Onko teillä muilla masentuneilla samanlaista?
Osaan olla kotona, osaan olla lasteni kanssa ja jaksan pyörittää arkea syömisineen, leikkipuistoineen, kerhoineen. Jaksan huolehtia lapsista ja heidän tulevaisuudestaan, jaksan jotenkuten ylläpitää ystävyysuhteita. Koen, että kotona on turvallista olla.
Mutta.
Jos pitää ajatella omaa tulevaisuutta, itsetuntoni on pakkasen puolella ja kaikki tuntuu mustalta. En haaveile mistään, en aloita mitään uutta koskaan. Pelkään suorittamista, työelämää ja ihmisiä niin paljon, että kun pitäisi puhua tulevaisuudesta suutun. Raivoan ja itken ja tunnen, että on ihan oikeasti ihan toivotonta ja että minusta ei koskaan tule mitään.
Olenkohan ihan ainoa?
Kommentit (2)
se kuuluu varmaan taudinkuvaan.
Kun parannuin, palasin työelämään, eikä se niin kamalaa ole. Saa rahaa, tapaa kivoja ihmisiä, tuntee itsensä hyödylliseksi.
mutta mullakin on se että pystyn selviämään siitä seuraavasta päivästä aina ja jopa melko kunnialla, mutta ajatus ns. tulevaisuudesta tuntuu aivan käsittämättömältä.
Olen suht menestyvä työssä jota en haluaisi tehdä, mutta en keksi MITÄÄN mitä haluaisin tehdä. En haluaisi tehdä helpompaa, en vaativampaa, en tällä alalla enkä millään toisella alalla, enkä haluaisi jäädä eläkkeelle. Olen naimisissa mutten haluaisi olla, en jaksaisi myöskään erota, enkä myöskään haluaisi olla parisuhteessa kenenkään muun kanssa. Olen äiti ja lapset ovat minulle rakkainta maailmassa (tai siis ainoa rakas asia), mutta en oikeasti tiedä miten selviän tulevista vuosista heidän kanssaan, koska jo ajatus ensi viikosta on ahdistava. Huomisesta selviän mutta että vielä ensi viikostakin? Ajatus että pitäisi selvitä vielä kokonainen vuosi saa mut kyyneliin, myös silloin kun muita ihmisiä on ympärillä ja yhtäkkinen itkeskely näyttää todella kummalliselta.
Pelkään sekä elämää että kuolemaa, joten mulle se haave olisi ilmeisesti yhtäkkinen maailmanloppu jota en aavistaisi.