Olen yksinäinen-Miksi en onnistu saamaan ystäviä/ kavereita?

Ihan kuin minun kirjoittamaani tekstiä. Valitettavasti en osaa sanoa mikä on syynä. Mulla ei ole kyllä koskaan ollut paljoa kavereita, sydänystäviä vielä vähemmän ja nekin vähät on vaan kadonneet jonnekin. Syytä olen minäkin miettinyt, voinko vaan olla niin tylsä tai epämiellyttävä tyyppi ettei meidän kanssa kukaan halua olla?? Lapsi on ihana, iloinen ja sosiaalinen ja toivon todella että hän saisi paljon hyviä ystäviä.

ei minkään ikäiset, jos kutsuu jonkun pitäisi koti olla nuoltu ja pullaa leivottu tai ainakin ostettu.

2:lle

Tosiaan sydäntä särkee erityisesti lapsen puolesta, jos mulla ois paljon "lapsellisia" kavereita, hänkin sais enemmän kivaa leikkiaikaa ja yhdessäoloa muiden lasten kanssa. Lapseni käy kyllä päiväkodissa, mutta sitä pidän enempi hänen "työpaikkanaan".



3:lle

Se on ihan totta, harvemmin ihmiset enää kotiinsa kutsuu, kun jotenkin rima on noussut. Mutta mulle riittäis ihan puisto- tai hop lop treffit tai vaikka puhelinsoitto.

Minäkin podin aivan valtavaa yksinäisyyttä. Tilanne helpottui kyllä, kun menin takaisin töihin, lapsella oli kavereita päiväkodissa ja naapurissa yksi kaveri, ja päiväkodin jälkeen lapsi selvästi halusi olla hetken itsekseen, leikkiä omilla leluillaan.

Minullekin se sosiaalinen pieni piiri riitti.

Mutta sitten kaikki muuttui,

Muutimme maaseutupitäjään. Jäin äitiyslomalle, hoitovapaalle.

Lapsi oli jo niin iso, että kaipasi oikeasti leikkiseuraa, päiväkotiin tottunut ja nyt päiväkoti jäi pois. Kerhosta ei tullut kavereita, ei harrastuksista, ei leikkipuistoista, ei mistään. Eli puistoissa jos oli muita lapsia, ei koskaan tullut sitä tilannetta, että lapset olisivat alkaneet leikkiä keskenään, vaikkeivat tunteneet toisiaan.



Tutustin mammakerhossa muihin äiteihin. Kävin siellä kerran viikossa. Parilla äidilä oli saman ikäisiä lapsia kuin minun vanhempi lapseni. Kerroin muutosta, yksinäisyydetä, lapsen yksinäisyydestä, he hehkuttivat, miten ihana aon että olen löytänyt heidän mammakerhonsa, tule viikon päästä uudelleen. Sitten he ottivat toisiaan käsikynkästä kiinni ja lähtivät yhdessä .. ja me lähdimme yksin. Olimme aivan hirvittävän yksinäisiä.



Tiedätkö mikä auttoi.

Me muutimme.

asumme nyt isossa kaupungissa. Tuo vauva on nyt päiväkoti-ikäinen ja tuo lapsi on nyt koululainen. On saanut kavereita. Leikkipuistossa, taas tänään, pienempi leikki sujuvasti ennestään täysin tuntemattoman lapsen kanssa, ja minä juttelin tämän lapsen isän kanssa.

Tällaista ei tapahtunut koskaan tuolla maaseudun pikkupitäjässä!

Eli ne tarinat, miten maalla kaikki ovat niin avoimia ja niin ihania ja ketään ei jätetä yksin ja hyväksytään erilaiset ja otetaan joukkoon - se on täyttä paskapuhetta !



Kyllä se avoimuus, toisen sietäminen, hyväksyminen, ystävällisyys, se on täällä suuressa kaupungissa, ei missään maaseudun sisäänpäinlämpiävässä, nurkkakuntaisessa umpiossa.

mutta ihmettelen, miten mun on taas helppo saada uusia ystäviä. Musta tuntuu välillä työläältä mennä lasten kanssa kylään jonnekin puolitutulle. Siis joutuu olemaan vieraskoreampi jotenkin ja puheenaiheet on väkinäisiä ja mistään juttelusta tule edes mitään kun lapset remuaa.



Omalla ajalla kyllä jaksan sosialisoida uusien ihmisten kanssa. Oleellista on, ettei tuputa omaa seuraansa ja on iloinen, pirteä ja sopivan energinen, vaikka kuinka väsyttäisi. Positiivisuus vetää puoleensa. Eikä saa olla liian takertuva. Siis jotenkin mietin että uusien ystävien saaminen on tietyllä tapaa kuin parisuhteen aloittaminen, siis dynamiikaltaan. Pitää olla tarpeeksi kiinnostavat puheenaiheet, olla huomaavainen ja hymyilevä, kannustava ja innostava. Kutsuja tupsahtelee ties minne ja jos en pääse mukaan sillä kertaa, pidän huolen että jonkin ajan sisällä soitan ja kutsun vastapuolen jonnekin.



Vaan siis mun mielipide, mutta sanon sen sillä kokemuksella, että hyviä ystäviä on 5 ja ne kyllä vuosien takaa. Sitten on enemmänkin kavereiksi kutsuttuja, joihin olen tutustunut aikuisiällä. Mutta ainakin kymmenkunta ihmistä, joille voi soittaa ja pyytää kahville tmv.

Me asumme pk-seudulla, ja lapsi löytää leikkiseuraa asukaspuistosta ja mä sain sieltä juttukavereita, joiden kanssa siis juteltiin lähinnä niitä-näitä. Mutta en siis oikein koskaan päässyt "pitemmälle".



Ehkä en löydä riittävän kiinnostavia puheenaiheita? Pöh. Olen siis tylsimys.

Miten se tähän liittyy, lisää itsetuntemusta?

Selitä tarkemmin!

Ollaan asuttu jo 5v täällä "uudessa" paikassa, mutta yhtäkään kaveria en ole saanut. Alussa olin aktiivisempi, enää en jaksa edes yrittää.

Lapsen kerhossa näen käytävällä toisia äitejä ja heidän kanssa pystyy ihan jutteleen siinä, mutta vaikka ollaan jo 3v nähty kerhossa ja osan kanssa eskarissa päivittäin, niin en tiedä edes heidän nimiä.

Joku rohkea varmaan kysyisi ja kysyisi vaikka kahville, mutta en minä niin rohkea ole. Eikä näytä olevan hekään, kun eivät ole kyselleet.



Aikuisena on ihan uskomattoman vaikea saada kavereita. (Paitsi palstamammojen.)

En usko, että mulla tulee olemaan enää ikinä sellaista ystävää/kaveria, jolle voisin tuosta noin vaan soittaa ja jonka kanssa kävisin yhdessä jossain, edes kävelyllä.

Vanhat kaverini asuvat melko kaukana enkä ole onnistunut hankkimaan uusia nykyiseltä asuinseudulta. Meillä on myös 3-v. lapsi ja asumme pk-seudulla. Jos haluat tutustua, lähetä sähköpostia: kavereita@luukku.com.

Minulla ei ole oikeasti yhtään kaveria. Perhe-elämäämme tämä sopii, sillä ei ole miehellänikään, sillä hän ainakin saa työnsä puolesta seurustella ihmisten kanssa riittämiin, sanoo hän.



Nuorena minullakin oli kotikaupungissa kavereita, mutta ne yhteydet ovat jääneet. Olen asunut tässä eräässä kehyskunnassa nyt jo 5v, ja ainoat "kaverit" ovat lähistöllä asuvat pari naisihmistä joilla on samanikäiset lapset. Heidän kanssaan olen tekemisissä lasten leikkien merkeissä joitakin kertoja vuodessa, ja silloinkin puhumme vain lasten asioista.



Olen yrittänyt säilyttää yhteydet samanhenkisiin entisiin työkavereihin joita on pari, mutta niin se vain on mennyt, ettei viesteihni ole edes lopulta vastattu, vaikka puhetta kylässäkäynneistäkin on ollut.



En tosiaan tiedä, mikä minussa on vikana. Työtehtävissä olen varsinainen tehopakkaus. Tuntuu, että vapaa-ajalla en osaa olla kenenkään kanssa tekemisissä, en juttele koskaan mitään edes lähinaapureidemme kanssa eivätkä ne rouvatkaan kyllä ole yrittäneetkään tutustua minuun. Pitäisi ehkä muuttaa johonkin ihan korpeen mutta tulisiko siellä ihan mökkihöperöksi...



Lapseni on 4v, toivon, että hän nyt saa ainakin jonkun verran kavereita, paljoahan niitä ei välttämättä tarvitse.

Kiitos näistä, vielä ideoita, kokemuksia?



ap

eikö se yksi kaveri riitä sulle?



Ymmärsinkö oikein, että lapsesi on päivähoidossa ja sen lisäksi kaipaisit seuraa? Voisiko syynä sitten olla se, että ne muut haluaa päiväkotipäivän jälkeen viettää aikaa ihan täysin vain perheen kesken?



Lasten kanssa ongelmana on myös se, että toimivaan suhteeseen tarvitaan sekä se, että äidit tulevat hyvin toimeen keskenään ja tykkäävät olla yhdessä ja myös lapset. Jos yksikin neljästä ei oikein välittäisi hommasta, se ei toimi.

eli ei puhuta ystävästä. Ollaan siis harvakseltaan yhteydessä.



Olen huomannut saman, että mahdolliset kaverisuhteet kaatuvat helposti siihen, että joko vanhemmilla ei synkkaa, mutta lapset leikkii ihan ok, tai sitten vanhempien kanssa tulisi mukavasti juttuun, mutta niiden poika jatkuvasti tönii ja repii mun poikaa. Tai niillä on isommat lapset, joilla jo eri leikit kun mun lapsella.



ap

Lisääkin saa kirjoittaa.



Meili on myös lähetetty.



ap