Lue keskustelun säännöt.
Kaikki eroaa! Mulla mennyt usko muiden avioliittoihin
29.08.2012 |
kun sellaisetkin parit, jotka olleet iät ja ajat yhdesä ja jotka vaikuttaneet onnellisilta eroavat. Itsellä yli 20 vuotta avioliittoa takana ja tiedän, että meille ei käy noin. Miksei muut tajua sitä mitä mekin eli että näin on hyvä ja että ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolella?
Kommentit (41)
Noin minäkin olisin sanonut vielä kolme vuotta sitten. Että aivan varmasti meille ei käy noin.
No kyllä kävi. Sinä et siitä yksinäsi päätä, vähintään 50 prosenttia avioliitostasi on siis epävarmaa. Se vaihtoehto pitää JOKAISEN naisen ottaa huomioon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos on ollut joskus rakastunut siihen ihmiseen, jonka kanssa meni naimisiin, niin se kyllä kantaa jos vain on halua. On meilläkin ollut omat vaikeutemme, mutta me ollaan aika sitkeitä ihmisiä, ja haluamme olla yhdessä kaikesta huolimatta. ap
Rakkauden alkuhuumassa ihminen on tutkitusti SOKEA. Arki tulee vastaan huuman haihduttua, ja joskus sitä vasta vuosien myötä tajuaa, että ei tätä kannata enää jatkaa. Joskus taas ihmiset kypsyvät vasta myöhemmällä iällä tajuamaan, mitä haluavat ja mitä eivät halua.
Eivät kaikki pitkät avioliitot tietenkään ole kulissisuhteita, mutta jos verrataan suhdetta, jossa on vain kulissit pystyssä ja eroa, niin kumman valitset? Jotkut valitsee eron, koita kestää se!
Lopeta ap neuvominen, kun sinulla on selvästikin hyvin rajalliset kokemukset itse aiheesta hankalat parisuhteet ja parisuhteen todelliset kriisit, please.
Erota voi, alkaa elää omaa elämäänsä ja olla ihan aina kotosalla lastensa kanssa.
Elatusavulla ja sossun rahoilla omaa elämäänsä elävä yh-äiti. Siinä jokaisen nuoren mamman unelmatulevaisuus.
Yhteistä taivalta takana enkä IKINÄ olisi uskonut että meille tulisi ero!!! Ja niin vain kävi ja lyhyessä ajassa kaikki tapahtui. Mies "pimahti" ja rikkoi perheemme sekoilullaan. Ei kuitenkaan ollut kyse pettämisestä. Vaikka kuinka luulisi että toisen on oppinut tuntemaan niin kaikkea ikävää vaan voi tapahtua. Ei tästä elämästä kukaan voi sanoa varmasti yhtään mitään :(
Reilu kaksi vuotta sitten tapasin netin kautta miehen, joka loksahti mukavasti ja vaivattomasti elämääni. Rauhallinen, hiljainen, tasainen tarkkailija. Puoli vuotta ja asuime yhdessä, suunnittelimme rakentamista, kihlautumista ja myöhemmin avioitumista. Kaikki tuntui jotenkin luonnolliselta.
Ensimmäinen erikoinen tilanne oli muutto isompaan, jolloin rahoituksen järjestely jäi minulle kuin myös yhdessä päätettyjen muuttoapujen ja hankintojen kustannusten maksaminen. Hän maksoi muutaman satasen kuukausittain, jolla korvasi kaikki kotiin liittyvät kulut ( ruoka yms. myös lapsensa osalta ). Minä tietysti ruusunpunaisin linssein maksoin huomaatta kaiken. Elämä jatkui ja minä maksoin. Otin yhteisen lainan meille, jotta selvisimme tiukimmasta ajasta. Olinhan hyvätuloinen kuten hänkin.
Vähitellen paljastui erikoisia piirteitä ja vaatimuksia, joihin pyrin sopeutumaan lasteni kyseenalaistaessa tapoja sekä hänen kömpelöä, itsekästä käytöstään. Hoidin hänen lapsensa sekä suunnittelin innoissani tulevaisuutta. Seksi, läheisyys väheni. Pakko myöntää, että osaltani oli vaikea mennä hänen lähelleen, koska hänen hienhajunsa oli niin valtava. Pesukehoitusten mennessä kuuroille korville oli helpoin kääntää selkä sekä jättää yökölle haisevan hengityksen saattelemat suukottelut väliin. Ok, minun valinta.
Kulujen osalta kuulin, että raha pitää riittää ja sitä, tätä pitää hankkia. Yhdessä hankitaan. Minä maksoin, jopa hänen lupaaamat lahjat lapsilleni.
Hänen työpaikallaan alkoi yt-neuvottelut ja työviikkoa lyhennettiin, joka näkyi hänen palkassaan. Minä sain bonuksia ja palkankorotuksen häenn manatessaan pomojaan sekä työnantajaansa. Oli kuulema ottanut jo liittoonkin yhteyttä. Kuukaudet kuluivat kunnes kuukausittaista rahaa ei tullutkaan. Sitä kysyessä hän sanoi, ettei sitä ollut sovittu ja hänen osuutensa kuluista tulee olla suhteessa hänen käytössään oleviin neliöihin. Ihmettelin mokomaa, koska puoli vuotta aiemmin olin jakamassa omaisuuttani hänen kanssaan sekä em. kirjoittamani suunnitelmat olivat kadonneet. Hänen sanojensa mukaan mitään sellaista ei ollut keskusteltukaan, saati sovittu. Keskustelun jälkeen kaikki muuttui eräänlaisesta parisuhteesta alivuokralaissuhteeksi. En vaan pystynyt sopeutumaan hänen asettamiin ehtoihin ja rajoihin. Voin pahoin.
Kestin kesän, hänen työttömyyden, kestin hetken syksyäkin kunnes työmatkalta tullessani katsoin häntä ja totesin, että tässä se sitten on. Aloitin keskustelun kysyäkseni missä vika, jolloin kommentit olivat ; olet lihava ja lihoat vaan, et huolehdi itsestäsi eikä silloin tee seksiä kanssasi mieli, maksan kuluni se riittää enhän tästä mitään omistakaan, kuvittelet kaikkea omassa päässäsi ja keksit asioita. Kuuntelin tarinointia ja totesin, että puoli vuotta sitten tuo meni vielä läpi, mutta ei enää. Jatkoin elämääni häntä seuraten ja omaani rakentaen. Ei kelvanneet ystäväni vaikka kekkereille hänet aina mukaan otinkin. Hän ei minua mukaansa ottanut, ei kuulunut tapoihin. Maksut, ruoka, siivous, pyykin pesu...mitä sain ; haisevan, itsekkään miehen, joka eli kotonani läppis sylissä ja olut tai drinksu kädessään. Voi hyvä ihme! olinko seonnut. Miten alistuin tuohon.
Kunnes sain vihdoinkin sanottua ajatukseni ja toiveeni erosta. Hän hyväksyi tilanteen ja sovimme erosta.Asunnon etsiminen ottikin tiukoille hänen ollessa työtön ja rahaton sekä muutoinkin aloitekyvytön. Hän maksoikin edelleen kuukausittaista korvausta käyttöneliöistään ja asui kaikessa rauhassa asunnossani edelleen. Kysyessäni milloin hän muuttaa, kommentti olikin, että ensin pitää saada hänen raha-asiansta kuntoon. Onneksi tuli veronpalautukset ja toisaalta en kestänyt nurkissa kyhjöttävää, haisevaa miestä. Lähetin hänelle löytämäni asunnon tiedot...Hän muutti vihdoinkin tammikuun puolivälissä minun hurratessa sisäisesti itsekseni. Mikä tunne!!! Ihana vapaus!!
Nyt ottaakin sitten aikansa, että hän saa haettua kaikki tavaransa...Se ei haittaa, onhan tuossa pihaa ulkona.
Olen onnellinen. Kuluneen vuoden unettomuus on takana ja ystävänikin ihmettelivät hulvatonta iloani. Olen vaan niin onnellinen ettei oikein sanotuksi saa. Hävettääkin vähän moisen suhteen jälkeen, mutta tätä onnea ei voi kätkeä. Maksan omat kuluni, teen suunnitelmani, elän, hengitän...tapaan ystäviäni.
Ettehän tekään, jotka liitossanne voitte pahoin, sitä turhaan kestä. Rakentaa elämä, jossa olette hyväksyttyjä, haluttuja ja tyytyväisiä. Ihmisinä olemme mukavuuden haluisia ja odotamme rakkautta. Kun sitä annamme saamme sitä itsekin. Olettehan jo huomanneet, miten ihanaa elämä on. Voi elää ja asua yksin olematta yksinäinen. Onnea kaikille uuden aloittaneille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
lähiystävistä 10 v etappia ei monikaan ylitä.
Erotaan kun ollaan oltu naimisissa 9,5 v tai just tuli 10 v täyteen.
Ja näitä on nyt parin vuoden sisällä ollut MONTA.
Jos on ollut joskus rakastunut siihen ihmiseen, jonka kanssa meni naimisiin, niin se kyllä kantaa jos vain on halua. On meilläkin ollut omat vaikeutemme, mutta me ollaan aika sitkeitä ihmisiä, ja haluamme olla yhdessä kaikesta huolimatta. ap
Tosiaan: jos on halua.
Mutta kuinka monella on halua käyttää koko elämänsä SIETÄMISEEN? Jos yhteinen elämä syystä tai toisesta hiertää pahasti, toinen kohtelee huonosti, tai ei kerta kaikkiaan vain suju vaikka kuinka haluaa ja tekee kaikkensa, MIKSI pitäisi vain jatkaa ja jatkaa ja jatkaa? On surullista, jos käyttää koko elämänsä vain avioliiton säilymisponnisteluinin. Mikä on kaiken sen tarkoitus? Että voi sitten kuolinvuoteellaan riemuita, ettei antanut avioliiton hajota!? Jee!
16
Sisältö jatkuu mainoksen alla
me ei erota. Mutta kuinkas ollakaan - mies petti ja jätti 20 vuoden jälkeen.
Tästä on nyt pari vuotta ja olen kääntänyt joka kiven. En silti tiedä, miksi näin tapahtui. Ainoastaan sen tiedän, että miehellä oli meneillään keski-iän kriisi.
Ihmisen pitää käsitellä oma kriisinsä. Ei siihen auta se, että "parisuhdetta huolletaan".
Shit happens.
Minäkin luulin, ettei koskaan erota, oltiin niin onnellisia. 11 vuotta ihanaa yhdessä oloa, ja vihdoin aloimme odottaa myös esikoistamme. Kun laskettuunaikaan oli enää 3kk ilmoitti mies minulle, ettei enää rakasta minua, ja haluaa erota... Maailmani romahti täysin. En ole koskaan halunnut lasta yksin..
Nyt olen juuri muuttanut pois juuri valmistuneeesta talostamme takaisin kerrostalo kaksioon, jossa minun pitäisi lapsi kasvattaa, tuntuu todella kohtuuttomalle, ja väärälle.
Rakastan miestäni yli kaiken, ja sydämeni on aivan pirstaleina, kun en saa sitä vastarakkautta,jota olen aina saanut ja jota luulin saavani jatkossakin.
En voi edes ottaa vastaan hänen apuaan lapsen hoidossa, kun se aika on, koska särjen niin itseäni lisää elättäessäni toiveita, että voisimme vielä elää onnellisina yhdessä :'( Niinpä pistin toistaiseksi välit kokonaan poikki, vaikka se tuntuu todella pahalta. Välillä tuntuu että en jaksa enää...
Elämää et voi itse aina valita, joskus sen tekee joku puolestasi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kun sellaisetkin parit, jotka olleet iät ja ajat yhdesä ja jotka vaikuttaneet onnellisilta eroavat. Itsellä yli 20 vuotta avioliittoa takana ja tiedän, että meille ei käy noin. Miksei muut tajua sitä mitä mekin eli että näin on hyvä ja että ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolella?
tää on tätä nykyaikaa...radiossa just kerrottiin että nykysukupolvi esim ei tule toimeen naapureidensa kanssa kun vertaa vanhempaan sukupolveen. On tainnu käydä niin, että sosiaaliset taidot on unohtuneet tässä narsismiin kasvattavassa kulttuurissa. Kaikki mulle, nyt ja heti ja kiitti mulle riitti. Tämä pätee parisuhteisiinkin ja väittäisin että monesti ne eron perusteet on aika heppoiset eli juurikin se, että omat tarpeet menee niin reippaasti parisuhteen ja sen kumppaninkin hyvinvoinnin edelle.
Viimeisin tuttavapiirini eronnut kertoi, miten ihana on kun ei tartte toisen likaisia kalsareita katsella enää...
kannattaa nähdä vaivaa parisuhteensa hyvinvoinnin eteen...oikeasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin luulin, ettei koskaan erota, oltiin niin onnellisia. 11 vuotta ihanaa yhdessä oloa, ja vihdoin aloimme odottaa myös esikoistamme. Kun laskettuunaikaan oli enää 3kk ilmoitti mies minulle, ettei enää rakasta minua, ja haluaa erota... Maailmani romahti täysin. En ole koskaan halunnut lasta yksin..
Nyt olen juuri muuttanut pois juuri valmistuneeesta talostamme takaisin kerrostalo kaksioon, jossa minun pitäisi lapsi kasvattaa, tuntuu todella kohtuuttomalle, ja väärälle.Rakastan miestäni yli kaiken, ja sydämeni on aivan pirstaleina, kun en saa sitä vastarakkautta,jota olen aina saanut ja jota luulin saavani jatkossakin.
En voi edes ottaa vastaan hänen apuaan lapsen hoidossa, kun se aika on, koska särjen niin itseäni lisää elättäessäni toiveita, että voisimme vielä elää onnellisina yhdessä :'( Niinpä pistin toistaiseksi välit kokonaan poikki, vaikka se tuntuu todella pahalta. Välillä tuntuu että en jaksa enää...
Elämää et voi itse aina valita, joskus sen tekee joku puolestasi!
Päinvastoin, olen aika kyyninen ihminen ja sen takia juuri ajattelenkin näin. Mulla ei ole mitään ruusunpunaisia kuvitelmia elämää suuremmasta TOISESTA rakkaudesta, vaan uskon, että siinä toisessa parisuhteessa voi olla vielä suuremmat ongelmat, Niin meillä ei tällä hetkellä ole ongelmia suurempia, mutta on niitäkin koettu. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Päinvastoin, olen aika kyyninen ihminen ja sen takia juuri ajattelenkin näin. Mulla ei ole mitään ruusunpunaisia kuvitelmia elämää suuremmasta TOISESTA rakkaudesta, vaan uskon, että siinä toisessa parisuhteessa voi olla vielä suuremmat ongelmat, Niin meillä ei tällä hetkellä ole ongelmia suurempia, mutta on niitäkin koettu. ap
av kuvastaa normielämää ja erojen määrää. Ap
Minäkin aina luulin ettei koskaan erota.
Toisin kävi.
Ja kiitos kysymästä, usko parisuhteisiin meni :D
Mutta niin vain kävi, että toinen 19 vuoden jälkeen lähti uuteen suhteeseen. Usko parisuhteisiin ei ihan kokonaan ole mennyt koska niin moni lähipiiristä on edelleen avioliitossaan.
niin pitkätkin liitot voi onnistua
mutta mistään vihreämmästä ruohosta ei ole kyse, eli en edes haaveile toisesta ihmisestä. Haluaisin vain elää rauhassa, päättää asiat itse.
oman tahtotilansa.
Oikeasti toista ihmistä ei voi koskaan täysin tuntea. Ihmiset muuttuu, tulee ikäkriisejä, uusia ihastuksia jne.
Pitkiin liittoihin mahtuu kaikkea ja silti se ei tae mistään. Paljon eroja tapahtuu juuri 20 yhdessäolovuoden jälkeen kun lapset kasvavat ja ihmiset pysähtyvät miettimään loppuelämäänsä. Siinä mielentilassa uusi rakkaus vie helposti mennessään. Tekeekö se sitten lopulta onnellisemmaksi on sitten taas toinen juttu.
Ja jos joku löytää paremman kumppanin, niin minkäs sille voi? Se on varmaan hyvä myös jätetylle, että saa vapauden etsiä itsekin paremman. Ei nimittäin sellainen puoliso, jonka mielestä joku muu on parempi, ole mitenkään ideaali.
Onneksi nykyään ei ole pakko pysyä yhdessä loppuikää häpeän sun muun vuoksi, koska varsinkin jos sitoutuu nuorena, saattaa huomata keski-ikäisenä, että yhteinen elämä ei ole sitä mitä haluaa lopun elämäänsä saakka viettää. On mahtanut olla aika raskasta esim. viettää seksittömässä parisuhteessa 40-50 vuotta.
Älä turhaan murehdi toisten avioliittojen päättymistä, kun et tiedä tarkemmin syistä. Mua on alkanut vähitellen rassaamaan tämä kukkahattutätimäinen mussutus toisten eroamisista. Mistäs sitä voisi ymmärtää toisten eroamisintoa, jos on itse sattunut osumaan oikeaan aikoinaan, ja kaikki sujuu kohtuullisella vaivannäöllä ja rakkaus kukoistaa? Ei varmaan mistään, mutta elämä opettaa.