Kehuuko miehenne teitä koskaan?

mutta kivahan se on kehuja kuulla.

Kehun myös miestäni, mutta liian vähän. Voisinkin vähän kehua kun tulee töistä =)



Poikaani kehun joka päivä monta kertaa, ihan pikkujutuistakin. Poika on 5v. Mietin välillä, voiko lasta kehua liikaa.

emmekä kumpikaan kaipaa niitä. Lapsia kehumme kyllä silloin kun aihetta on, lähinnä siis jostain mitä he on tehneet. Olemuksesta ei tarvitse kehua, sillä on itsestäänselvää että se on rakastettu ja arvokas vaikka olisi millainen.

enemmän, kuin minä häntä. Mutta osaa tarvittaessa heittäytyä aika marttyyriksikin .

Jännää että ette kehu olemusta tai ulkonäköä. Mielestäni juuri se kasvattaa lasta näkemään itsensä hyväksyttynä, "normaalina" ja kohottaa itsetuntoa. Murrosiässä kun jokatapauksessa lähes kaikille tulee ulkonäkökomplekseja, niin silloin mielestäni olisi erityisen tärkeää, että osaisi ottaa vastaan kehuja myös ulkonäöstään, eikä pelkästään teoistaan. Ääritapauksessahan se voi johtaa ylisuorittamiseen, kun ei muuten tunne itseään hyväksytyksi tai rakastetuksi kuin tekojensa kautta. Mutta tämä vain siis ääritapauksissa.

sano että: "mitä herkkuperse" ja tuli kiehnaamaan ja rutistelemaan.

Mies kehuu minua kauniiksi (vaikken sitä siis ole edes), kehuu taitojan ruuanlaittajana, rumpalina, kasvattajana... Minä kehun miehen ulkonäköä ja muita ominaisuuksia, joita hänessä erityisesti rakastan. Lapsia kehutaan päivittäin, niin taitoja kuin ulkonäköäkin. Vaihtelevasti osataan ottaa vastaan :)

Entä kehutteko te miehiänne? Tai lapsianne? Ja entä se tärkein asia, osaatteko ottaa kehun vastaan ja opettaa lapsellennekin saman taidon? Kun minä olin lapsi, ei yleisesti ollut tapana kovin kehua ketään, ja moni oppi vähättelemään, jos joku kehui vaikka uutta paitaa. Käsi ylös, joka tekee sitä edelleen... ;) Ensimmäisessä pitkässä parisuhteessani ei kehuja paljon tullut mieheni puolelta. Kauniiksi kehui kerran kännissä, söpöksi sanoi joskus silloin tällöin, mutta vähän siihen tyyliin, että olen "vain" söpö, en kaunis. Minä kehuin välillä hänen silmiään, kroppaansa, pikkuveikkaansa, kaikkea mitä mieleen tuli, aina kun huomasin että oli aihetta kehua. Mutta aivan liian harvoin silti. Johtui varmaan siitä, että vastakaikua ei tullut. Nykyisessä suhteessani kehun enemmän. Silmiä, tiettyä katsetta, vahvoja käsiä, rauhallisuutta, tapaa puhua tuntemattomille puhelimessa/asiakaspalvelutilanteissa, seksikkyyttä, hyvän näköistä vaatetta. Ja miksi tämä? Koska mieheni tekee niin myös, ja paljon :) itsetuntoni on kasvanut huomattavasti nuoruudesta, koska kehut tulevat syystä eikä pakosta. Olen onnellinen siitä. Lapsia ei itselläni vielä ole, mutta sisarusteni lapsille ja muille lapsille muistan aina muistuttaa, jos vähättelevät itseään kehujen jälkeen. Onneksi osaavat useimmiten kiittää ja ovat iloisia kehuista :) Iältään ovat 8-19 -vuotiaita.

Ensimmäisessä liitossa olin äiti ja vaimo - mitä sitä kehumaan?? Mies oli kiltti mutta juro, eikä osannut osoittaa (tuntea?) arvostusta millään lailla. Itsetunto oli nollilla. Erohan siitä lopulta tuli ja jäin yksin 3 lapsen kanssa.

Yllätys olikin suuri kun aloin saamaan huomiota miehiltä - yhtäkkiä olinkin siro, kaunis, upea, fiksu ja vaikka mitä - siihen saakka perushiirenä eläneelle aika yllätys. Ja lopulta omakuva todella alkoi vastaamaan sitä mitä ulkopuoliset hehkuttivat!

Nykyinen mies on aina kehunut ja tukenut, arvostuksen saa kokea kaikessa tekemisessä. Pitää kauniina vielä näin 50+, muistaa sanoa asiasta joka päivä jollain tavalla. Sparraa aina parempiin suorituksiin, olipa tehtävä mikä tahansa ja pönkittää itsetuntoa.

Ja yritän minäkin pitää huolen että sanon heti jos jotain kehuttavaa on, yritän löytää positiivisia asioita ja tukea puolestani miestäni niissä asioissa mitkä on hänelle tärkeitä.

Lapset - osa jo aikuisia - eivät ilmeisesti ole saaneet tarpeeksi suoria kehuja. Itsetunto on kohdallaan, mutta välillä he kokevat minun sanomiseni arvosteluksi arvostamisen sijaan?? En ole osannut ilmaista itseäni oikein sillä he ovat aivan mielettömän upeita ja menestyneitä omassa elämässään kaikki! En voisi olla ylpeämpi

Entä kehutteko te miehiänne? Tai lapsianne? Ja entä se tärkein asia, osaatteko ottaa kehun vastaan ja opettaa lapsellennekin saman taidon? Kun minä olin lapsi, ei yleisesti ollut tapana kovin kehua ketään, ja moni oppi vähättelemään, jos joku kehui vaikka uutta paitaa. Käsi ylös, joka tekee sitä edelleen... ;) Ensimmäisessä pitkässä parisuhteessani ei kehuja paljon tullut mieheni puolelta. Kauniiksi kehui kerran kännissä, söpöksi sanoi joskus silloin tällöin, mutta vähän siihen tyyliin, että olen "vain" söpö, en kaunis. Minä kehuin välillä hänen silmiään, kroppaansa, pikkuveikkaansa, kaikkea mitä mieleen tuli, aina kun huomasin että oli aihetta kehua. Mutta aivan liian harvoin silti. Johtui varmaan siitä, että vastakaikua ei tullut. Nykyisessä suhteessani kehun enemmän. Silmiä, tiettyä katsetta, vahvoja käsiä, rauhallisuutta, tapaa puhua tuntemattomille puhelimessa/asiakaspalvelutilanteissa, seksikkyyttä, hyvän näköistä vaatetta. Ja miksi tämä? Koska mieheni tekee niin myös, ja paljon :) itsetuntoni on kasvanut huomattavasti nuoruudesta, koska kehut tulevat syystä eikä pakosta. Olen onnellinen siitä. Lapsia ei itselläni vielä ole, mutta sisarusteni lapsille ja muille lapsille muistan aina muistuttaa, jos vähättelevät itseään kehujen jälkeen. Onneksi osaavat useimmiten kiittää ja ovat iloisia kehuista :) Iältään ovat 8-19 -vuotiaita.

Ensimmäisessä liitossa olin äiti ja vaimo - mitä sitä kehumaan?? Mies oli kiltti mutta juro, eikä osannut osoittaa (tuntea?) arvostusta millään lailla. Itsetunto oli nollilla. Erohan siitä lopulta tuli ja jäin yksin 3 lapsen kanssa.

Yllätys olikin suuri kun aloin saamaan huomiota miehiltä - yhtäkkiä olinkin siro, kaunis, upea, fiksu ja vaikka mitä - siihen saakka perushiirenä eläneelle aika yllätys. Ja lopulta omakuva todella alkoi vastaamaan sitä mitä ulkopuoliset hehkuttivat!

Nykyinen mies on aina kehunut ja tukenut, arvostuksen saa kokea kaikessa tekemisessä. Pitää kauniina vielä näin 50+, muistaa sanoa asiasta joka päivä jollain tavalla. Sparraa aina parempiin suorituksiin, olipa tehtävä mikä tahansa ja pönkittää itsetuntoa.

Ja yritän minäkin pitää huolen että sanon heti jos jotain kehuttavaa on, yritän löytää positiivisia asioita ja tukea puolestani miestäni niissä asioissa mitkä on hänelle tärkeitä.

Lapset - osa jo aikuisia - eivät ilmeisesti ole saaneet tarpeeksi suoria kehuja. Itsetunto on kohdallaan, mutta välillä he kokevat minun sanomiseni arvosteluksi arvostamisen sijaan?? En ole osannut ilmaista itseäni oikein sillä he ovat aivan mielettömän upeita ja menestyneitä omassa elämässään kaikki! En voisi olla ylpeämpi

Ihanaa lukea tuollaisesta! :) kehuminen tosiaan on taitolaji, anoppini puhelee yleensä kaikesta negatiivisesti ja arvostellen, ja kun yllättäen jotain vilpittömästi kehuukin, sen ottaa aina vittuiluna. Aina. Siinä on itsetutkiskelun paikka opetella kuuntelemaan toista ja huomaamaan koska puhuu kauniisti ja koska arvostelee. Vaikeaa se kyllä on :D

Niin siis minulla on itsetutkiskelun paikka, anopin käyttäytymisestä en sano juuta enkä jaata, hänen kanssaan ei kukaan lapsista tai miniöistä/vävyistä ole mielellään tekemisissä.

Ja itsetuntoni onkin romahtanut. Alkuun oli niin ihana mies, kehui kauniiksi, ihanaksi, mitä milloinkin, halaili ja pussaili. Nyt 2 pientä lasta ja 7v yhteiseloa takana, ei kehu, ei pussaa, halaa. Olen niin surullinen, tuntuu että luuhistun ja kuolen tähän kosketuksen/kehujen puutteeseen. Lasten takia en halua erota. Ja rakastan miestäni :(

Eilen illalla yllätti kynttilöillä ja kauniilla korulla ja sanoilla. Olisi halunnut kuulemma kosia Mutta vissiin jänisti, en tiedä.:) Lasta kehun päivittäin, miestä en juurikaan, pitäisi enemmän.:)

Tuossa yksi ilta ihastelin tyttövauvaamme ja kysyin mieheltä kuka on kaikista kaunein tyttö. Mies sanoi, että sinä olet :). Oletin miehen vastaavan, että vauvamme.