Mitä mieltä olette tällaisesta Positiivisuuskarttamenetelmästä?
Törmäsin tällaiseen linkkiin, jossa oli uusi näkökulma.
http://ajattelunammattilainen.fi/2012/08/22/kaanna-esiin-elamasi-kaunis…
Minua itseäni semmoinen naminamipositiivisuus, jossa vain keskitytään hyviin asioihin, on alkanut jäytää, se ei tunnu jotenkin rehelliseltä.
Mutta tässä otetaan myös negatiiviset reilusti käsittelyyn, silti voimavarakeskeisesti.
Ajattelen, että kristillseenkään ihmiskuvaan ei kuulu kärsimyksen kieltäminen tai maton alle lakaisu. Sen sijaan siitä vapautuminen/helpottaminen/keventäminen on mielestäni hedelmällistä.
Onko kukaan kokeillut?
Tai mitä muuta herää tästä?
Kommentit (10)
hyvin jo valmiiksi kohtalaisen "normaaleilla" ihmisillä. Sellaisilla ihmisillä sen sijaan joilla on vaikeuksia tunteiden käsittelyssä, epäilen että ensin pitäisi parantaa kipeimmät kohdat ja sitten ruveta hienosäätämään tällaisilla.
Sanotaan että jollain on tuskallinen sairaus. Sitten kun ollaan päästy hyvää tasapainoon, voidaan kaivaa esiin voimavarakartat ja miettiä että mitä hyvää tämä tuo tullessaan.
Sellaisella ihmisellä taas, jolla vaikkapa kipu ei ole hallinnassa, ei olla vielä siinä pisteessä. Jos liian hankalaan tilanteeseen tuodaan vaatimusta nähdä positiiviset puolet, siinä sitten varmaankin aktivoituu monenlaista vastarintaa. Kipuni halutaan ohittaa vaikka se on mulle liikaa! Helppohan teidän on sanoa. Jos rupean tässä etsimään hyviä puolia, tarkoittaako se sitä että minun täytyy tyytyä tähän?! Luovuttaa? Mä luulen että moni ihminen haluaa pitää esim. masennuksestaan kiinni koska siihen liittyy toivon kipinä. Kun vedän tarpeeksi överiksi ja pitkälle, jotain tapahtuu! Jotain rupeaa muuttumaan. Jos rupean järkeväksi ja yritän vaan sinnitellä niinkuin "kuuluisi", niin pieni jäytävä kipu ei lopu ikinä. Muut ehkä ajattelee että oletpa urhea ja blaa blaa, mutta ne muut eivät joudu elämään sen jatkuvan kivun kanssa.
vaikka asiat tietysti voisivat olla vieläkin huonommin. Minusta on eräänlaista henkistä väkivaltaa jos ihminen yrittää väkisin vääntää ikävät kokemuksensa hyviksi. Kyllä ikävän ja negatiivisen saa kokea just niin ikävänä kuin se tuntuu.
Tietysti olisi hyvä, ettei ajattelisi koko ajan vain sitä ikävää puolta elämässään mutta joskus on elämäntilanteita tai -kohtaloista, että sen hyvän puolen löytäminen voi olla lähes mahdotonta.
Ylipäätään, onko ihmisen nykyään pakko olla onnellinen, jotta on hyväksytty ja jotta myös kirkko hyväksyy? Miksi ei enää saa olla reilusti onneton, pettynyt, vihainen yms. jos kerran elämä on ollut vaikeaa ja kaikki tuntuu pahalle?
Ehkä vastaan vähän asian vierestä, mutta monessa (ehkä kaikissa?) terapiamuodossa paraneminen lähtee hyväksymisestä, ei vastaan taistelemisesta. Kuten aa:ssakin kaikki lähtee siitä, että tunnustaa oman voimattomuutensa. Eli alkoholisti luovuttaa, tyytyy siihen, ettei pysty hallitsemaan sairauttaan.
Positiivisuus "päälle liimattuna" on haitallista, uskon. Että hampaat irvessä ajatellaan positiivisesti, vaikka tunteet sanovat muuta. Se ei kannata.
Kun puhun kiitollisuudesta, niin en puhu siitä, että pitää olla kiitollinen sairaudestaan vaan siitä, mitä hyvää elämässä vielä on jäljellä.
2
Törmäsin tällaiseen linkkiin, jossa oli uusi näkökulma.
<a href="http://ajattelunammattilainen.fi/2012/08/22/kaanna-esiin-elamasi-kaunis…" alt="http://ajattelunammattilainen.fi/2012/08/22/kaanna-esiin-elamasi-kaunis…">http://ajattelunammattilainen.fi/2012/08/22/kaanna-esiin-elamasi-kaunis…;
Minua itseäni semmoinen naminamipositiivisuus, jossa vain keskitytään hyviin asioihin, on alkanut jäytää, se ei tunnu jotenkin rehelliseltä.
Mutta tässä otetaan myös negatiiviset reilusti käsittelyyn, silti voimavarakeskeisesti.Ajattelen, että kristillseenkään ihmiskuvaan ei kuulu kärsimyksen kieltäminen tai maton alle lakaisu. Sen sijaan siitä vapautuminen/helpottaminen/keventäminen on mielestäni hedelmällistä.
Onko kukaan kokeillut?
Tai mitä muuta herää tästä?
En kiellä vaikeuksia tämän hetken tilanteessa, mutta alan ajatuksissani heti luoda toisenlaista maailmaa. Kristillisyydestä kun puhetta oli ylläkin niin otan minäkin Raamatusta sen esiin että Jeesus sanoo että kun jotain rukoilee, tulisi uskoa jo saaneensa se, niin sitten se on tuleva rukoilijalle.
Olen huomannut tämän todeksi, ja jopa ilman rukoustakin. Eli pitkälti saan sitä mitä ajatuksissani uskon saavani, ja muokkaamalla ajatuksiani muutan konkreettisesti elämääni. Jos minulla vaikka on ihmissuhdevaikeus töissä, en ala piirrellä mitään karttoja ja etsiä positiivisia puolia nykyisestä tilanteesta vaan luon mielessäni tulevaisuuden jossa minulla ei ole enää sellaista ongelmaa. Uskon siihen ja elän sitä, kunnes siitä tulee jonain päivänä totta myös fyysisessä maailmassa.
vaikka asiat tietysti voisivat olla vieläkin huonommin. Minusta on eräänlaista henkistä väkivaltaa jos ihminen yrittää väkisin vääntää ikävät kokemuksensa hyviksi. Kyllä ikävän ja negatiivisen saa kokea just niin ikävänä kuin se tuntuu.
Tietysti olisi hyvä, ettei ajattelisi koko ajan vain sitä ikävää puolta elämässään mutta joskus on elämäntilanteita tai -kohtaloista, että sen hyvän puolen löytäminen voi olla lähes mahdotonta.Ylipäätään, onko ihmisen nykyään pakko olla onnellinen, jotta on hyväksytty ja jotta myös kirkko hyväksyy? Miksi ei enää saa olla reilusti onneton, pettynyt, vihainen yms. jos kerran elämä on ollut vaikeaa ja kaikki tuntuu pahalle?
Onko onnellisuus tosiaankin vaatimus?
Kirkko ei ainakaan niin vaadi. Jumala näkee ja hyväksyy ihmisen sellaisenaan. Kristus on itse kärsinyt myös inhimillisen kärsimyksen ja on kärsivän luona, läsnä hänen tuskassaan.
Mutta ajattelen, että pettymys, viha jne eivät silti sulje pois sitä, että yhtaikaa voi olla kiitollinen jostain. Ihmistä eivät määrää ns kappaleen lait. (Missä on yksi kappale, siinä ei voi olla toista kappaletta, fysiikan kirjasta suunnilleen noin). Vaan ihmisessä voi olla monta tasoa ja kerrosta yhtaikaa päällä. Kärsimyksen ja kivunkin keskellä voi vaikkapa iloita esimerkiksi lapsen leikeistä. Sureva leski voi silti kokea, että puolison kuolema lähensi häntä vaikka sisaruksiinsa. Samoin kaikissa hyvissä hetkissä on mukana häivähdys surua. Elämä on hyvin moniulotteista, ja rikas se, joka osaa käydä kaikki tunteet läpi.
Hieno puheenaihe, kiitos!
Ehkä vastaan vähän asian vierestä, mutta monessa (ehkä kaikissa?) terapiamuodossa paraneminen lähtee hyväksymisestä, ei vastaan taistelemisesta. Kuten aa:ssakin kaikki lähtee siitä, että tunnustaa oman voimattomuutensa. Eli alkoholisti luovuttaa, tyytyy siihen, ettei pysty hallitsemaan sairauttaan.
toki näin, mutta luovuttamisella tarkoitan sitä että tyytyy siihen että on kipeä koko ajan. Ettei asiat koskaan muutu paremmiksi. Kun oikeasti haluaisi asiat saadaan selvitettyä ja kipu siedettävälle tasolle. Äh, tämä on huono analogia, koska fyysiset ja henkiset vaivat ei ole suoraan verrannollisia.
Mä uskoin ihan tosissani saavani tietynlaisen elämän (työ, perhe, kiva asunto, ystäviä ja paljon harrastuksia)ja toimin itse kaikin tavoin edistääkseni sitä. Mutta niin vaan nyt keski-ikäisenä huomaan, että ei sitä tullut. Olen nyt köyhempi kuin koskaan ja täysin konkurssissa. Kaikki se materiaalinen hyvä mitä tavoittelin on iäksi mennyt enkä tule sitä enää ikinä saamaan eikä sillä nyt enää tietysti ole niin väliäkään koska lapset muuttavat kohta jo kotoa pois, joten se mun perheidyllihaaveeni on joka tapauksessa myöhäistä.
Mutta pointti oli siis se, ettei toi sun väitteesi ainakaan mun kohdallani pitänyt paikkaansa. Mun elämäni on tähän asti mennyt lähes täysin toisin kuin mitä suunnittelin ja mihin pyrin.
Törmäsin tällaiseen linkkiin, jossa oli uusi näkökulma.
<a href="<a href="http://ajattelunammattilainen.fi/2012/08/22/kaanna-esiin-elamasi-kaunis…" alt="http://ajattelunammattilainen.fi/2012/08/22/kaanna-esiin-elamasi-kaunis…">http://ajattelunammattilainen.fi/2012/08/22/kaanna-esiin-elamasi-kaunis…;" alt="<a href="http://ajattelunammattilainen.fi/2012/08/22/kaanna-esiin-elamasi-kaunis…" alt="http://ajattelunammattilainen.fi/2012/08/22/kaanna-esiin-elamasi-kaunis…">http://ajattelunammattilainen.fi/2012/08/22/kaanna-esiin-elamasi-kaunis…;"><a href="http://ajattelunammattilainen.fi/2012/08/22/kaanna-esiin-elamasi-kaunis…;" alt="http://ajattelunammattilainen.fi/2012/08/22/kaanna-esiin-elamasi-kaunis…;">http://ajattelunammattilainen.fi/2012/08/22/kaanna-esiin-elamasi-kaunis…;
Minua itseäni semmoinen naminamipositiivisuus, jossa vain keskitytään hyviin asioihin, on alkanut jäytää, se ei tunnu jotenkin rehelliseltä.
Mutta tässä otetaan myös negatiiviset reilusti käsittelyyn, silti voimavarakeskeisesti.Ajattelen, että kristillseenkään ihmiskuvaan ei kuulu kärsimyksen kieltäminen tai maton alle lakaisu. Sen sijaan siitä vapautuminen/helpottaminen/keventäminen on mielestäni hedelmällistä.
Onko kukaan kokeillut?
Tai mitä muuta herää tästä?En kiellä vaikeuksia tämän hetken tilanteessa, mutta alan ajatuksissani heti luoda toisenlaista maailmaa. Kristillisyydestä kun puhetta oli ylläkin niin otan minäkin Raamatusta sen esiin että Jeesus sanoo että kun jotain rukoilee, tulisi uskoa jo saaneensa se, niin sitten se on tuleva rukoilijalle.
Olen huomannut tämän todeksi, ja jopa ilman rukoustakin. Eli pitkälti saan sitä mitä ajatuksissani uskon saavani, ja muokkaamalla ajatuksiani muutan konkreettisesti elämääni. Jos minulla vaikka on ihmissuhdevaikeus töissä, en ala piirrellä mitään karttoja ja etsiä positiivisia puolia nykyisestä tilanteesta vaan luon mielessäni tulevaisuuden jossa minulla ei ole enää sellaista ongelmaa. Uskon siihen ja elän sitä, kunnes siitä tulee jonain päivänä totta myös fyysisessä maailmassa.
. Jos rupean tässä etsimään hyviä puolia, tarkoittaako se sitä että minun täytyy tyytyä tähän?! Luovuttaa? .
Mä jotenkin ajattelen, että tämä estää ihmistä myöntämästä myös voimavarojaan. Ikään kuin että jos löytää yhdenkin hyvän asian, ihan kuin se mitätöisi kaiken kärsimyksen! EI! niin se ei ole.
Muistan kun itse kerroin jollekulle uupuneena, että sain yhdeksi iltatyömenoksi lapsenhoidon järjestettyä, ihanaa. Tämä ihminen sanoi mulle (inhoamani lauseen) että no niin, asioilla on tapana järjestyä. Tunsin suuren, epätoivoisen ymmärretyksi tulemattomuuden aallon nielaisevan minut. Olin vaivalla ja työllä ja monella puhelinsoitolla, perumisella ja ohareilla saanut tämän yhden ainoan kerran hoitumaan. Ei se tosiaankaan "järjestynyt" vaan minä sen järjestin. Ja sitli oli järjestymättä vielä vaikka miten monta muuta kertaa.
Sinäkin puhut mitätöimisen kokemuksesta.
Mutta se ei mitätöi koettua kärsimystä että jossain kohtaa on valonpilkahdus. Jos vaikka kroonisessa kivussa on yksi päivä, jolloin ei ole niin paha, se ei tarkoita että koko kipu on selätetty. Mutta ehkä silti kannatta miettiä, mikä oli toisin, kun kipu juuri tänään olikin lievempi. Teinkö jotain toisin, eli voinko uudistaa sen vähäkipuisen päivän. Ihmistä voimistaa, jos hän voi jotenkin vaikuttaa kärsimykseensä eikä olla vain sen passiivinen vastaanottaja.
Sinulle ystävä: voimia tuskallisessa sairaudessasi ja toivon tuskattomia hetkiä sen lomaan!
Ajattelen, että onni tulee kiitollisuudesta. Sen takia varmaan Raamatussakin sanotaan, että pitää kiittää joka tilassa. Yritän tehdä sitä tietoisesti joka ilta. Aina löytyy kiitollisuuden aiheita: kolikolla kun on aina kääntöpuolensakin. Se ilonaihe voi olla hyvin pieni ja mitätön, mutta ilonaihe se on silti.
Sanotaan, että ihminen ajattelee sitä, mihin valokeila kohdistuu. Sanotaan myös, että ajattelu edeltää aina tunnetta. Siksi pitää olla huolellinen, että ajattelu kohdistuu sellaisiin asioihin, jotka tuovat iloa ja onnea.