Erotako?

Keskusteltiin miehen kanssa eilen illalla asioista, tai siis yritettiin muttei päästy puusta pitkälle.



Mies rakastaa takertua joka sanaan jonka sanon. Lisäksi täysin vakuuttuneena sanoi, ettei meillä ole mitään ongelmia, ainoa ongelma on että tässä seksittömässä liitossa (siis seksiä on n. kerta viikkoon) hän odottaa minulta petraamista sillä saralla. Selitin kyllä, että minä koen elämäni erittäin ahdistavaksi näiden seinien sisällä, kun jokaista tekoani tai tekemättä jättämistä seurataan ja arvostellaan. Olen kuulemma vain ilkeä (no myönnän etten ole mikään täysi pulmunen iitsekään ja joskus hermostuneena tulee sanottua ala-arvoisia kommentteja jotka olisi voinut jättää sanomatta).



Mies ei näe käytöksessään mitään huonoa, hänhän vaan kertoo minulle faktan että tämä asia on huonosti tehty jne. Uskoo varmasti itseään kun toistelee jatkuvasti, kuinka hän tekee sitä ja tätä hyvin ja minä teen kaiken huonosti. Aamuhalikin meillä menee niin että teen keittiössä aamupalaa, mies tulee halaamaan ja sanoo samalla, että hän aina meillä halii ja minä en koskaan. (tuo on se hänen ainoa halinsa, mutta sekin pitää maustaa verbaalisesti ikävillä kommenteilla).



Ehdotin sitten miehelle sitä pariterapiaa, mutta ratkaisu on vaan hänen mielestään meidän kädessä, ei minkään psykologin. Totta, mutta heiltähän saisi työkaluja tämän työstämiseen. Miehen mielestä minulla on psykologisia ongelmia, kun koko elämä on niin mustaa (lasten kanssa ja töissä minulla menee hyvin, miehen ollessa kotona vain ahdistaa). Joten minun tulisi käydä psykologin juttusilla yksinäni. Sanoin miehelle että harkitsee vielä tähän iltaan mennessä, josko kuitenkin osallistuisi pariterapiaan, sillä en näe muuta ulospääsyä eron lisäksi tästä tilanteesta.



Mies nukkui yön sohvalla kun en riidan päälle halunnut seksiä. Aamulla oli isä-Aurinkoinen niinkuin ei mitään.



Illalla sitten katsastellaan, josko sinne pariterapiaan päästään yhdessä vai yksin...



Ap

Koitapa lukea tuo tekstisi ulkopuolisen silmin, tai kuin ystäväsi kertoisi sinulle arjestaan miehensä kanssa. Mitä vastaisit?? Totta kai tuo on vain sinun näkemyksesi asiasta ja miehesi varmaan näkee asiat toisin, mutta mitä sitten. Tuo on se, mitä sinä elät, miten sinä koet elämäsi. Varsin ahdistavaa tekstiä.



Narsistiksihan on kiva ihmisiä huudella ihan perusteetta, mutten kuitenkaan tee sitä. Ihan selkeitä narsistisia luonteenpiirteitä miehessäsi kuitenkin on, mutten mene siihen enempää.



Oletko onnellinen? Rakastatko miestäsi? Koetko, että miehesi rakastaa sinua, osoittaako hän sen vai dissaako vaan? Oppivatko lapsesi tasa-arvoisen parisuhteen mallin perheessänne? Näetkö ITSE suhteellanne tulevaisuutta?



Olen itse elänyt melko samanlaisessa suhteessa; kaiken tein huonosti, mies oli lähes aina pahalla päällä, koko kodin ilmapiiri määrittyi miehen ilmapiirin mukaan! Joko meillä oli tosi kiva karnevaalimeininki (harvoin) tai sitten kaikki oli varpaillaan, ettei isi suutu. Hiton raastavaa sellainen. Myös itse ylikompensoin kaikessa: ensin yritin olla ylimukava ja hyvittelevä, että mies pysyisi hyvällä päällä, sitten minusta tuli puolustautuva. En osannut ottaa vastaan enää edes sitä hyväntuulista miestä, koska tiesin, ettei se kestä kuitenkaan, miksi nähdä vaivaa. Ei siis tosiaan ollut eron syy yksin miehessä, mutta muutoksen olisi pitänyt hänenkin taholtaan tapahtua jo ennen kuin meidän perhe meni niin vinksalleen. Kellään ei enää ollut mukavaa.



Kyllähän mekin pariterapiaa yritettiin, jo ihan siksi, että tiesin yrittäneeni kaiken. Siellä asiat selitettiin (siis mies selitti) parhain päin, lupasi muuttua - ja kun päästiin ulos, mäkätti mulle, että "pitikö sun siitäkin asiasta kertoa". Haloo, mikä on parisuhdeterapian tarkoitus, jos ei puhua ongelmista!?



Ja voi herranjestas sitä tunnetta, kun mies viimeisen kerran yhteisestä kodistamme kamojensa kanssa lopulta lähti... =) Se keveys ja hyvä olo!! Kaikki se taistelu ja loka ennen sitä menetti merkityksensä. Joo siis, helpollahan erokaan ei tokikaan tapahtunut, miestä harmitti eniten rikkoa kulissit ja taisteli eroa vastaan, mutta jotenkin vaan sain jossain vaiheessa tarpeeksi enkä enää suostunut jatkamaan ja lopulta mieskin sen tajusi.



En nyt halua kannustaa sinua eroon, sanon vaan, että jos siihen päädyt, niin en ihmettele... Tsemppiä jatkoon, tää kirjoitus kosketti!

Hae apua esim. seurakunnan perheneuvonnasta, vain itsellesi aluksi. Käy itseksesi juttelemassa ja kysäise asiantuntijan näkökulmaa.

Kuulostaa surulliselta että omassa kodissa joutuu jännittämään tai pelkäämään.

Lukaisepas kirja "Naimisissa narsistin kanssa."

kävimme pitkän pariterapian läpi mieheni kanssa. Olimme ajautuneet umpikujaan, josta emme vain kertakaikkiaan itse päässeet yli emmekä ympäri. Tilanteemme oli niin tulehtunut, että ammattiapua siinä tarvittiin. Siis me vain riitelimme, lähes kaikki kommunikointi oli riitelyä, väittelyä, toisen sättimistä, huomauttelemista jne. Erittäin harvoin oli positiivisia hymyssäsuin käytyjä keskusteluja. Minä se havahduin tilanteeseen ensimmäisenä, tuli mieleen avioero, mutta koska meillä on pienet lapset, ajattelin että pakkohan meidän on vielä edes kokeilla tulisiko tästä eheää suhdetta ulkopuolisen avustuksella. Meiltä oli keskinäinen rakkauskin jo aivan loppunut, mutta onneksi molemmilta löytyi edes pieni ripaus halua yrittää. Ajattelimme, että mitään emme siinä ainakaan häviä ja lapset ansaitsevat sen, että yritämme pitää perheen koossa.



Tottapuhuen tuntui kyllä todella epätodennäköiseltä, että suhde saataisiin millään keinolla kuntoon.. Mutta toisinpa kävikin. Olemme edelleen yhdessä ja ihan onnellisia, rakkauskin löysi tiensä takakisin meidän välillemme. Suosittelen teille pidempikestoista pariterapiaa, seurakunnilla on todella hyvät terapiat (perheasiain neuvottelukeskus), mutta sinne on yleensä pitkät jonot. Soita kuitenkin ja tiedustele. Jos teillä on rahaa, voitte toki mennä yksityisellekin.



Sano miehellesi, että odotat häneltä sen verran vastaantulemista tässä asiassa, että tulee edes kerran tai kaksi sinun kanssasi pariterapiaan. Koska teidän parisuhteenne muodostavat sinä JA hän. Et sinä yksin. Mitä hän pelkää häviävänsä, jos tulee kanssasi käymään siellä?



Meille pariterapeutti kertoi heti alkuun, että kun tähän prosessiin lähdimme, emme voi enää palata siihen vanhaan parisuhteeseen takaisin. Me tutustumme toisiimme tavallaan uudelleen ja luomme välillemme ihan uuden parisuhteen. Opimme terapiassa uskomattoman paljon toisistamme uutta, vaikka mekin olimme ennen terapiaa olleet yhdessä jo 15 vuotta. Opimme ymmärtämään toisiamme, opimme keskittymään toisessa niihin hyviin asioihin sen sijaan, että olisimme aina vaan keskittyneet vain niihin negatiivisiin piirteisiin. Toista ei kuitenkaan voi muuttaa, eikä ole tarkoituskaan. On osattava ja haluttava keskittyä toisessa niihin puoliin, jotka miellyttövöt ja jotka ovat ne josta syystä haluat olla toisen kanssa yhdessä.



Yritä yt kaikin keinoin saada miehesi suotumaan sinne terapiaan. Voit tietysti sanoa, että se on ainoa kanava pelastaa teidän avioliitto. Ja voit tulla vastaan ja sanoa, että sinullakin on paljon parannettavaa, opeteltavaa. Teissä molemmissa on.



Jaksamista ja tsemppiä tulevaisuuteen!

Eristäminen läheisistä

Itsetunnon murtaminen jatkuvalla arvostelulla

Pelolla hallinta

Uskottelu että et pärjää ilman miestäsi, jotta jäisit aivan epäoikeudenmukaisiin olosuhteisiin.



Ja usein juuri tässä järjestyksessä. Jos kyse tästä, pariterapia vain suurta näytelmää miehellesi ja ei auta.

Teki oikein pahaa lukea tekstiäsi, kun vanhat muistot tulivat mieheen. Itse jätin juuri vastaavalla tavalla käyttäytyvän miehen. Sain todella paljon paskaa niskaani. Sitä on jatkunut vieläkin, vaikka erosta on 4 vuotta. Kaikki on aina minun syytäni/vikaani.



Eroa. Jos mitenkään mahdollista, niin yritä saada yksinhuoltajuus. Monet suosittelevat yhteishuoltajuutta, mutta voin kertoa, että esim. exäsi pystyy halutessaan sabotoimaan monia lasten asioita (omani esim. perui ilman suostumustani lasten kunnallisen päivähoitopaikan, kun sai pph-paikan oman kotinsa läheltä ja viime keväänä ilmoitti kouluun esikoisen aloittavan espanjan kielen, vaikka edes englanti ei suju hyvin; yhden huoltajan allekirjoitus kun riitti näihin lappuihin). Tapaamisista voitte tehdä sopimuksen, eikä se, että on yksinhuoltajuus tarkoita sitä, ettei mies tapaa lasta tai tapaa harvoin. Vastaavasti on yhteishuoltajia, jotka eivät tapaa lapsiaan juuri lainkaan. Huoltajuussopimus ja tapaamissopimus ovat siis kaksi eri asiaa. TEe ne ja elatussopimus kirjallisina lastenvalvojan luona. Sopimukseen kannattaa eritellä kaikki tiedot mahdollisimman tarkasti (esim. tapaamisten alkamis- ja päättymisajat, lapsien paikka lomien aikana), sillä muuten tulee ongelmia...



Jos mies rupeaa uhkailemaan, niin säilytä kaikki todistusaineisto. Älä sovi mistään asioista puhelimitse/kasvotusten, vaan tekstiviestillä/sähköpostilla, jotta sinulla on todistusaineistoa. Ota alhaisella kynnyksellä yhteys poliisiin ja lääkäriin, jos sekin on tarpeen.



Tuollaisen ihmisen kanssa eroaminen on yhtä helvettiä. Muutaman vuoden kulutta kuitenkin huomaat, että oli vielä hirveämpää asua sellaisen kanssa.

tämän saman asian monesti livenäkin näiltä valittavilta naisilta, niin lapsellisilta kuin lapsettomiltakin; MINKÄ HELVETIN TAKIA TE HOIDATTE MIEHEN PYYKIT? Turha väittää, että ne menee siinä samalla, kun ne ei vaan mene, vaan aiheuttavat lisätyötä.

"Jos et tykkää jalanjäljistä kasvoillasi, miksi makaat lattialla?"



Mä olisin jo lähtenyt lätkimään. Mitä jos antaisit miehen viikata omat pyykkinsä tästä lähtien? Tirvaise sille luuttu kouraan ja käske siivota itse, jos ei sun työnjälki miellytä. Siis vittu...äijä tulee valmiiksi siivottuun kotiin ja valmiiseen ruokapöytään ja kehtaa mitätöidä sua. Kusipäähän tuo on. Näytä tää viestiketju sille.

Itse elän huonossa parisuhteessa ainoastaan lapsen, talon ja eläinten takia. Mies istuu töiden jälkeen vain ja ainoastaan tietokonneella pelaten / sarjoja katsellen.. Seksiä ei ole oksettaa koko mies. Erotkaa ennenkuin tilanne on näin paha. Minä tässä odottelen oikeaa hetkeä ;D

Vasta sen jälkeen kannattaa tehdä päätöksiä.oli se sitten ero tai yhdessä jatkaminen.

on pahin mahdollinen paikka, jos miehesi on narsisti. Silloin menet vain ojasta allikkiin. Silloin keskustelu ja ymmärrtöminen ei auta, koska miehesi ei pysty kokemaan empatiaa, hän haluaa vain kontrolloida ja hallita. Osaa silti pistää esityksen terapeutin edessä. Oikeasti kerää vaan lisää ammuksia sinua vastaan.Mieti sitä ensiksi ja juttele vaikka jonkun ammatti-ihmisen kanssa yksin. jonkun joka ymmärtää persoonallisuushäiriöistä jotain.



Jos taas normi mies, joka ei ihan tule ajatelleeksi kaikkea, se toimii ihan hyvin.

Ajoin pari viikkoa sitten todella pahan kolarin (en tahallani!), ja oli todellinen ihme, etten kuollut. Mies muuttui ainakin vähäksi aikaa ihan erilaiseksi.



Toivottavasti tämä miehen silmien avautuminen kestää. Olen kyllä vähän skeptinen.



Ehkä sinun pitäisi herättää miehesi jotenkin. Ei missään tapauksessa tekemällä pahaa itsellesi, vaan esim. muuttamalla lasten kanssa pois, kuten joku edellisistä vastaajista oli tehnyt.



Jos miehesi ei siitäkään muutu, ottaisin sinuna eron.

Mutta tiedä se että aina on kyse siitä että mihin tymydyt. Miksi odotat miehesi olevan toinen äiti? Miehellä on kasvatuksessa oma roolinsa, joka korostuu lasten kehityksen myöhemmässä vaiheessa.

Miehelläsi tuntuu olevan taipumusta narsismiin, joten ymmärrän ahdistuksesi, mutta toisaalta turhaan otat niin henkilökohtaisesti.



Aina on helppo ratkaisu lakaista ongelmat maton alle ja unohtaa että kaikessa on kyse lastenne tulevaisuudesta. Voitte myös suhtautua aikuisesti ongelmiin ja tarttua niihin. Ensimmäiseksi irtaudu miehestäsi. Et tarvitse hänen neuvojaan ja puuttumista. Tiedä itse mitä haluat elämässäsi. Huolehdi lapsistasi ja nauti.



Ero ei juuri ratkaise mainitsemistasi ongelmista kun ehkä yhden. Se ei siis ole paras ratkaisu. Kysymys kuuluu siis että mikä elämässä riittää?

narsistilta muta mitenkäs selviät hänestä eron jälkeen, kannattaa miettiä tarkaan, mitä haluat sen jälkeen ja vaikka tavat lastenvalvoja etukäteen.

kirjoitin jo aiemmin tuolla että elin vastaavanlaisessa tilanteessa mieheni kanssa kunnes sain otettua (monen epäonnistuneen päätöksen jälkeen) itseäni niskasta kiinni, hankin sen oman vuokra-asunnon ja muutin asumuseroon yhdessä lapsen kanssa. Kliseisti sanottuna oli kuin taakka olisi nostettu harteilta ja pystyin taas hengittämään ja olemaan oma vapautunut itseni. Miehen kanssa vietämme laatuaikaa silloin kun hän on järjissään ja nykyisin saan välillä jopa omaa aikaa, kun lapsemme viettää aikaa hänen kanssaan. Ikävässä tilanteessa tämä tuntuu juuri nyt parhaalta vaihtoehdolta, koska lapsellemme on kuitenkin selkeästi tärkeää olla myös yhdessä perheenä, mutta toisaalta hänen ei tarvitse seurata vierestä miten äitiä vähätellään, arvostellaan ja haukutaan. Keskityn nyt noihin hyviin hetkiin, elän omaa elämääni lapsemme kanssa ja parhaassa tapauksessasuhde mieheeni kehittyy pikkuhiljaa jonkinlaiseksi ystävyyssuhteeksi. Intohimoista rakkautta tuskin enää syttyy, sen verran pahasti hän ehti minua loukata. Mutta siis pointti on kai että pakkoparisuhteen ja riitaisan eron välillä voi olla muitakin vaihtoehtoja.

Aamuhalikin meillä menee niin että teen keittiössä aamupalaa, mies tulee halaamaan ja sanoo samalla, että hän aina meillä halii ja minä en koskaan. (tuo on se hänen ainoa halinsa, mutta sekin pitää maustaa verbaalisesti ikävillä kommenteilla)

Ihan hirveää. Tuntuu, että joudut koko ajan elämään henkisen pahoinpitelyn kohteena. Ei vaikuta normaalilta noi miehen toimet eikä vaikuta arvostavan panostasi.

jossa sä olet piika ja mies työnantaja?



Olen itse eronnut tuollaisesta puolitoista vuotta sitten ja se oli elämäni paras ratkaisu. Parhaan kommentin sain lapsiltani, kun he sanoivat, että "kiva äiti kun sä et huuda, niinkuin iskä." Ja ihan vittuillakseni otin lapsille ja itselleni lenkkikaveriksi koiran, joita mies ei voinut sietää..



Kyllä tuo vaikuttaa lapsiisikin kun alkavat kävellä varpaillaan ja yrittävät miellyttää iskää, ettei se suutu. Minulle lopullinen niitti oli miehen kärähtäminen vieraista naisista. Nekin oli muka minun syyni.



Tosiaan ole hyvin tarkka soppareiden kanssa, minä vaadin ja voitin yksinhuoltajuuden, mies yritti myös estää sen että lapset asuisivat minun kanssani,vaikka minä olin se, joka lasten kanssa lähdin. Joudut luultavasti siitäkin oikeudessa tappelemaan, eli hanki todisteita, ettei asioiden hoito yhdessä miehen kanssa tule toimimaan. Minulla todistajaksi tarjoutui jopa anoppi :O. (Mutta hän tiesi poikansa hankalan luonteen ja sen, ettei lapsia näe, jos poikansa huoltajuuden saa.) Mies luovutti, kun tajusi häviävänsä. Hän ei ollut osallistunut mihinkään lasten asioiden hoitoon liittomme aikana, ei neuvoloihin, ei kouluihin, ei ADHD-lapsemme psykologi- ja koulujuttuihin....vuorotyö..ym. ym. Vanhin lapsi oli 12 v. ja sai sanoa sanansa missä halusi asua, ja kieltäydyin missään nimessä erottamasta sisaruksia toisistaan. Mies tajusi häviävänsä ja luovutti. Minä tulin vastaan tapaamisoikeuksissa, eli mies saa tavata lapsia yhtenä arki-iltana viikossa ja joka toinen viikonloppu.



Nyt se tosin mankuu takaisin ja väittää syövänsä jotain mielialalääkkeitä, mutta kiitos ei kiitos....

Lukaisepas kirja "Naimisissa narsistin kanssa."

Vaikuttaisi siltä, että tilanne ei tuosta ainakaan parane. Mieti, mitä hyvää perhe-elämässänne/liitossanne on? Jos niitä ei juuri ole, ala vakavasti harkita eroa.

Kiitos paljon vastauksista! Oli paljon hyviä juttuja.



Sain mieheltä tekstarin, että hyvä on, mennään terapiaan. Eli täytyy varata aika, ajattein yksityistä puolta, toivottavasti löydän hyvän terapeutin. Puolivoitto jo sinänsä, ehkä tämä tästä iloksi vielä muuttuu.



25 kysyi, että miksi haluan miehestäni toista äitiä. En haluakaan, vaan toisen vanhemman. Nyt vetovastuu on lähes yksin minulla. Tämäkään ei haittaa niin paljoin kuin kurja käytös minua kohtaan, jonka ilmeisesti jollakin tasolla olen sallinut, sillä mies on sitä harrastanut. On vain niin hankalaa vastustaa ihmistä, joka takertuu joka sanaan, joka epäkohtaan tai kohtaan yleensä. Jossain vaiheessa siihen vain väsyy, aktiiviseen vastustamiseen. Ja jos en sano vastaan, mies kuvittelee että hän on oikeassa. Riidellään siis ihan luvattoman paljon ja kuten joku aiemmin kirjoittikin, niin pelkkää kritiikkiä ja piikittelyä on meilläkin kommunikointi.



Nyt olen pari päivää ollut lähes puhumatta, parempi strategia kuin miehelle vastaaminen. Mieheltä tuppaa pelihousut palaa kun en lähdekään leikkiin mukaan.



Olin ostanut 2 naistenlehteä. Mies tuli viime viikolla kysymään, että ärsytänkö häntä tahallani kun olen ostanut 2 naistenlehteä (raha), niissähän on samat asiat. Ja käyn siis töissä itsekin ja todellisuudessa äitini ne lehdet maksoi. Säästöjä meillä on hyvin ja talokin lähes kuitattu, mutta mies tykkää hallita raha-asioitammekin. Tuossa kohtaa heräsin, että ei tämä voi olla ihan normaalia.



Aamulla varaan sen terapian. Ja kiitti teillekin tästäkin "terapiasta"! Auttaa kun saa suunsa auki edes jossain, että joku kuuntelee.



Ap