Lue keskustelun säännöt.
Kuinka avoimesti olette kertoneet ihmisille masennuksesta, paniikkihäiriöstä tms. mt-ongelmista?
19.08.2012 |
Itse koen että kertomisen kynnys on todella korkea. Toisaalta tuntuu että haluaisikin kertoa, koska itsellä on paha olla. Ehkä joku osaisi lohduttaa? Toisaalta ongelmani eivät juuri näy ulospäin, joten ei ole sinänsä syytä kertoa niistä.
Kommentit (12)
[quote author="Vierailija" time="19.08.2012 klo 17:15"]
Osalla ihmisistä ei ole oikein selkärankaa eikä toimivaa omatuntoa, eli mitä tahansa käytetään lyömäaseena oman edun tavoittelussa.
[/quote]
Näinhän se on. Kerro korkeintaan luotetulle, eli sellaiselle jolla on vaitiolovelvollisuus. Ja joka on työpaikan ulkopuolinen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en enää kerro kellekään. Ei ketään kiinnosta. Nekin, jotka antavat ylipäätään puhua, odottavat vain malttamattomana vuoroaan päästä kertomaan kaikista omista ongelmistaan.
Hassua sikäli, että nykyään osa tuttavistani pitää minua hemmoteltuna ja itsekkäänä ihmisen, joka ei ole koskaan kohdannut yhtäkään ongelmaa. Koska en valita naama hevonveellä heille ongelmistani, jotka siis ovat oikeasti isoja ja vakavia, toisin kuin perusvalittajien "oon läski, mutten vaihda ruokavaliotani"-tyyppiset jutut.
Sairastin noin kolme vuotta bulimiaa. Koko totuuden olen kertonut vain avomiehelleni, mutta äitini yllätti minut kerran oksentamasta (asuin silloin vielä kotona). Hän ei tiennyt kuitenkaan ongelman koko laajuutta, enkä siitä kertonut.
Itsellä on masennus ja syömishäiriö. Todella harvalle noista kerron.
En osaa luottaa ihmisiin ja joskus tuntuu, ettei kannatakkaan. En halua, että sairauksiani käytetään jollain tapaa minua vastaan enkä myöskään halua sääliä tai "lenkkeile ja piristy"-tyyppisiä neuvoja.
Ei ole toistaiseksi ollut mt ongelmia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kavereille (niille parille) kertonut, ja perheelle (äiti ja sisko), mutta muille en. En luota ihmisiin. Lääkärille olen toki kertonut. Mua on puukotettu selkään niin monta kertaa, että ymmärrän pitää turpani kiinni. Kukaan ei kuitenkaan välitä. Kaveritkin vaan puhuu omista asioistaan, eikä välitä. Tuntuu että pitävät masennusta mun omana syynä.
Yläasteikäisenä sairastin masennusta sekä paniikkihäiriötä. Masennuksesta kerroin koulussa muutamalle luotettavalle opettajalle, sillä tahdoin heidän ymmärtävän, miksi olen ajoittain todella voimaton enkä jaksa osallistua täysillä. Paniikkihäiriö tuli selvemmin esiin, kun kohtauksia tuli kesken oppituntienkin, ja kerran jopa pyörryin keskelle ruokalaa, kun en hyperventiloinniltani saanut tarpeeksi happea.
Kovin avoimesti en asiasta kertonut muille kuin lähipiirille, mutta se kuitenkin näkyi ulospäin esimerkiksi vaatetuksessani, ja minua koulukiusattiin asiasta pari vuotta vanhempien poikien toimesta.
Kuten täällä joku sanoikin, sairauden jälkeen on ollut paljon helpompi kertoa näistä ongelmista, ja minäkin tunnen itseni vahvemmaksi kuin ennen sairautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="21.06.2014 klo 11:33"]
Minä en enää kerro kellekään. Ei ketään kiinnosta. Nekin, jotka antavat ylipäätään puhua, odottavat vain malttamattomana vuoroaan päästä kertomaan kaikista omista ongelmistaan.
Hassua sikäli, että nykyään osa tuttavistani pitää minua hemmoteltuna ja itsekkäänä ihmisen, joka ei ole koskaan kohdannut yhtäkään ongelmaa. Koska en valita naama hevonveellä heille ongelmistani, jotka siis ovat oikeasti isoja ja vakavia, toisin kuin perusvalittajien "oon läski, mutten vaihda ruokavaliotani"-tyyppiset jutut.
[/quote]
Tämä on tyypillinen asenne mt-häiriöisillä. Ollaan niin kietouduttu siihen omaan pahaan oloon, ettei muilla voi olla mitään ongelmia kun ne omat on niiiiin kauhean pahoja.
Kerro muille kun läheisimmille ihmisille. Mm. Tänhetkinen avioliiton ulkopuolinen säätö ei tiedä mun sairastavan kakssuuntasta..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta tämä on vain mun mielipide. Osalla ihmisistä ei ole oikein selkärankaa eikä toimivaa omatuntoa, eli mitä tahansa käytetään lyömäaseena oman edun tavoittelussa. Ymmärrän kyllä hyvin tuon, kun avoimena ihmisenä sitä haluaisi jakaa asioitaan paljonkin ja etenkin jos itse on empaattinen, eli osaisi kyllä itse luottamuksen arvoisena kohdata ihmisen, joka puhuu omista vaikeammistakin asioistaan.
Mutta tämä maailma on. Mä en pahemmin enää usko ihmisiin, vaikka esitänkin sujuvasti että muka jotenkin uskon.
en kertonut siitä kuin omille vanhemmilleni ja sisarelle, muutamalle ystävälle.
Nyt, kun sairaus on voitettu, kerron siitä avoimemmin. Hassua, mutta sairaus antoi minulle rohkeutta olla oma itseni. Saa myöntää olevansa väsynyt, voimaton, uupunut, pelokas. Nyt tiedän, jos liikutaan lähellä rajaa. Silloin viimeistään on aukaistava suunsa ja pyydettävä apua. En haluaisi koskaan enää sairastua.
Ja se on totta, että väärille ihmisille ei voi asiasta kertoa, sitä käytetään hyväksi. Minä koin avioeron samalla masennuksen kanssa ja siitä saatiin pontta monenmoiseen aliarvioimiseen ja kyseenalaistamaan äitinä olon onnistumista.
Mutta se riemu, kun tauti oli voitettu, kuinka puhdistavaa se välillä on todeta: minä sairastin masennuksen!
Sain reseptin paniikkihäiriön oireisiin, koska mua jännitti niin paljon esim. mennä töihin, että aina meni vatsa sekaisin, tuntui kuin olisi oksennut voinut lentää minä hetkenä hyvänsä, huimasi, yms. Oireet loppuivat seinään kun pääsin kotiin.
En kertonut edes silloiselle poikaystävälleni, koska hänestä kaikki mt-jutut liittyivät suoraan huulluuteen eikä häneltä empatiaa olisi herunnut.
En enää ole suhteessa kysyiseen mieheen ja olen toisessa paikassa töissä, enkä myöskään syö enää lääkkeitä! Lääkkeet poistivat kyllä nuo epämiellyttävät oireet, mutta varsinainen "parantuminen" tapahtui vasta kun pääsin pois niistä asioista, jotka aiheuttivat elämässäni stressiä. Suosittelen samaa myös muille!