perkele selkärankaa, sä et ole noin lelu mitä väität olevas.

Ilmeisesti olet sellainen henkilö kun sinun äitisi tai isäsi kuolee et hoitaisi asioita, joku muu tekisi sen.

Riippuu tietenkin siitä, millainen tilanne muussa elämässä olisi. Ihan rehellisesti en pidä kauhean reiluna sitä, että kaikki nämä asiat ovat miehelläni, kun yhtä hyvin asiat tai edes osan niistä voisi hoitaa joku muu sisaruksista, jolla on jo isot lapset. Olettaisin, että enemmän aikaa olisi, eikä haittaisi niin paljon perhe-elämää. Mutta mieheni on nämä hommat itse suostunut ottamaan hoidettavakseen, en minä muita tietenkään syytä. Ovat ehkä osanneet arvioida työmäärän ja omat voimavaransa paremmin.

ap

kaipaan vain miestäni ja lapset isää. ap

Pahalta tuntuu, että kuukaudessa aikuinen nainen hajoaa noin täysin. Nyt perkele selkärankaa, sä et ole noin lelu mitä väität olevas.

useammankin. Ja niissä on kyllä kamalan paljon työtä. Mies on joskus sanonut, että ei ole hänen mielestäänkään ihan reilua, että hän hoitaa kaiken valmiiksi ja muut sisarukset tulevat vain hautajaisiin, viipyvät yhden yön ja palaavat töihinsä. Odottelevat sitten vain, että perintörahat kilahtavat tilille. Mun mies on järjestänyt hautajaiset, asunnon siivoukset, perunkirjoitukset ja kaikki muut pikkuasiat. Olen miestä sitten lohduttanut, että se vaan aina menee niin, että jollain sisarusparvesta on se rooli, että hoitaa kaikki suvun asiat. Ja toiset on sitten niitä lellitympiä, joille äiti on jo pienenä kuorinut perunat valmiiksi, mistään ei ole tarvinut ottaa vastuuta. Ja koska me asutaan samalla paikkakunnalla kuin miehen suku, niin nuo vastuutehtävät siksi luonnollisesti lankeavat miehelleni.



Ja niissä tosiaan on aivan uskomattoman paljon työtä. Mutta jos jo kuukausi on mennyt, niin ei niitä asioita enää ihan loputtomasti riitä. Jossain kohdin ne sitten vain on kaikki hoidettu.



Kyllä mä ymmärrän, että sua ärsyttää, kun sulle on jäänyt niin paljon vastuuta. Mutta kuolemantapaukset nyt yleensä ovat isoja juttuja enemmän tai vähemmän. Joten onko ihmekään, että noin iso juttu heijastaa jotain vaikutuksia sinulle astikin.

Tunnutaan unohtavan se seikka että myös puoliso voi olla toisen vanhemman kuolemasta todella surullinen ja uuvahtaa jos kaikki kotihommat jää hoidettavaksi vain hänelle.



Kun appiukkoni kuoli olin todella poikki. Oli hirveää katsoa miehen surua ja tuntea itsensä aivan suunnattoman väsyneeksi. arsinkin kun tuntui ettei minulla ollut lupaa valittaa tai olla niin surullinen kuin olin. Piti vain kestää, jaksaa, kuunnella, lohduttaa ja hoitaa lapset ja koti samalla.



Miehen isä kuoli myös pitkän sairauden jälkeen. Itse olin pitkään jo valmistautunut siihen että lähtö tulee. Käytiin kylässä, otin kuvia lapsille ja meille vanhemmille muistoksi.

Kun kunto heikkeni, itkin. Joka uutisesta itkin. Yksin autossa matkalla jonnekin. Silmät sumeana. Surin stä että mieheni menettää isän, surin että lapseni menettävät ukin, surinettä anoppini menettää miehen ja minä hauskan appiukon.



Kun appiukko kuoli, koin että hän oli päässyt parempaan paikkaan. Oli etukäteen mielessäni surrut ja pyöritellyt asiaa. Viimeiset kuukaudet olivat mielestäni piinaavia, nähdä touhuava ja ryhdikäs mies niin heikkona, pienenä ja avuttomana. Kun hän kuoli, koin surun mukana myös helpotusta että hänen tuskansa olivat ohi.



Kuoleman jälkeen tuntui että mieheni oli kuin yllättynyt siitä että niin kävi. Oli kuin hän ei olisi koskaan aavistanutkan että sairaus hänen isänsä lopulta vie, hän ei ollut ikään kuin valmistautunut pahimpaan.



Ymmärrän tuon ap:n ihmettelyn ja tuskastumisen. Kun se kuolema ei ollut yllätys niin tuntui uskomattomalta kuinka kuolema mieheeni vaikutti.

Itsekään en koskaan ääneen miehelleni asioita sanonut, ymmärsin häntä kuitenkin vaikka suoraan sanoen ärsytti että toinen oli selvästi ajatellut isänsä jäävän henkiin vaikka viimeiset viikot olivat olleet lähes kitumista.



Itsekään en ole vanhempiani vielä menettänyt joten en voi etukäteen tietää miten kuoleman aiheuttaman surun keskellä itse käyttäytyy. Siksikin miestäni yritin ymmärtää ja soin hänelle omaa aikaa ja paljon tilaa vaikka olin itse myös poikki.



Ap, koita kestää. Kuukausi pari niin helpottaa kummasti. Tuntuu pitkältä mutta menee nopeasti ja on ihanaa kun arki alkaa palailla uomiinsa ja surua vaihtua ikäväksi!

eikä varmasti miestäsikään liikaa, niin hän kuitenkin menetti äitinsä. Kyllä sellainen liikuttaa miestäkin enemmän kuin mitä hän sinulle viitsii kertoakaan.



Itse muistan nuorena sinkkuna, kun kohtasin kuoleman ensimmäisen kerran aikuisiässä. Lapsena minulta oli kuollut muutama sukulainen, mutta silloin en asiaa ymmärtänyt ihan täysin vielä. Sitten oli 15 vuoden tauko, ettei kukaan sukulainen tai naapuri tai muu tuttu kuollut. Olin vähän ehkä siis vieraantunutkin kuolemasta.



Ensimmäinen kuolemantapaus aikuisiässä vaikutti minuun kovasti. Kyse ei ollut edes lähisukulaisesta, mutta uutinen sai minut pieneen lamaannukseen. Olin menevä sinkku, mutta kuolemasta hautajaisiin pysyin viikonloput kotona. En ollut siellä itkemässä tai murjottamassa. Minulla vaan ei ollut sellaista fiilistä, että olisin lähtenyt kaupungille iltaa viettämään. Ei huvittanut, vaikka muuten kävin joka viikonloppu.



Yllätyin itsekin, että tuo kuolema kolahti minuun niin kovin. Mutta kyllä se tunne sitten ohi meni, kun annoin ajan kulua. Ehkä miehelläsikin on nyt sellaisia tuntemuksia, että hän haluaa toimia eri tavalla kuin yleensä toimii.

viisaita sanoja. ap

Anna hänelle aikaa ja tilaa. Älä tukahduta itsekkyydellä juuri silloin kun toinen tarvitsee tukea.

Voithan sä sanoa jotain tämän kaltaista:

Tiedän, että käyt suurta surua läpi ja sen lisäksi isoa urakkaa jaksaa hoitaa kuolinpesä.

Koetan tukea sinua parhaani mukaan. Meillä on sinua jo kova ikävä lasten kanssa. Sitten kun olet valmis taas jatkamaan eteenpäin, niin me ollaan tässä ihan lähellä.

Minun mieheni oli 5 kuukautta läheisen menetyksen johdosta etäinen ja käyttäytyi jossain vaiheessa todella holtittomasti. Saattoi olla viikkoja pois kotoa kavereidensa kanssa reissussa ja rellestää. Ne harvat hetket kun kävi kotona, oli aika kiukkuinen ja poissaoleva. Nyt tilanne on jo helpottanut, surutyötä tekee edelleen.



Täytyy myöntää, että hampaita olen saanut kiristellä ja välillä olen ollut ihan pihalla kaikesta. Tuntui, että mies on hylännyt minut kokonaan kun sillä lailla vältteli.



Kuukausi ei ole pitkä aika. Anna miehellesi nyt aikaa surra ja käydä läpi tapahtunutta. Kyllä se siitä helpottaa. Parempi, että käsittelee nyt asiat omalla tavallaan, kuin patoaisi ne sisäänsä ja koittaisi olla normaalisti läsnä.

Meille oli vähällä tulla avioero mieheni isän kuoleman jälkeen. Mies väitti ettei surrut ollenkaan eikä hän edes hoitanut kuolinpesän asioita, mutta hän muuttui täysin kylmäksi minulle, sulkeutui kokonaan. Salli vain lasten tulla lähelleen. Kävin juttelemassa terapeutille, joka selitti minulle tilanteen ja totesi, että jotkut vain käsittelevät surua noin. Hän myös suoranaisesti kielsi minua ottamasta eroa tämän takia, pyysi odottamaan ja vetosi lapsiin.



No minä sitten jäin odottamaan, ja vajaan vuoden kuluttua miehen jää alkoi sulaa. Suhteemme palasi täysin ennalleen.



Sama tapahtui uudelleen, kun miehen äiti dementoitui ja pääsi laitoshoitoon. Mies lopetti kaikki hellyydenosoitukset ja rakastavat sanat kuin seinään. Kohteli minua kuin ilmaa. Ilmeisesti hän suri äitiään, joka, vaikka olikin vielä elossa, ei enää ollut sama ihminen. Ei dementiltä voi enää saada äidinrakkautta, joten se, mikä jäi lapsena saamatta, jäi saamatta ikuisesti.



Koin itseni täysin laiminlyödyksi ja petetyksi (lapset olivat juuri muuttaneet kotoa ja luulin, että nyt alkaisi romanttinen kahdenkeskinen aikamme). Jälleen kävimme lähellä avioeroa. Ja jälleen tilanne muuttui vajaan vuoden jälkeen.



Kuukausi on tosiaan lyhyt aika. Hae itsellesi muuta tukea, koska mieheltäsi et tule sitä saamaan vielä vähään aikaan. Mutta kyllä hän tulee takaisin.