Lue keskustelun säännöt.
Muilla reissumiesten vaimolla samaa ongelmaa?
13.08.2012 |
Vuosien saatossa tilanne on hiljaa varsin tasa-arvoisesta tilanteesta muokkautunut tähän:
Mies on viikot ma-pe lähes aina reissussa ja minä pienten lasten kanssa kotona. Arki on ollut viime vuodet raskasta, mutta olen velvollisuudentunnosta hoitanut sitä mukisematta ja kehittänyt itselleni rutiineja ja keinoja, joilla helpotan elämäämme lasten kanssa. Nyt alan kuitenkin olla entistä väsyneempi ja tuntuu, että miehen tulo kotiin viikonlopuksi sotkee aina koko paletin ja rikkoo rutiinit. Alkuviikko tuntuu menevän uhmaikäisten ikävänpuuskien liennyttelyyn ja miehen jälkeensä jättämien sotkujen siivoukseen.
Jostain syystä viikonlopuista ja lomista on tullut täysin arjesta irrallisia aikoja, jolloin yritetään elää jotain omituista juhla-aikaa, lomilla reissataan paljon ja viikonloppuisin tehdään huvipuistoretkiä ja kaikenlaista normaaliin arkeen kuulumatonta. Tämä johtaa siihen, että minun täytyy hoitaa kaikki arkinen ja tylsä itsekseni viikon aikana ja suoraansanottuna alkaa tuntua, että minun älykkyys menee kyllä tässä hommassa ihan harakoille. Minulla ei jää aikaa enää mihinkään omaan itsenäiseen elämään ja omille intohimoille ja tavoitteille elämässä, kun olen ainoastaan enää kodin- ja lastenhoitaja ja miehen elämän ja unelmien ylläpitäjä.
Tukiverkkoa meillä on jonkun verran, mutta kyllästyttää joutua jatkuvasti pyytämään apua itsekkäin syin, kun todellisuudessa minun mielestä miehen pitäisi olla se, joka myös omalta osaltaan pitää huolen myös minun onnestani, kuten minäkin pyrin pitämään hänen onnestaan.
Haluaisin nyt siis ehdottomasti isoja muutoksia elämäämme, mutten todellakaan tiedä mistä aloittaisin. Kun olen vuosia hiljalleen hyväksynyt tilanteen, tuntuu epäreilulta alkaa nyt valittamaan, mutta toisaalta en varmasti pysty elämään näinkään kovin pitkään. Voisin siis mennä töihin vallan mainiosti, mutta se ei arjen rankkuutta vähentäisi yhtään, ainoastaan vähentäisi kotitöihin ja lapsiin käytettävissä olevaa aikaa ja näinollen arvioni mukaan ainoastaan lisäisi arjen haasteita.
Kamala vuodatus, mutta tulipa sanottua ja kaikki kommentit on tervetulleita. Ainoastaan pyydän ja toivon, että älkää tehkö oletuksia elämästämme, kysy mieluummin ja yritän vastata parhaani mukaan.
Kommentit (30)
21/30
|
13.08.2012 |
Vastaa
Lainaa
Ilmoita asiattomaksi
Sillä erolla että meillä lapsia on vain kaksi alle kouluikäistä parin vuoden ikäerolla ja olin heidän kanssaan vain vuoden kotona. Mulle töihin paluu oli henkireikä, koska kaipasin ehdottomasti aikuiskontakteja arkeen. Mies on siis reissussa ma-pe ympäri vuoden. (Ei tarvitse toitottaa että on valintakysymys, oman alan töitä ei vain ole juuri tarjolla. On kyllä hakenut silloin kun on, mutta virkaa ei kannata muutaman kuukauden määräaikaiseen pätkään vaihtaa.) Viikonloppuina ei meillä ole ollut mitään luxusta: mies rakentaa taloa ja minun ja lasten päivät rullaa pitkälti kuten arkenakin. Perhe-elämää olemme viettäneet lähinnä lomilla, jolloin sitten yleensä matkustammekin pois kotiympyröistä. Päivät kun on kotona niin siivottavaa tulee tietysti enemmän, mutta kyllä kaksi lasta illoissakin sotkun saa aikaan... Itse hoidan kodin pääasiassa arkena, koska ajattelen että silloin viikonloppuihin jäisi yhteistä aikaa. Aika harvoin toteutuu... Joskus olen miehelle perjantaina ilmoittanut, että en jaksa siivota yksin ja käyttää aina toista vapaapäivääni siihen, joten seuraavana päivänä siivoamme yhdessä. Pirttihirmumaisesti siis vain ilmoitan että näin tehdään, koska ei ole kohtuullista että hoidan kaiken yksin. Tämän ymmärtää mieskin, hienovaraista vihjailua aina ei. Olen kuitenkin ottanut sen asenteen, että elämä nyt tällä hetkellä on tätä, koti ei aina ole siisti (ja se häiritsee minua, mutta opettelen nyt pakotettuna sitä sietämään) ja äiti ei aina jaksa työpäivän päälle olla lapsille täysillä läsnä. Juttelemme vartin, sitten pikkukakkonen päälle ja saan tunnin omaa aikaa lukea lehden ja laittaa ruuan. Eniten minua tilanteessa rassa se, että isä ei kelpaa lapsille hampaidenpesijäksi, pyllynpyyhkijäksi, syömisessä auttajaksi...ja tämä tietysti tuntuu miehestäkin kurjalta. Ja itsestäkin tietysti tuntuu välillä että mies on vain jaloissa eikä osaa olla luontevasti avuksi viikonloppuisinkaan vaan katoaa omiin projekteihinsa. Tuuppaan hänelle välillä lapsen pari mukaan rakennushommiin tai rautakauppaan. Kun lapset ovat keskenään miehen kanssa, ei minua kaivata yhtään. Kun lapset ovat hoidossa, voi myös ottaa joskus oman vapaapäivän arkena: viedä lapset lyhyeksi päiväksi hoitoon ja nauttia yksinolosta kotona tai muualla. Tai pitää osan kesälomasta eri aikaan kuin mies: mies hoitaa lapset (kotia ei kyllä luultavasti pysty hoitamaan samanaikaisesti, ei ainakaan minun mieheni) ja itse voi ottaa rusinat pullasta.
Voimia ap:lle ja muille samassa tilanteessa oleville. Uskon, että tilanne lasten kasvaessa helpottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta jos tilanteeseen olisi puututtu heti, kun se tuntui väärältä, olisi ehkä päässyt paljon vähemmällä riitelyllä, kyllähän lapsetkin sen aistivat jos pitkään on kyräilyä.
Minun suositus on, että otat asian puheeksi, katkeroidut vaan lisää jos tuo jatkuu, sitten homma leviää käsiin kokonaan. Nyt jos pystytte puhua kuin aikuiset, voi edessä olla paljon antoisampi elämä sinulle, ja teidän koko perheelle. Jos mies teitä rakastaa, niin tuskin hänkään nauttii kun on niin hirveästi pois luotanne. Jos taas haluaa olla pois, ja leikkiä viikonloppuisin satuperhettä, niin sitten on jo aika avata silmät, perhe-elämä on myös sitä arkea, ei aina juhlaa. Jos se ei kelpaa, niin kyllä sinä sitten ansaitset parempaa.
Muutokset ovat aina pelottavia, mutta kun ne kestää, niin palkinto voi olla odottamisen arvoinen :)
T. #9 ja 19
Harva mies ymmärtää että arjen pyöritys useamman lapsen kanssa menee fyysisestä työstä, ja jatkuu pidempään kuin se perus 8-16. Kerro tilanne omalta kannaltasi, että olet kiitollinen työstä, jota mies tekee elättääkseen perhettä, ja että turhasta et sanoisi, mutta nyt jaksamisesi alkaa olla rajoilla, ja mietitte yhdessä molempia tyydyttävän ratkaisun. Meillä se meni riitelyksi, koska odotin liian pitkään, syyllistin miestä kun hän lentelee maailmalla ja minä olin käytännössä yksinhuoltaja, hän taas syytti minua kun olin kiittämätön, sainhan vaan olla kotona.. Molempien käsitys toisen tilanteesta oli täysin vääristynyt, toivon että tekin saatte jonkun tasapainon tuohon, hieman helpommin kuin me :)toisen mielipiteiden kuuntelu on tässä nyt se avain.
Minusta tuossa on hyvin sanottu syyllistämättä missä mättää.
Reissaako miehesi siis työn takia? Onko hänellä mahdollisuutta siirtyä toisenlaisiin tehtäviin?
Meillä oli tuo sama tilanne ja ero oli erittäin lähellä, minun jaksamiseni takia. Nyt mies siirtyi yrittäjäksi, tekee myös viikonloput töitä, mutta on iltaisin kotona.
Sinä et ole pelkästään taloudenhoitaja ja äiti, olet vaimo, ja myös sinun jaksamisesi on tärkeää. Puhu miehellesi reilusti, mutta syyllistämättä. Ei hän voi tietää mitä tunnet, jos et kerro.
Voimia ja tsemppiä, been there...Pitäisi ehkä näyttää tuo kirjoitus. Olen miettinyt tuota miehen työnkuvan muutosta. Uskon, että se voisi olla mahdollisuuksien rajoissa, ainakin siis osittainen muutos,mutta vähän kieltämättä marttyyriasenteella ajattelen ja toivon, että mies ymmärtäisi itse toivoa tuota muutosta. Pelkään varmaan, että jos minä pyydän tai vaadin sitä, joutuu mies muutoksen eteen väkisin ja katkeroituu tilanteesta. Kamalaa ajatella, että joku voisi katkeroitua tilanteesta, jossa saa viettää enemmän aikaa perheensä kanssa, mutta ehkä pelkääkin sitä, ettei me lasten kanssa olla miehelle tarpeeksi tärkeitä.
Pelottavaa alkaa vaatia muutosta, jos samalla joutuu kohtaamaan sen tilanteen, ette mies ehkä kaikkien vuosien jälkeen olekaan se mies, jonka olen ajatellut hänen olevan. Toisaalta, jos hän pääsisi takas toimistohommiin tai ainakin lähemmäs kotia, miten osaisin antaa hänelle aidosti tilaa arjessa, kun olen niin tarkasti ja rutiininomaisesti hoitanut kotia omien mieltymysteni mukaan jo kovin pitkään.
Sekavaa ajatuksen virtaa, mutta jotenkin yritän selvitellä tätä vielä itsellenikin.
Ap
Että meidän molempien käsitykset toistemme elämästä ja arjesta ei varmaan kohtaa todellisuutta kovinkaan hyvin. Lisäksi kun mies ei viikonloppunakaan näe tavallista, tylsää ja välillä kovin turruttavaa arkea, on hänellä varmasti kovin hutera kuva siitä, mitä pelkästään kodinhoitoon normaalissa perheessä kuuluu. Hotellissa on varsin erilaista asustella, kun paikassa, jossa tehdään itse alusta loppuun se munakokkelikin. No, ei se hotellielämäkään herkkua aina ole, mutta ymmärsitte varmaan pointin.
Miten teille kävi, kun sanoit että puutuit tilanteeseen liian myöhään? Minuakin nimittäin pelottaa, että entä jos nyt on jo liian myöhään ja asioita ei enää saada tasapainoon...
Ap
sinulla alkaa joka tapauksessa kotivuodet lähestyä loppuaan. Teidän pitäisi keskustella, miten te tästä eteenpäin hoidatte arjen ja työnjaon siinä.
Tarkoitan, että sinun töihinpaluusi koskee kyllä miestäsikin. Teidän kummankaan päätökset eivät ole kokonaisuudesta irrallisia. Esimerkiksi voisiko mies vähentää työmatkojaan siinä vaiheessa, kun sinä palaat töihin, jotta saisitte YHDESSÄ järjestettyä asiat lasten kannalta parhaiten? Ei siis niin, että sinä palaat töihin ja järkkäät edelleen kodin, lapset ja arjen, miehesi ei muuta mitään.
Tässä vaiheessa voisit ihan hyvin sanoa, ettet halua viikonloppuna mitään sirkushuveja, vaan ihan tavallista kotona olemista. Miksi et voisi miehellesi sanoa, että sinua on alkanut väsyttää tämä järjestely, voisitteko yhdessä miettiä muutosta?
kotiäitivuosinani, että arjen pyöritys oli helpompaa kuin viikonloppujen ja vapaapäivien.
Arjet olin yksin lasten kanssa. Viikonloppuna oltiin koko perheen voimin kotona ja tehtiin kaikkea erilaista, viikonloppukivaa.
Tuttujen rutiinien (puistot, kerhot, kyläilyt) rikkoontuminen vaikutti lapsiin ja sitä kautta koko perheeseen.
Arkirutiinien ylläpitäminen viikonloppuisinkin olisi toisaalta tuntunut liian sitovalta ja tylsältä.
Nyt kun olen työelämässä vietetään viikonloppuja samalla kaavalla kuin ennenkin, mutta enää ne eivät tunnu rikkovan arkea samalla tavalla.
Vapaapäivät kun ovat lapsillekin vapaata päivähoidosta ja koulusta.
Viikonloppujen aikatauluista on myös muodostunut 'kotirutiineja' eivätkä ne enää tunnu sotkevan toimivia systeemeitä.
Omasta onnesta kannattaa kuitenkin jokaisen pitää huolta ihan itse.
Tietysti toiselle voi tehdä kivoja juttuja, mutta vastuu omasta onnellisuudesta ja hyvinvoinnista pitäisi pytyä ottamaan itse eikä kasata turhia painolasteja puolison harteille.
Teillä on molemmilla kivempaa kun pidätte huolen itsestänne ja olette ihan itse onnellisia ja tyytyväisiä :)
Sanon saman minkä moni muukin on sanonut.
Ap:n kannattaa kokeilla miltä työssä käyminen tuntuu.
Voisit myös ulkoistaa kotitöitä. Se helpottaa elämää kummasti.
Sillä erolla että meillä lapsia on vain kaksi alle kouluikäistä parin vuoden ikäerolla ja olin heidän kanssaan vain vuoden kotona. Mulle töihin paluu oli henkireikä, koska kaipasin ehdottomasti aikuiskontakteja arkeen. Mies on siis reissussa ma-pe ympäri vuoden. (Ei tarvitse toitottaa että on valintakysymys, oman alan töitä ei vain ole juuri tarjolla. On kyllä hakenut silloin kun on, mutta virkaa ei kannata muutaman kuukauden määräaikaiseen pätkään vaihtaa.) Viikonloppuina ei meillä ole ollut mitään luxusta: mies rakentaa taloa ja minun ja lasten päivät rullaa pitkälti kuten arkenakin. Perhe-elämää olemme viettäneet lähinnä lomilla, jolloin sitten yleensä matkustammekin pois kotiympyröistä. Päivät kun on kotona niin siivottavaa tulee tietysti enemmän, mutta kyllä kaksi lasta illoissakin sotkun saa aikaan... Itse hoidan kodin pääasiassa arkena, koska ajattelen että silloin viikonloppuihin jäisi yhteistä aikaa. Aika harvoin toteutuu... Joskus olen miehelle perjantaina ilmoittanut, että en jaksa siivota yksin ja käyttää aina toista vapaapäivääni siihen, joten seuraavana päivänä siivoamme yhdessä. Pirttihirmumaisesti siis vain ilmoitan että näin tehdään, koska ei ole kohtuullista että hoidan kaiken yksin. Tämän ymmärtää mieskin, hienovaraista vihjailua aina ei. Olen kuitenkin ottanut sen asenteen, että elämä nyt tällä hetkellä on tätä, koti ei aina ole siisti (ja se häiritsee minua, mutta opettelen nyt pakotettuna sitä sietämään) ja äiti ei aina jaksa työpäivän päälle olla lapsille täysillä läsnä. Juttelemme vartin, sitten pikkukakkonen päälle ja saan tunnin omaa aikaa lukea lehden ja laittaa ruuan. Eniten minua tilanteessa rassa se, että isä ei kelpaa lapsille hampaidenpesijäksi, pyllynpyyhkijäksi, syömisessä auttajaksi...ja tämä tietysti tuntuu miehestäkin kurjalta. Ja itsestäkin tietysti tuntuu välillä että mies on vain jaloissa eikä osaa olla luontevasti avuksi viikonloppuisinkaan vaan katoaa omiin projekteihinsa. Tuuppaan hänelle välillä lapsen pari mukaan rakennushommiin tai rautakauppaan. Kun lapset ovat keskenään miehen kanssa, ei minua kaivata yhtään. Kun lapset ovat hoidossa, voi myös ottaa joskus oman vapaapäivän arkena: viedä lapset lyhyeksi päiväksi hoitoon ja nauttia yksinolosta kotona tai muualla. Tai pitää osan kesälomasta eri aikaan kuin mies: mies hoitaa lapset (kotia ei kyllä luultavasti pysty hoitamaan samanaikaisesti, ei ainakaan minun mieheni) ja itse voi ottaa rusinat pullasta. Voimia ap:lle ja muille samassa tilanteessa oleville. Uskon, että tilanne lasten kasvaessa helpottaa.
Sillä erolla että meillä lapsia on vain kaksi alle kouluikäistä parin vuoden ikäerolla ja olin heidän kanssaan vain vuoden kotona. Mulle töihin paluu oli henkireikä, koska kaipasin ehdottomasti aikuiskontakteja arkeen. Mies on siis reissussa ma-pe ympäri vuoden. (Ei tarvitse toitottaa että on valintakysymys, oman alan töitä ei vain ole juuri tarjolla. On kyllä hakenut silloin kun on, mutta virkaa ei kannata muutaman kuukauden määräaikaiseen pätkään vaihtaa.) Viikonloppuina ei meillä ole ollut mitään luxusta: mies rakentaa taloa ja minun ja lasten päivät rullaa pitkälti kuten arkenakin. Perhe-elämää olemme viettäneet lähinnä lomilla, jolloin sitten yleensä matkustammekin pois kotiympyröistä. Päivät kun on kotona niin siivottavaa tulee tietysti enemmän, mutta kyllä kaksi lasta illoissakin sotkun saa aikaan... Itse hoidan kodin pääasiassa arkena, koska ajattelen että silloin viikonloppuihin jäisi yhteistä aikaa. Aika harvoin toteutuu... Joskus olen miehelle perjantaina ilmoittanut, että en jaksa siivota yksin ja käyttää aina toista vapaapäivääni siihen, joten seuraavana päivänä siivoamme yhdessä. Pirttihirmumaisesti siis vain ilmoitan että näin tehdään, koska ei ole kohtuullista että hoidan kaiken yksin. Tämän ymmärtää mieskin, hienovaraista vihjailua aina ei. Olen kuitenkin ottanut sen asenteen, että elämä nyt tällä hetkellä on tätä, koti ei aina ole siisti (ja se häiritsee minua, mutta opettelen nyt pakotettuna sitä sietämään) ja äiti ei aina jaksa työpäivän päälle olla lapsille täysillä läsnä. Juttelemme vartin, sitten pikkukakkonen päälle ja saan tunnin omaa aikaa lukea lehden ja laittaa ruuan. Eniten minua tilanteessa rassa se, että isä ei kelpaa lapsille hampaidenpesijäksi, pyllynpyyhkijäksi, syömisessä auttajaksi...ja tämä tietysti tuntuu miehestäkin kurjalta. Ja itsestäkin tietysti tuntuu välillä että mies on vain jaloissa eikä osaa olla luontevasti avuksi viikonloppuisinkaan vaan katoaa omiin projekteihinsa. Tuuppaan hänelle välillä lapsen pari mukaan rakennushommiin tai rautakauppaan. Kun lapset ovat keskenään miehen kanssa, ei minua kaivata yhtään. Kun lapset ovat hoidossa, voi myös ottaa joskus oman vapaapäivän arkena: viedä lapset lyhyeksi päiväksi hoitoon ja nauttia yksinolosta kotona tai muualla. Tai pitää osan kesälomasta eri aikaan kuin mies: mies hoitaa lapset (kotia ei kyllä luultavasti pysty hoitamaan samanaikaisesti, ei ainakaan minun mieheni) ja itse voi ottaa rusinat pullasta. Voimia ap:lle ja muille samassa tilanteessa oleville. Uskon, että tilanne lasten kasvaessa helpottaa.
Sillä erolla että meillä lapsia on vain kaksi alle kouluikäistä parin vuoden ikäerolla ja olin heidän kanssaan vain vuoden kotona. Mulle töihin paluu oli henkireikä, koska kaipasin ehdottomasti aikuiskontakteja arkeen. Mies on siis reissussa ma-pe ympäri vuoden. (Ei tarvitse toitottaa että on valintakysymys, oman alan töitä ei vain ole juuri tarjolla. On kyllä hakenut silloin kun on, mutta virkaa ei kannata muutaman kuukauden määräaikaiseen pätkään vaihtaa.) Viikonloppuina ei meillä ole ollut mitään luxusta: mies rakentaa taloa ja minun ja lasten päivät rullaa pitkälti kuten arkenakin. Perhe-elämää olemme viettäneet lähinnä lomilla, jolloin sitten yleensä matkustammekin pois kotiympyröistä. Päivät kun on kotona niin siivottavaa tulee tietysti enemmän, mutta kyllä kaksi lasta illoissakin sotkun saa aikaan... Itse hoidan kodin pääasiassa arkena, koska ajattelen että silloin viikonloppuihin jäisi yhteistä aikaa. Aika harvoin toteutuu... Joskus olen miehelle perjantaina ilmoittanut, että en jaksa siivota yksin ja käyttää aina toista vapaapäivääni siihen, joten seuraavana päivänä siivoamme yhdessä. Pirttihirmumaisesti siis vain ilmoitan että näin tehdään, koska ei ole kohtuullista että hoidan kaiken yksin. Tämän ymmärtää mieskin, hienovaraista vihjailua aina ei. Olen kuitenkin ottanut sen asenteen, että elämä nyt tällä hetkellä on tätä, koti ei aina ole siisti (ja se häiritsee minua, mutta opettelen nyt pakotettuna sitä sietämään) ja äiti ei aina jaksa työpäivän päälle olla lapsille täysillä läsnä. Juttelemme vartin, sitten pikkukakkonen päälle ja saan tunnin omaa aikaa lukea lehden ja laittaa ruuan. Eniten minua tilanteessa rassa se, että isä ei kelpaa lapsille hampaidenpesijäksi, pyllynpyyhkijäksi, syömisessä auttajaksi...ja tämä tietysti tuntuu miehestäkin kurjalta. Ja itsestäkin tietysti tuntuu välillä että mies on vain jaloissa eikä osaa olla luontevasti avuksi viikonloppuisinkaan vaan katoaa omiin projekteihinsa. Tuuppaan hänelle välillä lapsen pari mukaan rakennushommiin tai rautakauppaan. Kun lapset ovat keskenään miehen kanssa, ei minua kaivata yhtään. Kun lapset ovat hoidossa, voi myös ottaa joskus oman vapaapäivän arkena: viedä lapset lyhyeksi päiväksi hoitoon ja nauttia yksinolosta kotona tai muualla. Tai pitää osan kesälomasta eri aikaan kuin mies: mies hoitaa lapset (kotia ei kyllä luultavasti pysty hoitamaan samanaikaisesti, ei ainakaan minun mieheni) ja itse voi ottaa rusinat pullasta. Voimia ap:lle ja muille samassa tilanteessa oleville. Uskon, että tilanne lasten kasvaessa helpottaa.
En halua loukata, mutta en kyllä kerta kaikkiaan tajua, miksi olette tähän kuvioon ottaneet vielä rakennusprojeksi mukaan?
Jos viikot menevät erossa, niin minkä ihmeen vuoksi sitten mies viettää viikonloppunsa vielä raksalla? Mitä järkeä uhrata perhe-elämä kokonaisuudessaan rakentamisen vuoksi?
Isän kelpaamisesta eri asioihin...niin lapset varmasti kiukuttelevat isän poissaolon vuoksi. On vain vanhempien tehtävä olla menemättä siihen mukaan, sillä muutenhan lapset pompottavat teitä miten haluavat. Ei lapsilta kysytä, että kumman vanhemmista he haluavat johonkin pyllyn pyyhkimiseen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sillä erolla että meillä lapsia on vain kaksi alle kouluikäistä parin vuoden ikäerolla ja olin heidän kanssaan vain vuoden kotona. Mulle töihin paluu oli henkireikä, koska kaipasin ehdottomasti aikuiskontakteja arkeen. Mies on siis reissussa ma-pe ympäri vuoden. (Ei tarvitse toitottaa että on valintakysymys, oman alan töitä ei vain ole juuri tarjolla. On kyllä hakenut silloin kun on, mutta virkaa ei kannata muutaman kuukauden määräaikaiseen pätkään vaihtaa.) Viikonloppuina ei meillä ole ollut mitään luxusta: mies rakentaa taloa ja minun ja lasten päivät rullaa pitkälti kuten arkenakin. Perhe-elämää olemme viettäneet lähinnä lomilla, jolloin sitten yleensä matkustammekin pois kotiympyröistä. Päivät kun on kotona niin siivottavaa tulee tietysti enemmän, mutta kyllä kaksi lasta illoissakin sotkun saa aikaan... Itse hoidan kodin pääasiassa arkena, koska ajattelen että silloin viikonloppuihin jäisi yhteistä aikaa. Aika harvoin toteutuu... Joskus olen miehelle perjantaina ilmoittanut, että en jaksa siivota yksin ja käyttää aina toista vapaapäivääni siihen, joten seuraavana päivänä siivoamme yhdessä. Pirttihirmumaisesti siis vain ilmoitan että näin tehdään, koska ei ole kohtuullista että hoidan kaiken yksin. Tämän ymmärtää mieskin, hienovaraista vihjailua aina ei. Olen kuitenkin ottanut sen asenteen, että elämä nyt tällä hetkellä on tätä, koti ei aina ole siisti (ja se häiritsee minua, mutta opettelen nyt pakotettuna sitä sietämään) ja äiti ei aina jaksa työpäivän päälle olla lapsille täysillä läsnä. Juttelemme vartin, sitten pikkukakkonen päälle ja saan tunnin omaa aikaa lukea lehden ja laittaa ruuan. Eniten minua tilanteessa rassa se, että isä ei kelpaa lapsille hampaidenpesijäksi, pyllynpyyhkijäksi, syömisessä auttajaksi...ja tämä tietysti tuntuu miehestäkin kurjalta. Ja itsestäkin tietysti tuntuu välillä että mies on vain jaloissa eikä osaa olla luontevasti avuksi viikonloppuisinkaan vaan katoaa omiin projekteihinsa. Tuuppaan hänelle välillä lapsen pari mukaan rakennushommiin tai rautakauppaan. Kun lapset ovat keskenään miehen kanssa, ei minua kaivata yhtään. Kun lapset ovat hoidossa, voi myös ottaa joskus oman vapaapäivän arkena: viedä lapset lyhyeksi päiväksi hoitoon ja nauttia yksinolosta kotona tai muualla. Tai pitää osan kesälomasta eri aikaan kuin mies: mies hoitaa lapset (kotia ei kyllä luultavasti pysty hoitamaan samanaikaisesti, ei ainakaan minun mieheni) ja itse voi ottaa rusinat pullasta. Voimia ap:lle ja muille samassa tilanteessa oleville. Uskon, että tilanne lasten kasvaessa helpottaa.
Sillä erolla että meillä lapsia on vain kaksi alle kouluikäistä parin vuoden ikäerolla ja olin heidän kanssaan vain vuoden kotona. Mulle töihin paluu oli henkireikä, koska kaipasin ehdottomasti aikuiskontakteja arkeen. Mies on siis reissussa ma-pe ympäri vuoden. (Ei tarvitse toitottaa että on valintakysymys, oman alan töitä ei vain ole juuri tarjolla. On kyllä hakenut silloin kun on, mutta virkaa ei kannata muutaman kuukauden määräaikaiseen pätkään vaihtaa.) Viikonloppuina ei meillä ole ollut mitään luxusta: mies rakentaa taloa ja minun ja lasten päivät rullaa pitkälti kuten arkenakin. Perhe-elämää olemme viettäneet lähinnä lomilla, jolloin sitten yleensä matkustammekin pois kotiympyröistä. Päivät kun on kotona niin siivottavaa tulee tietysti enemmän, mutta kyllä kaksi lasta illoissakin sotkun saa aikaan... Itse hoidan kodin pääasiassa arkena, koska ajattelen että silloin viikonloppuihin jäisi yhteistä aikaa. Aika harvoin toteutuu... Joskus olen miehelle perjantaina ilmoittanut, että en jaksa siivota yksin ja käyttää aina toista vapaapäivääni siihen, joten seuraavana päivänä siivoamme yhdessä. Pirttihirmumaisesti siis vain ilmoitan että näin tehdään, koska ei ole kohtuullista että hoidan kaiken yksin. Tämän ymmärtää mieskin, hienovaraista vihjailua aina ei. Olen kuitenkin ottanut sen asenteen, että elämä nyt tällä hetkellä on tätä, koti ei aina ole siisti (ja se häiritsee minua, mutta opettelen nyt pakotettuna sitä sietämään) ja äiti ei aina jaksa työpäivän päälle olla lapsille täysillä läsnä. Juttelemme vartin, sitten pikkukakkonen päälle ja saan tunnin omaa aikaa lukea lehden ja laittaa ruuan. Eniten minua tilanteessa rassa se, että isä ei kelpaa lapsille hampaidenpesijäksi, pyllynpyyhkijäksi, syömisessä auttajaksi...ja tämä tietysti tuntuu miehestäkin kurjalta. Ja itsestäkin tietysti tuntuu välillä että mies on vain jaloissa eikä osaa olla luontevasti avuksi viikonloppuisinkaan vaan katoaa omiin projekteihinsa. Tuuppaan hänelle välillä lapsen pari mukaan rakennushommiin tai rautakauppaan. Kun lapset ovat keskenään miehen kanssa, ei minua kaivata yhtään. Kun lapset ovat hoidossa, voi myös ottaa joskus oman vapaapäivän arkena: viedä lapset lyhyeksi päiväksi hoitoon ja nauttia yksinolosta kotona tai muualla. Tai pitää osan kesälomasta eri aikaan kuin mies: mies hoitaa lapset (kotia ei kyllä luultavasti pysty hoitamaan samanaikaisesti, ei ainakaan minun mieheni) ja itse voi ottaa rusinat pullasta. Voimia ap:lle ja muille samassa tilanteessa oleville. Uskon, että tilanne lasten kasvaessa helpottaa.
Sillä erolla että meillä lapsia on vain kaksi alle kouluikäistä parin vuoden ikäerolla ja olin heidän kanssaan vain vuoden kotona. Mulle töihin paluu oli henkireikä, koska kaipasin ehdottomasti aikuiskontakteja arkeen. Mies on siis reissussa ma-pe ympäri vuoden. (Ei tarvitse toitottaa että on valintakysymys, oman alan töitä ei vain ole juuri tarjolla. On kyllä hakenut silloin kun on, mutta virkaa ei kannata muutaman kuukauden määräaikaiseen pätkään vaihtaa.) Viikonloppuina ei meillä ole ollut mitään luxusta: mies rakentaa taloa ja minun ja lasten päivät rullaa pitkälti kuten arkenakin. Perhe-elämää olemme viettäneet lähinnä lomilla, jolloin sitten yleensä matkustammekin pois kotiympyröistä. Päivät kun on kotona niin siivottavaa tulee tietysti enemmän, mutta kyllä kaksi lasta illoissakin sotkun saa aikaan... Itse hoidan kodin pääasiassa arkena, koska ajattelen että silloin viikonloppuihin jäisi yhteistä aikaa. Aika harvoin toteutuu... Joskus olen miehelle perjantaina ilmoittanut, että en jaksa siivota yksin ja käyttää aina toista vapaapäivääni siihen, joten seuraavana päivänä siivoamme yhdessä. Pirttihirmumaisesti siis vain ilmoitan että näin tehdään, koska ei ole kohtuullista että hoidan kaiken yksin. Tämän ymmärtää mieskin, hienovaraista vihjailua aina ei. Olen kuitenkin ottanut sen asenteen, että elämä nyt tällä hetkellä on tätä, koti ei aina ole siisti (ja se häiritsee minua, mutta opettelen nyt pakotettuna sitä sietämään) ja äiti ei aina jaksa työpäivän päälle olla lapsille täysillä läsnä. Juttelemme vartin, sitten pikkukakkonen päälle ja saan tunnin omaa aikaa lukea lehden ja laittaa ruuan. Eniten minua tilanteessa rassa se, että isä ei kelpaa lapsille hampaidenpesijäksi, pyllynpyyhkijäksi, syömisessä auttajaksi...ja tämä tietysti tuntuu miehestäkin kurjalta. Ja itsestäkin tietysti tuntuu välillä että mies on vain jaloissa eikä osaa olla luontevasti avuksi viikonloppuisinkaan vaan katoaa omiin projekteihinsa. Tuuppaan hänelle välillä lapsen pari mukaan rakennushommiin tai rautakauppaan. Kun lapset ovat keskenään miehen kanssa, ei minua kaivata yhtään. Kun lapset ovat hoidossa, voi myös ottaa joskus oman vapaapäivän arkena: viedä lapset lyhyeksi päiväksi hoitoon ja nauttia yksinolosta kotona tai muualla. Tai pitää osan kesälomasta eri aikaan kuin mies: mies hoitaa lapset (kotia ei kyllä luultavasti pysty hoitamaan samanaikaisesti, ei ainakaan minun mieheni) ja itse voi ottaa rusinat pullasta. Voimia ap:lle ja muille samassa tilanteessa oleville. Uskon, että tilanne lasten kasvaessa helpottaa.
En halua loukata, mutta en kyllä kerta kaikkiaan tajua, miksi olette tähän kuvioon ottaneet vielä rakennusprojeksi mukaan?
Jos viikot menevät erossa, niin minkä ihmeen vuoksi sitten mies viettää viikonloppunsa vielä raksalla? Mitä järkeä uhrata perhe-elämä kokonaisuudessaan rakentamisen vuoksi?
Isän kelpaamisesta eri asioihin...niin lapset varmasti kiukuttelevat isän poissaolon vuoksi. On vain vanhempien tehtävä olla menemättä siihen mukaan, sillä muutenhan lapset pompottavat teitä miten haluavat. Ei lapsilta kysytä, että kumman vanhemmista he haluavat johonkin pyllyn pyyhkimiseen!
Minun mielestä ap:n tapauksessa mikään töihinmeno tai kotitöiden ulkoistaminen ei ole ratkaisu.
Ap:n viesteistä huomaa selvästi, ettei hän ole miehen kanssa asioista puhunut lainkaan. Ihan ensimmäiseksi suu pitää saada auki. Siis ihan rakentavassa sävyssä. Jokainen fiksu mies (toiv ap:lla on sellainen...) tajuaa, ettei kodin pyörittäminen ole ihan silkkaa lepoa...Fiksu mies tajuaa myös kasvatuksen alkeet, eli etteivät arki ja viikonloppu voi erota toisistaan kuin yö ja päivä.
Olet ap aivan oikeassa, ettei töihinmeno sinänsä teidän perheen ja parisuhteen asetelmia muuttaisi: arki olisi edelleen sinun vastuullasi. Riippuen työsi sisällöstä, olen melko varma, että Sinun arki olisi itse asiassa merkittävästi rankempaa. Lapsenne ovat vielä pieniä, ja jos teet täyttä päivää töissä, niin tilanne olisi erittäin haastava aikataulullisesti jne.
Puhu siis miehen kanssa, tuo kirjoituksesi on siihen keskusteluun hyvä pohja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
me ollaan oltu yhdessa 8v ja mies on suurimman osan siita ajasta ollut reissutyossa. Reissuja on ympari maailmaa, kesto vaihtelee 5pv-3kk.
Reissaaminen vasyttaa meita molempia ja mieskin haluaisi helpomman tyon, mutta kun on iso asuntolaina ja vaikea taloustilanne koko Euroopassa, ei uutta tyota tunnu loytyvan ilman etta tinkisi palkasta isoa osaa.
Nyt meille on tulossa ensimmainen lapsi ja pelottaa jo etukateen miten tullaan jaksamaan kotona. Vanhempamme asuvat muilla paikkakunnilla, joten heistakaan ei ole arjen avuksi.
Ap, olet kylla todella tarmokas, kun jaksat 3:n pienen lapsen kanssa. Ymmarran etta aikaa ei varmasti itselle jaa.
Ajan kanssa meillakin tama kuvio on sotkeutunut. Jotenkin tuntuu epareilulta se, etta mies tulee kotiin kuin hotelliin, eika jaksa mitaan laskuja, siivouksesta puhumattakaan.
Ymmarran sen, mutta toisaalta arsyttaa kun itse hoidan laskujen maksut, pyykit, pienet korjaukset jne.
Viikkosiivooja me sentaan hankittiin, ihan siksi etta siita tuli niin paljon riitaa. Miettikaa ap, jos voisitte hankkia siivoojan. Siita on todella paljon apua!
Mies on alkanut puhumaan, etta hanta arsyttaa kun han tulee kotiin pe ja mina en ole kotona odottamassa. Hanesta tuntuu, etta on kuin vieras omassa kodissaan, kun minulla on omat rutiinit. Toisalta se on ihan ymmarrettavaa, mutta eihan sita voi elamaan sen varaan rakentaa, etta odotan viikot miesta kuin kuuta nousevaa.
Tiedan todella miten vaikeaa se muutoksen vaatiminen/ tyostaminen on, kun siita tulee helposti riitaa. Mies kokee etta hanelta vaaditaan panosta toissa, kotona ja etta rahkeet eivat riita kaikkeen. Toisaalta sopeutuminen siihen, etta mies olisi enemman kotona olisi varmaan molemmille vaikeaa. Ja olisiko mies onnellinen tavallisessa toimistotyossa...
Naita on pohdittu meilla moneen kertaan. Monesti olen todennut, etta naiset ovat niita jotka ovat monissa perheissa se kantava voima.
...että teidän suhde kuulostaa kyllä aika haastavalta, kun olette noin suuria ongelmia kehittäneet jo ennen lapsia. Miten ihmeessä miehelläsi riittää rahkeita isän rooliin viikonloppuisin/iltaisin, jos on jo nyt kahden hengen dinkkutaloudessa noin puhki...? Miehesi puheet siitä, että "et ole kotona odottamassa, kun hän tulee kotiin", eivät kuulosta ihan normaaleilta.
me ollaan oltu yhdessa 8v ja mies on suurimman osan siita ajasta ollut reissutyossa. Reissuja on ympari maailmaa, kesto vaihtelee 5pv-3kk. Reissaaminen vasyttaa meita molempia ja mieskin haluaisi helpomman tyon, mutta kun on iso asuntolaina ja vaikea taloustilanne koko Euroopassa, ei uutta tyota tunnu loytyvan ilman etta tinkisi palkasta isoa osaa. Nyt meille on tulossa ensimmainen lapsi ja pelottaa jo etukateen miten tullaan jaksamaan kotona. Vanhempamme asuvat muilla paikkakunnilla, joten heistakaan ei ole arjen avuksi. Ap, olet kylla todella tarmokas, kun jaksat 3:n pienen lapsen kanssa. Ymmarran etta aikaa ei varmasti itselle jaa. Ajan kanssa meillakin tama kuvio on sotkeutunut. Jotenkin tuntuu epareilulta se, etta mies tulee kotiin kuin hotelliin, eika jaksa mitaan laskuja, siivouksesta puhumattakaan. Ymmarran sen, mutta toisaalta arsyttaa kun itse hoidan laskujen maksut, pyykit, pienet korjaukset jne. Viikkosiivooja me sentaan hankittiin, ihan siksi etta siita tuli niin paljon riitaa. Miettikaa ap, jos voisitte hankkia siivoojan. Siita on todella paljon apua! Mies on alkanut puhumaan, etta hanta arsyttaa kun han tulee kotiin pe ja mina en ole kotona odottamassa. Hanesta tuntuu, etta on kuin vieras omassa kodissaan, kun minulla on omat rutiinit. Toisalta se on ihan ymmarrettavaa, mutta eihan sita voi elamaan sen varaan rakentaa, etta odotan viikot miesta kuin kuuta nousevaa. Tiedan todella miten vaikeaa se muutoksen vaatiminen/ tyostaminen on, kun siita tulee helposti riitaa. Mies kokee etta hanelta vaaditaan panosta toissa, kotona ja etta rahkeet eivat riita kaikkeen. Toisaalta sopeutuminen siihen, etta mies olisi enemman kotona olisi varmaan molemmille vaikeaa. Ja olisiko mies onnellinen tavallisessa toimistotyossa... Naita on pohdittu meilla moneen kertaan. Monesti olen todennut, etta naiset ovat niita jotka ovat monissa perheissa se kantava voima.