Lapsia vai ei, miten tehdä päätös?

Minäkin olen järki-ihminen, ajattelin aina että teen pari lasta jossain vaiheessa, mutta koskaan ei ollut hyvä hetki. Kolmekymppisenä sitten iski ihan älytön vauvakuume, jolloin teimme lapsen. Toista en halunnut. Vauvakuume iski kuitenkin noin viisi vuotta myöhemmin, jolloin yritimme hetken ajan tehdä lasta. Lopetimme sen kuitenkin ennen kuin tärppäsi, vaikka vauvakuumetta vielä olikin, mutta parisuhteeseen tuli pieniä ongelmia, jonka vuoksi päätimme ettei ole hyvä hetki tehdä toista lastsa. Ei sitä toista sitten tullut ikinä tehtyä, vaikka joskus jälkeenpäin sitä vähän kaipailin, en kuitenkaan enää.



Jos olette alle kolmekymppisiä, odottaisin vauvakuumetta. Ja ehkä muutenkin - miksi tehdä lasta, jos ei ole sellaista fiilistä, että tosiaan tahtoo sellaisen?

Meillä on rauhallinen, tasainen parisuhde. Käydään molemmat töissä, harrastetaan yhdessä ja erikseen, hyviä ystäviä tavataan harvakseltaan. Viihdytään yhdessä, meillä on ihana koti ja tasapainoinen elämä.



Kun lapsiasia alkoi tulla ajankohtaiseksi, mietittiin sitä sekä järjellä että tunteella. Meillä ei kummallakaan ole halua saada lapsia, päinvastoin tuntuu että lapsi muuttaisi liikaa asioita. Olemme miettineet asiaa myös pitemmällä tähtäimellä, mahdammeko katua myöhemmin. Sitä emme usko, en ymmärrä miten voisimme muuttua niin että alkaisimme yhtäkkiä kaivata täysin erilaista elämää. Olemme kuitenkin jo yli nelikymppisiä, joten tunnemme kyllä itsemme ja luonteemme varsin hyvin.



Meidän päätös siis oli olla tekemättä lapsia. Olemme olleet yhdessä jo parikymmentä vuotta ja jatkamme varmasti hamaan hautaan asti. Elämästämme ei puutu mitään.

Siis vakiintuneessa parisuhteessä täyspäisen ihmisen kanssa. Vastuuntuntoa ja jaksamista lastenhoito vaatii. Kovin lapsellisen tai narsistisen ihmisen kanssa ei homma toimi.



Silti lapset antavat myös paljon. Elämä saa uuden sisällön ja pikkujutut jäävät omaan arvoonsa. En vaihtaisi päivääkään pois vaikka rankkaakin on ollut.

että varmasti olisimme onnellisia kummallakin tavalla. Olisihan sitä kasvavien ja lopulta aikuistuvien lasten elämää varmaan ihan mukava seurata vanhempana, vaikka tuohan se huolta ja murhettakin.



Silti, vaikkei mikään muuttuisi, luulen että olisimme ihan tyytyväisiä elämäämme vielä eläkkeelläkin. Niin naiivi en ole että uskoisin lasten automaattisesti tarkoittavan vierailuja vanhainkotiin tai lastenlapsia tai mitään muitakaan "etuuksia". Lapset eivät ole vanhempien omaisuutta, eikä heidän tarkoituksensakaan ole ns. tuottaa mitään... Silti järkiperusteista lapsen alullepaneminen tuntuu jotenkin tunnekylmältä.



ap

kävi niin, että 27-vuotiaana selvisi sattumalta, että ainoa mahdollisuuteni raskautua olisi koeputkihoidot. Olin aina pitänyt niitä ihan ufotouhuna eikä lapsensaanti ollut tuolloin ajatuksissa yleensäkään.



37-vuotiaana sitten hakeuduin hoitoihin. Toisella hoitokerralla tulin raskaaksi ja sain lapsen. Luulen, että jos en olisi saanut tuota "herätystä" aikanaan, olisin siirtänyt asiaa loputtomiin, koska elin hyvin tyydyttävää elämää. Vauvakuumetta en oikeastaan kokenut, lapsettomuuden surua jollain tasolla kylläkin. Hoitoihin viimein hakeutuessani olin ihan satavarma, että haluan yrittää saada lapsen. Ajattelin sitäkin, ettei tarvisi myöhemmin katua etten edes yrittänyt. Nykyään olen hyvin onnellinen äiti. Onnellinen olin myös ennen lasta, elämä vaan oli erilaista.



Sanoisin, että kannattaa tehdä niinkuin sydän sanoo. Elämää ei voi kaikessa hallita, se menee sitten omalla painollaan eteenpäin.

elämässä ja sydämessä olisi tilaa lapselle niin asiaa kannattaa harkita tarkasti.

Ja jos iän puolesta ei ole kiirettä niin ei sitä päätöstä tarvitse äkkiä tehdä.

Meillä oli helppoa kun minulle iski 25v. vauvakuume...mieskin oli valmis isäksi niin ei siinä aikailtu vaan ruvettiin hommiin ;) ja hiki päässä sitä sai sitten hommailla kun kesti melkein 2v. ennenkuin tärppäsi!

Eihän tämä lapsiperheen elämä aina niin helppoa ole mutta mielummin elän tätä arkea kuin olisin lapseton.

Teimme kaksi lasta ilman kuumeiluja. Hyvä niin, en voisi kuvitella elämäämme ilman lapsiamme!

Ilman miestä voisin kyllä kuvitella!