Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Terapian tarpeessa vai ihan normaalia ??

Vierailija
11.08.2012 |

Olen kohta 40 vuotias nainen, joka ei vaan millään meinaa päästä parisuhteeseen miehen kanssa.



Ongelmani on, että pelkään ihan hirveesti ihastumista! Pelkään mennä tunteista ihan sekaisin (niin on käynyt pari kertaa elämäni aikana), pelkään niin paljon, että mielummin en enää lähde edes tapaamaan ketään vaan kökötän mielummin kotona yksinäisenä.



Olen koittanut pitää ihan pelkkiä seksisuhteita, mutta en oikein pysty nauttimaan ihan täysillä semmoisestakaan ja ahdistun ja alan vääntää asioista ongelmia, kun tunteita alkaa kuitenkin jossain vaiheessa minussa heräämään. Teen asioista niin niin vaikeita silloin, etten kestäisi itsekään itseäni.



Mikä ihme mua riivaa!?

Kun minut tuntevien mielestä mulla on oikein hyvä itseluottamus ja tunnen itsekin niin olevan, mutta tämmöisessä kohdassa se hajoaa ihan täysin. Tällaista se on ollut koko elämäni.



Onko tää nyt ihan normaalia ihmisyyteen kuuluvaa vai jotain mistä vois parantua?

Apua, neuvokaa, en kohta enää jaksa tällaista elämää....

Kommentit (18)

Vierailija
1/18 |
12.08.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

up

Vierailija
2/18 |
11.08.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

Alkaa olla sen verran ikää, että turha hukata sitä kipuiluun, kun apua on saatavilla.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3/18 |
11.08.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

etkä saa itse käsiteltyä noita pelkojasi, niin kyllä terapiaan kannattaisi mennä.

Vierailija
4/18 |
11.08.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

Kyllä haluan parisuhteen!



Millainen terapia tähän vois auttaa? Oon käyny ihan perinteisessä psykoterapiassa jo monta vuotta (kuulun semmoiseen tutkimusryhmään). Kaikesta siellä on puhuttu, tästäkin, muttei se puhuminen oo mitään muuttanu.

Vierailija
5/18 |
11.08.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mitä tarkoitat, kun menet tunteista ihan sekaisin? Pettääkö silloin realiteetit? Oletko kontrollifriikki? Pakko-oireinen? Onko sinulla ystäviä? Oletko muuten tunteellinen ihminen (osaatko kuvailla tunteitasi?) Onko sinulla paljon (selittämättömiä) fyysisiä oireita?

Vierailija
6/18 |
11.08.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mitä tarkoitat, kun menet tunteista ihan sekaisin? Pettääkö silloin realiteetit? Oletko kontrollifriikki? Pakko-oireinen? Onko sinulla ystäviä? Oletko muuten tunteellinen ihminen (osaatko kuvailla tunteitasi?) Onko sinulla paljon (selittämättömiä) fyysisiä oireita?


No jos päästän tunteeni valloilleen, ihastun ihan kauheasti ja tuntuu, että mopo lähtee käsistä, kun tykkään niin paljon kaikessa kumppanissani.

Miehet ahistuu semmoisesta ja niin ahistun minäkin. Joskus joku on ollu muhun samalla tavalla siirappisesti ihastunut, se oli ahistavaa ja karkottavaa, vaikka muuten tykkäsinkin tyypistä.

Tuntui, että se kohta syö mut. Luultavasti saan sen saman tunteen aikaiseksi miehissä ylettömänihastuneella käytökselläni. Monet on sanoneet, etteivät he jonkun vaikka olosuhteen tai vastaavan (teko?)syyn takia voi antaa mulle niin paljon kuin tarvitsen ja kokevat riittämättömyyttä ja mut vaativaksi. Itse olen vaativuudelleni sokea.

Realiteetit on kai muuten ok, mutta tunteet menee vuoristorataa ja mieleni tykkää aiheuttaa draamaa, vaikka järki sanoo tsot tsot.

Pyrin kontrolloimaan nimenomaan tätä tunnepuoltani ja oon siksi rajoittanut paljon sosiaalista elämääni.

Muuten olen ymmärtääkseni ihan normaalitunteinen ja pystyn puhumaan kaikesta, ehkä vähän liikaakin :)

Ei ole pakko-oireita. Ystäviä on. Ei oo mitään fyysisiä vaivoja eikä oireita.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
7/18 |
11.08.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

Muuten olen tietääkseni kaikkien mittapuiden mukaan 'normaali', ainoastaan hyvin herkkätunteinen.



Onko tää parannettavissa jotenkin vai onko ainoa vaihtoehto vaan sinnikkäästi eristäytyminen ja pyrkimys kaikkien tunteiden kylmettämiseen? Tietäiskö kukaan?





ap

Vierailija
8/18 |
11.08.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

up

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
9/18 |
11.08.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mitä tarkoitat, kun menet tunteista ihan sekaisin? Pettääkö silloin realiteetit? Oletko kontrollifriikki? Pakko-oireinen? Onko sinulla ystäviä? Oletko muuten tunteellinen ihminen (osaatko kuvailla tunteitasi?) Onko sinulla paljon (selittämättömiä) fyysisiä oireita?


No jos päästän tunteeni valloilleen, ihastun ihan kauheasti ja tuntuu, että mopo lähtee käsistä, kun tykkään niin paljon kaikessa kumppanissani.

Miehet ahistuu semmoisesta ja niin ahistun minäkin. Joskus joku on ollu muhun samalla tavalla siirappisesti ihastunut, se oli ahistavaa ja karkottavaa, vaikka muuten tykkäsinkin tyypistä.

Tuntui, että se kohta syö mut. Luultavasti saan sen saman tunteen aikaiseksi miehissä ylettömänihastuneella käytökselläni. Monet on sanoneet, etteivät he jonkun vaikka olosuhteen tai vastaavan (teko?)syyn takia voi antaa mulle niin paljon kuin tarvitsen ja kokevat riittämättömyyttä ja mut vaativaksi. Itse olen vaativuudelleni sokea.

Realiteetit on kai muuten ok, mutta tunteet menee vuoristorataa ja mieleni tykkää aiheuttaa draamaa, vaikka järki sanoo tsot tsot.

Pyrin kontrolloimaan nimenomaan tätä tunnepuoltani ja oon siksi rajoittanut paljon sosiaalista elämääni.

Muuten olen ymmärtääkseni ihan normaalitunteinen ja pystyn puhumaan kaikesta, ehkä vähän liikaakin :)

Ei ole pakko-oireita. Ystäviä on. Ei oo mitään fyysisiä vaivoja eikä oireita.

Jos se kerran ahdistaa toista? Mä olen myös hyvin vahvasti tunteva mutta minä nautin siitä, heittäydyn ihan täysillä. Mikään ei ole suloisempaa kuin rakkauden huuma ja tuska. Mutta pidän kyllä huolen siitä etten hukuta miestä siirappiin, vaan käyttäydyn ja puhun ihan järkevästi vaikka tuntisin mitä.

Vierailija
10/18 |
11.08.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

Se auttaa sut oikeelle raiteelle, ja saa ajattelemaan asioita, miten pitää suhteessa toimia. Se olis jokaisen naisen tosi hyvä lukea. Oikeesti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
11/18 |
11.08.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

Toi bitch-kirja on oikeesti hyvä!

Kun oon täysin tunteettomasti liikkeellä, osaan flirtata ja pelata ja tarpeentullen pyörittää miehiä,

mutta valitettavasti mä en vaan P Y S T Y hillitsee tunteitani, jos annan niille yhtään valtaa. Mulla menee siis kertakaikkiaan niiden hallinta.



Eli oon vahvasti on-off tunteiden suhteen.

Vierailija
12/18 |
11.08.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

Pitkän aikaa treffailin vain sellaisia miehiä, jotka ei nettikeskustelun perusteella tuntuneeet liian kiinnostavilta. Niiden kanssa pystyin olee ihan järkevä ja hauska oma itteni.



Niille, jotka herättivät jo keskustelujen perusteella enemmänkin kiinnostusta ja ajatusta potentiaalisesta kumppanista, aloin jo ennen ensitreffejä pakonomaisesti selittää ihastumispelostani tai jotain muuta sekavaa, ja lopulta, jos ne vielä sen jälkeen halusivat tavata, yleensä skippasin treffit tai menin ihan kauheen näköisenä ja annoin varmasti huonon ensivaikutelman niin, ettei varmasti tavattais toiste.



Ihan kun jotenkin alitajuisesti sabotoisin kaikki mahdollisuuteni parisuhteeseen.



En ymmärrä itseni :(

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
13/18 |
11.08.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

Sulla voi olla sitoutumisen pelko, hylätyksi tulemisen pelko.

Alitajunnassa on ne syyt jonka takia käyttäydyt noin.

Mulla on vähän samaa. Pelkään ihmissuhteita, hylätyksi tulemista ja vaikka mitä.

En minäkään uskalla tavata ketään.

Vierailija
14/18 |
11.08.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

Olimme viestitelleet oikein mukavan oloisen miehen kanssa kaikesta maan ja taivaan välillä. Sain oidettyä paniikkipelkoni kurissa, mutten uskaltanut soittaa hänelle vaikka jo alusta saakka mies sitä kärtti.



Lopulta noin 2 kuukauden viestittelyn jälkeen mies jo ihan vaativaan sävyyn halusi tavata, enkä keksinyt enää mitään tekosyytä kieltäytyä, asummehan vain muutaman kilometrin päässä toisistamme.



Tää laukaisi reaktion, jonka seurauksena tajusin kirjoittaneeni usean viestin miehelle näistä peloistani ja ongelmista ja terapian tarpeesta

ja kiittelin häntä mukavaksi ja oikein kivaksi tyypiksi, johon todella haluan tutustua, mutta en nyt vaan tän pelon takia voi.



No voitte arvata, että mies lakkasi sen jälkeen kirjoittelemasta, kuulostinhan varmasti jos en nyt ihan sekopäiseltä niin ainakin monimutkaiselta ongelmienkehittäjältä. Fiksu mies pysyy tämmöisestä erossa.



Nyt samaan aikaan harmittaa, mut toisaalta on vähän helpottunutkin olo.

Eiks oo ihan kummallista! Mikä mussa on vikana?!!?



ap

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
15/18 |
11.08.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

Sulla voi olla sitoutumisen pelko, hylätyksi tulemisen pelko.

Alitajunnassa on ne syyt jonka takia käyttäydyt noin.

Mulla on vähän samaa. Pelkään ihmissuhteita, hylätyksi tulemista ja vaikka mitä.

En minäkään uskalla tavata ketään.

Ok, tätä on muillakin, se vähän lohduttaa (:

Joo oon miettiny itekin, mistä pelosta voi olla kysymys..

Torjutuksitulemisen ainakin, koska sen torjunnan aina ihan varmasti saan, joskus tuntuu, että käytökseni jotenkin kierosti tähtää nimenomaan siihen ja sitten, niinkuin nyt tän viimesimmän jälkeen, olo on helpottunutkin, koska "näinhän siinä pitkin käydä, tiesinhän sen"

Toisaalta oon myös itse helposti todella torjuva.

Mulla loppuu logiikka ja itseni ymmärtäminen jotakuinki siihen, että ok, isäni oli torjuva minua kohtaan, voisko johtua siitä?

Ja johtuipa se siitä tai mistä tahansa, niin kai tälle voi tehdä jotain!!? Jotain terapiaa tai ihan mitä vaan, haluun jo alkaa elää normaalia elämää!

ap

Vierailija
16/18 |
11.08.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

Sulla voi olla sitoutumisen pelko, hylätyksi tulemisen pelko.

Alitajunnassa on ne syyt jonka takia käyttäydyt noin.

Mulla on vähän samaa. Pelkään ihmissuhteita, hylätyksi tulemista ja vaikka mitä.

En minäkään uskalla tavata ketään.

Ok, tätä on muillakin, se vähän lohduttaa (:

Joo oon miettiny itekin, mistä pelosta voi olla kysymys..

Torjutuksitulemisen ainakin, koska sen torjunnan aina ihan varmasti saan, joskus tuntuu, että käytökseni jotenkin kierosti tähtää nimenomaan siihen ja sitten, niinkuin nyt tän viimesimmän jälkeen, olo on helpottunutkin, koska "näinhän siinä pitkin käydä, tiesinhän sen"

Toisaalta oon myös itse helposti todella torjuva.

Mulla loppuu logiikka ja itseni ymmärtäminen jotakuinki siihen, että ok, isäni oli torjuva minua kohtaan, voisko johtua siitä?

Ja johtuipa se siitä tai mistä tahansa, niin kai tälle voi tehdä jotain!!? Jotain terapiaa tai ihan mitä vaan, haluun jo alkaa elää normaalia elämää!

ap

Mene terapiaan. Vastaus voi tulla. Syy voi olla jossain lapsuuden jutussa jota et vaan muista.

Nuorempana lopetin itse miessuhteet heti.

Nyt ymmärrän että pelkään.

Ja olen kokenut voimakkaan hylkäämisen pienenä, tosin en sitä ihan täysin muista.

Tunnetasolla se tulee vastaan joskus.

Älyllä sitä ei voi ratkaista.

T. Sama

Vierailija
17/18 |
11.08.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

No ainahan voi harjoitella sitä kuuluisaa itsehillintää.

M I T E N ?

Minusta itestäni tuntuu, että koen ihatumisentunteen jotenkin poikkeuksellisen voimakkaasti, kun en kertakaikkiaan kykene pitämään sitä kurissa. Muuten itsehillintäni toimii hyvin.

Vierailija
18/18 |
11.08.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mene terapiaan. Vastaus voi tulla. Syy voi olla jossain lapsuuden jutussa jota et vaan muista.

Nuorempana lopetin itse miessuhteet heti.

Nyt ymmärrän että pelkään.

Ja olen kokenut voimakkaan hylkäämisen pienenä, tosin en sitä ihan täysin muista.

Tunnetasolla se tulee vastaan joskus.

Älyllä sitä ei voi ratkaista.

T. Sama

Millaiseen terapiaan? Olen käynyt keskustelu-psykoterapiassa säännöllisesti jo vuosia (kuulun tutkimusryhmään) ja tästäkin on siellä puhuttu, muttei ole mitään auttanut se tähän.