Lue keskustelun säännöt.
Auttakaa mua ymmärtämään elämäänsä pettynyttä taaperoani.
27.08.2012 |
Lapsi on 1v 4 kk eikä mikään ole tehnyt häntä tyytyväiseksi pitkään aikaan. Itkuinen ja voimakastahtoinen sekä helposti ärtyvä hän on ollut aina, mut nyt mennään jo ihan mahdottomuuksiin. En ymmärrä häntä; hän pettyy herkästi ja reagoi pettymyksiin tosi voimakkaasti, ihan eri tavalla kuin esikoisemme ja useimmat muutkaan tuntemani tuonikäiset.
Esimerkkejä tälle aamulle:
- lapsi pyytää musiikkia. Musiikki on vääränlaista, ja lapsi heittäytyy maahan karjumaan ja potkimaan. Oikeanlaista musiikkia ei löydy niistä kahdesta vaihtoehdosta, joita tarjoan.
- Lapsi haluaa ulos. Kerron että mennään ulos myöhemmin. Lapsi pukee kengät jalkaansa, hakee eteisestä minun kenkäni, yrittää laittaa niitä minun jalkaani ja yrittää töniä minua kohti ulko-ovea. Kun ei onnistu, vetää maailmanlopun kilarit.
- lapsi yrittää saada muumihahmoa ajamaan traktoria. Hahmo ei mahdu pieneen traktoriin. Taas lattialla selällään karjumassa.
Ongelma on, että mitkään yritykset lohduttaa ei näytä auttavan. Ei huomion vieminen muualle, ei hauskuuttaminen, ei syliin ottaminen. Lapsi on niin vihainen, ettei mikään auta.
Mä en tiedä miten toimia. Meillä on paljon tekemistä lapselle, eikä hän ole kipeä, väsynyt tai nälkäinen. En meinaa jaksaa jatkuvaa tahtomista ja huutamista. Lapsi puhuu jo ihan hyvin, mutta siitäkään ei ole apua sen selvittämisessä, että mikä on pielessä.
Kommentit (23)
alkoi joskus silloin uhmaiän kieppeillä ja vieläkin (nyt jo 5v) on tosi huono käsittelemään pettymyksiä. Silloin taaperona ne raivokohtaukset oli ihan pitelemättömiä, mikään ei auttanut. Lapsi ei pystynyt kuuntelemaan eikä ottamaan vastaan mitään ulkopuolista apua (ei selityksiä eikä halauksia). Vain aika auttoi, koska lapseen ei saanut mitään järjellistä kontaktia, kun kiukku oli pahimmillaan.
Ollaan jankutettu lapselle vuosia, että huutaminen ei auta asiaa, että pitäisi sanoa mitä haluaa suoran huudon sijaan. Mutta se on edelleen äärettömän vaikeaa, vaikka vähittäistä kehittymistä tunteiden hallinnassa ja niiden käsittelyssä on tapahtunut.
Mielestäni tämä on pitkälti luonnekysymys. Lapsi ei vaan vielä osaa käsitellä pettymyksiään eikä ilmaista negatiivisia tunteitaan muuten kuin huutamalla. Hän loukkaantuu helposti ja kokee esim. kiellot herkästi loukkauksena. Kiukkukohtauksista puhuminen on jälkeenpäin aika turhauttavaa, sillä lapsi ei oikein vieläkään pysty näkemään omassa toiminnassaan mitään vikaa. Nykyään hän sentään pystyy jo pinnistelemällä hillitsemään itsensä ja pakottamaan itsensä esittämään asian puhumalla.
Usein olen miettinyt, osaanko toimia oikein ja olen myös miettinyt, pitäisikö hakea apua esim. perheneuvolasta. Ei niinkään lapselle vaan minulle itselleni, että osaisin toimia oikein tämän lapsen kanssa. Ehkä ne meidän toimintatavat on kuitenkin suht hyviä olleet, koska lapsi kuitenkin on ihan perustyytyväinen ja tunteiden käsittelykin kohenee koko ajan - vaikkakin hitaasti.
Meillä oli myös toimintatapana se, että annettiin lapsen raivota pahin raivo loppuun, koska kontaktia ei kerta kaikkiaan saanut kesken raivokohtauksen. Syliin ottaminen vain pahensi kiukkua. Lapsen ei kuitenkaan annettu raivota miten sattuu, vaan jos alkoivat esim. tavarat lennellä, lapsi meni jäähypenkille riehumaan. Valvomatta ei koskaan annettu riehua - lasta ei jätetty yksin. Lapsen rauhoituttua AINA keskusteltiin/keskustellaan tilanne läpi ja toistettiin samat fraasit "puhu, älä huuda".
Silloin alussa oli kieltämättä hyvin kädetön olo, kun lapsi ei osannut vielä puhua kunnolla eikä ymmärryskään vielä kovin pitkälle riittänyt. Ja tuntui, että niitä kiukkukohtauksia oli koko ajan. Ihan alkoi jo pelätä, että mistä se kohta taas kilahtaa. Ja ihan kuten sanoit, tuntui ettei hyviä hetkiä oikein enää ollutkaan. Huh, onneksi ajan kanssa on helpottanut.
On muuten myös tärkeää tehdä vastapainoksi lapsen kanssa jotain sellaista, josta hän saa positiivista palautetta. Raskasta se kiukkuaminen on lapsellekin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ole elämäänsä pettynyt (hauskasti sanottu), vaan hän on iässä, jossa on vaikea käsitellä pieniäkin negatiivisia tunteita.
Edellä tulikin jo paljon hyviä vinkkejä. Kannatan sitä, että jos mahdollista, ota syliin, jos tuntuu huonolta idealta niin ole kuitenkin vieressä.
Sitten älä mene mukaan taaperon hätään. Empatisoi ja sanoita hänen tunteitaan ja kokemuksiaan ("nyt sua suututtaa tosi paljon, ja olihan se tylsää kun toi muumi ei mahtunut traktoriin"), mutta älä yritä väkisin muuttaa tilannetta hyväksi vaan yritä kestää huutoa ja anna lapsen käydä tunne läpi. Mulla on se intuitio, että kun äiti hädissään yrittää poistaa pettymyksen, niin lapsen pettymysten sieto vain heikkenee eikä kehity oikein (itse olen siis ollut tuollainen hätäilevä äiti).
On normaalia että itseltä menee hermot. Mene silloin rauhoittumaan toiseen huoneeseen tms. ja pidä huolta, että saat vapaita hetkiä joka päivä.