Mitä ajattelet äideitä, jotka eivät halua enää koskaan mennä töihin hoitovapaan jälkeen?

olin vasta valmistunut enkä osannut hommaani. Kynnys kasvoi liian suureksi palata töihin. Olin tosi kauan kotona. Nyt se kaduttaa, voisin olla nyt tosi pätevä alallani.

En taida palata enään vieraalle töihin. Teen mieluusti töitä puolison yrityksessä. Taloudellista pakkoa ei ole

Jos ei olisi taloudellista pakkoa niin en kävisi töissä.

Ihmetteln millä elävät ja miten pärjäävät, ja olen ehkä hiukan kateellinen jos taloudellisesti pärjäävät hyvin yhden tuloilla, eikä ole parisuhdeongelmana se että naisella ei ole ollenkaan omaa rahaa.



Itse en voinut edes olla hoitovapaalla, vaan oli pakko palata töihin heti vanhempainrahakauden loputtua, koska miehen alalla ei ole töitä =(

mutta mies on ollut useita vuosia.



Oli vaikeaa töihin paluu. Nyt ollut viisi vuotta osittaisella hoitovapaalla ja suree jo, kun se loppuu vajaan vuoden päästä. Ei kyllä kotiin jää, mutta toisille kotielämä maistuu, toisille ei.

makselen ihan mielelläni verorahoistani pienten lasten vanhempien vanhempainvapaat. Ymmärrystä minulla ei riitä sille, jos yli 3 - 4 vuotiaiden tai sitä vanhempien lasten vanhemmat ovat kotona yhteiskunnan tuella vaikka ovat täysin työkykyisiä.



Jos jollakulla on varaa olla kotona siten että vain yksi vanhemmista tienaa, eikä kotona olevaa osapuolta haittaa se, ettei eläkettä kerry eikä ole omia tuloja, niin eihän siinä sitten mitään valittamista meillä muilla ole.

ollenkaan ihmistä, joka viihtyy kotona eikä saa olla töissä.



No nyt olen itse samassa tilanteessa eli olen ollut jonkin aikaa hoitovapaalla ja edessä oleva paluu työelämään tuntuu todella vieraalta ajatukselta. Nautin elämästäni enemmän kuin koskaan juuri nyt, lasten kanssa kotona ollessa. Työelämä potkaisi pahemman kerran päähäni juuri ennen vapaille jäämistä joten se nostaa kynnystä hakeutua töihin. Oma ala ei tunnu hyvältä.



On hyvin todennäköistä että tulen ottamaan pidemmän aikalisän työelämästä kuin hoitovapaani. Taloudellista pakkoa töihin menoon ei varsinaisesti ole, jos tyydytään melko vaatimattomaan elämäntyyliin.



Koen jo nyt epäonnistuneeni työelämässä, ainakin toistaiseksi. Mutta se ei oikeastaan tunnu merkittävältä kun ajattelee, miten onnellinen olen eläessäni nykytilanteessa.

joka viihtyy töissä, eikä halua enää koskaan hoitovapaalle. Toki minä lapsiani rakastan.

minun oma äitini: aina kotona, ruoka valmiina ja aina läsnä. :)oli turvallinen tunne että hän oli kotona. itsekkin mahdollisesti aion tulevaisuudessa olla pitkään lasteni kanssa kotona

paskoja on

mutta pakkohan se on sitten palata, kun lapsi täyttää kolme. Onneksi on sentään kiva työpaikka.

heillä ei ole aikoinaan ollut varsinaista mielenkiintoa tai ehkä jopa rahkeita opiskella mitään kiinnostavaa alaa. Eli ei sitten ole työpaikkaakaan tai se on vain "rahan ansaitsemispaikka", ei ura, joka vetää puoleensa. Itse olin lapsen kanssa 2,5 vuotta kotona, ja sitten jo kovasti halusin takaisin työhöni, jota varten olen opiskellut 7 vuotta yliopistossa ja jota todella nautin tehdä.

Sitten yksi tuttu oli puhunut minusta työpaikallaan ja kohta sieltä soitettiin. Yllättäen otin paikan vastaan, mutta nyt kaduttaa. Olen taas tässä helveti oravanpyörässä. Rahaa toki on enemmän, mutta ei ole aikaa käyttää sitä. Kun vain kehtaisin irtisanoutua. Kadehdin kotiäitejä tiedän, että se on ihanaa.

Anteeksi vaan.

Itse menen mielelläni nyt osa-aikaisesti ja myöhemmin kokonaan takaisin virkaani. Kaikkien lasteni kanssa olen kuitenkin pitänyt kotihoidosta kiinni n. 2 vuotta. Lapseni ja mieheni ovat minulle työtäni tärkeämpiä kuitenkin. Taloudellinen pakko ei oikeastaan ole mennä töihin.

En itsekään aikanaan halunnut töihin hoitovapaan jälkeen. Olin paljon tarpeellisempi lapsilleni kotona kuin turhissa palavereissa piirtelemässä papereihin ja keksimällä ajankulukseni uusia sanoja.



Työelämässä asiantuntijana voi lusmuilla ja tehdä puoliteholla, lasten kanssa ei koskaan. Nyt olen päivät puoliteholla ja herään henkiin iltapäivällä, kun on aika mennä kotiin.



Mielekäs työ saattaisi muuttaa ajatuksia, mutta kun tuli opiskeltua tätä "uralle johtavaa alaa" niin ei kannata enää vaihtaa.

Olen kotona tasan niin kauan kuin huvittaa. Jos kotona vietettyjen vuosien jälkeen ei löytyisikään koulutustani- ja elämänkokemustani vastaavaa työtä toisen palveluksessa, niin kykenen varmasti työllistämään itse itseni.



Olemme perheenä varsin riippumattomia. Mieheni palkka on suuri ja siitähän säästämme sievoisen summan, jos vaikka joskus olisikin käyttöä kertyneelle omaisuudelle. Kulutamme kuin keskituloiset, emme niinkuin varakkaat. Aika hyvin yhden tuloilla!

olen ollut kotiäitinä vuodesta 1991. Vielä ei kiirettä töihin. Hyvin ehdi työelämään kunhan saan lapseni aikuisiksi:)

Kotona työt eivät tekemällä lopu.

ja toivottavasti saa itse valita mieluisen vaihtoehdon eikä varsinkaan kadu tekemäänsä valintaa jälkeenpäin.

Me valitsimme niukan elämän yhden tuloilla mutta tämä on ollut meidän perheen parhaaksi.

ja olisin voinut olla kauemminkin eli viihdyin ja pelkäsin työn ja hoidon yhdistämistä. En kuitenkaan halunnut menettää vakituista työpaikkaani ja syksyllä sain hoitopaikan kodin vierestä varmemmin kuin olisin saanut puolta vuotta myöhemmin.



Oma äitini oli kauan kotona ja silloin se paluu työelämään vasta olikin vaikeaa eikä hän oikeastaan koskaan siihen enää soputunutkaan. Palasi siis töihin, koska alkoi kyllästymään isojen lasten kanssa kotona ilman aikuiskontakteja (isäni tulot olisivat riittäneet ihan ok elintasoon).