Oletko joutunut tyhjentämään vanhempiesi tai isovanhempiesi jäämistöä?

Sisareni otti esim papereita, kirjeitä ja kuvat jäi mulle osin. Muistoesineitä ja muuta irtaimistoa, astioita, pöytäliinoja yms jaettiin. Mitkä jäi jäljelle ja millä ei ollut muisto arvoa joko myytiin tai lahjoitettiin pelastusarmeijan kirpputorille.

Ja siinä oli iso työ.



Ensin perkasin selkeästi kaatopaikalle menevät. Tilasin jonkun huutokauppahepun tekemään arvion huonekaluista ja muista mahdollisesti kaupaksi menevästä, ne sitten huutokaupattiin.

Valokuvat, kirjeet, muistoarvoa sisältävät tavarat ja vanhat arvotekstiilit laitoin laatikoihin ja vein omaan kellariini.

Iso maalaistalo, jossa säilytetty kaikki, ihan kaikki. Kyllähn valokuvat säilytetään ja kirjeetkin.Vaatteet menee roskiin (paitsi lottapuku yms.) Mutta menee varmaakin vuosi ennekuin se pesä on selvitty. Äiti elää vielä. Siinä sitten tulevaisuudelle haastetta (tosin siinä en ole ihan yksin).

että kaikki tuollainen säästetään. Olen huomannut, että jos ei tiedä isovanhempiensa nimiä, heittää herkemmin valokuvia, kirjeitä jne, pois, mutta jos edeltävät sukupolvet ovat osa "omaa tarinaa", kykenee säästämään muistoja. Muutama laatikollinen ei vie hirveästi tilaa, mutta enemmän tässä kaiketi on kyse periaatteesta.



Minä ymmärrän vanhojen tavaroiden arvon, olen osa sukupolvien ketjua. Sitten on niitä, jotka eivät halua tietää mitään menneestä. Niissä suvuissa ei ole aina edes tietoa siitä, minne isoäiti on haudattu. Kun se ei kiinnosta.



PS. Juhani Ahon omistuskirjoituksella varustettu alkuperäispainos on aika arvokas, onneksi kukaan suvusta ei ole heittänyt sitä kirjaa aikanaan roskiin.

että kaikki tuollainen säästetään. Olen huomannut, että jos ei tiedä isovanhempiensa nimiä, heittää herkemmin valokuvia, kirjeitä jne, pois, mutta jos edeltävät sukupolvet ovat osa "omaa tarinaa", kykenee säästämään muistoja. Muutama laatikollinen ei vie hirveästi tilaa, mutta enemmän tässä kaiketi on kyse periaatteesta.

Minä ymmärrän vanhojen tavaroiden arvon, olen osa sukupolvien ketjua. Sitten on niitä, jotka eivät halua tietää mitään menneestä. Niissä suvuissa ei ole aina edes tietoa siitä, minne isoäiti on haudattu. Kun se ei kiinnosta.

PS. Juhani Ahon omistuskirjoituksella varustettu alkuperäispainos on aika arvokas, onneksi kukaan suvusta ei ole heittänyt sitä kirjaa aikanaan roskiin.

niin en kyllä tiedä mitä arvoa niilllä on. Oikeesti kuvia on satoja ja satoja ja kaikki sieltä kanarialta. Wanhat kuvat ymmärrän, mutta...

myös valokuvataiteen museoon jos on tiedossa kuka kuvannut ja ketä

En raaskinut heittää pois ja nyt meillä lojuu 4 isoa laatikollista kirjailtuja lakanoita yms. varastossa. Tuskimpa niillä koskaan mitään teen mutta onpahan säästössä.

Tyhjensin mieheni vanhempien jäämistön. Tytärpuoleni arvostaa historiaansa ja halusi, että kaikki valokuvat, kirjeet, design-esineet ja korut säilötään hänelle sitä aikaa varten, kun hänellä on omat säilytystilat. Ne täyttävät nyt kotimme komeroiden yläkaapit.



Hankkiuduin eroon suuresta määrästä omaa turhaa vanhaa roinaa, että sain ne mahtumaan.

kyse on TAVARASTA, muistoja voi jemmata muutenkin kuin vanhoja tavaroita keräilemällä

Vierailija - 15.08.12 04:00 (ID 15392206)

että kaikki tuollainen säästetään. Olen huomannut, että jos ei tiedä isovanhempiensa nimiä, heittää herkemmin valokuvia, kirjeitä jne, pois, mutta jos edeltävät sukupolvet ovat osa "omaa tarinaa", kykenee säästämään muistoja. Muutama laatikollinen ei vie hirveästi tilaa, mutta enemmän tässä kaiketi on kyse periaatteesta. Minä ymmärrän vanhojen tavaroiden arvon, olen osa sukupolvien ketjua. Sitten on niitä, jotka eivät halua tietää mitään menneestä. Niissä suvuissa ei ole aina edes tietoa siitä, minne isoäiti on haudattu. Kun se ei kiinnosta. PS. Juhani Ahon omistuskirjoituksella varustettu alkuperäispainos on aika arvokas, onneksi kukaan suvusta ei ole heittänyt sitä kirjaa aikanaan roskiin.

Minulla ei olisi mitään ilman tavaroita, jotka ovat sieltä asti periytyneet. Hopeinen käsipeili, jonka nuori Adele sai lahjaksi sulhaseltaan, kirjeitä Bobrikovin murhan ajoilta , Juhani Ahon signeeraama ensipainos jne.

Tällaisia tavaroita ei ole suvuissa, joissa ei kunnioiteta menneisyyttä ja ollaan sitä mieltä, että "tavaraa ei kannata keräillä". Niissä suvuissa ei ole enää muistoja vuosisadan takaa. Tai ehkä heillä ei ole mitään muistamisen arvoista?

otetaan tavarat käyttöön ja ne, joita ei tarvita, kannetaan vinttiin odottamaan sitä, että niitä tarvitaan.

Tyhjensimme mummini kodin hänen kuoltuaan.



Valokuvista säästimme luonnollisesti tuollaiset sukupolvien ketjusta kertovat kuvat ja perhejuhlien yms. merkittävien tapahtumien kuvat, mutta kyllä lomakuvia ja joitain sellaisia vanhoja kuvia joissa on mummin työkavereita yms. meilte täysin tuntemattomia henkilöitä jossain Tallinan virkistysmatkalla heitimme pois.



Muistoesineistä lapset, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset valitsivat mitä halusivat, mm. kukkopillit olivat noiden lapsukaisten suosiossa jo mummin eläessä. Ihan konkreettisia muistoesineitä meni kyllä roskiin ihan mitättömän vähän, ehkä jotain matkamuistoja tms.



Huonekalut osin myytiin ja osin lähtivät sisarusten koteihin.

Molempien vanhempieni puolelta olen joutunut isovanhempien kamat siivoamaan, kun ei vanhemmistani tai siskoistani kenestäkään siihen ollut. Samoin kävi enoni kanssa. Kauheaa hommaa. Suurimman osan joutuu heittämään surutta roskiin, kun sukulaiset hakeneet muutaman muistoesineen.



Siinä sitten tulee pohtineeksi kuinka vähän ihmiseltä jää mitään arvokasta. Itse en kokemusten jälkeen pidä tavaraa juuri minkään arvoisena. Niillä on joku käyttöarvo ja ei muuta.



Surkein oli toinen mummini, kun tätini kävi hakemassa mummin korut ja kertoi sitten myyneensä romukullaksi. Olin antanut hänen ottaa ne, kun oli kuitenkin hänen äitinsä ja mulle vain mummo. Todella paha mieli tuli. Kehui vielä saaneensa hyvän hinnan niistä. Itse olisin pitänyt ne käytössä, enkä myynyt romun hinnalla pois. Eikä tietnkään tarjoutunut edes rahoja jakamaan.