Muita joiden vanhemmat eivät ole koskaan sanoneet "rakastan sinua"?

80-luvun lapsi täällä, ja isäni ei ole muistaakseni koskaan sanonut tota lausetta mulle, ja äitini kanssa sanottiin se vasta hänen kuolinvuoteellaan. Ja sen sanominen jopa siinä tilanteessa oli todella vaikeaa ja jopa luonnotonta.

Omille lapsilleni sanon päivittäin, myös halailemme ja pussailemme joka päivä.

Ei ole sanottu, ei mielestäni ole "kuulunut tapoihin", vaikka rakastavat vanhemmat onkin. Olen syntynyt -87.

Isä ei koskaan sanonut tai halannut. Mutta luulen etten olis halunnutkaan. Olisi ollut aika vaivaannuttavaa.vm. -75

vm.-83 Ei ole sanottu ja muutenkin oli hyvin kylmä ilmapiiri. Omille lapsilleni sanon usein rakastavani heitä, halaan ja pidän sylissä.

Onkohan meidän kulttuurissa meneillään jokin muutos tämän asian suhteen, kun noin moni sentään kirjoittaa sanovansa nuo sanat. TV:n vaikutusta? Minä olen syntynyt 60-luvulla, eikä meillä koskaan käytetty noita sanoja. Isä sanoi kerran pienessä hiprakassa tykkäävänsä minusta, silloin olin jo aikuinen. Äiti on tasan kerran halannut, kun olin lähdössä pitkälle matkalle. Itselläni on yksi poika, jolle olen sanonut monin eri tavoin, että olen todella onnellinen hänestä, mutta tuota r-sanaa en ole minäkään osannut käyttää. Meillä on pojan kanssa todella hyvä ja läheinen suhde, kyllä hän aivan satavarmasti tietää, että rakastan häntä. Vielä nytkin, 18-vuotiaana, hän tulee spontaanisti halaamaan tai taputtamaan minua "pikkuista" päähän.

Syntynyt -74, eikä perheessämme ollut tapana sanoa hellyyden- tai tunteiden osoituksia. Oli kyllä hyvä lapsuus. Iloa ja huolehtimista oli.

Mummoni osoitti hellyyttä halauksin ja sanoin, mutta vanhempani eivät.

Itse osoitan rakkauteni lapsilleni sanoin ja halauksin.

Minä -83, ei ole meillä kyllä rakkaudesta puhuttu. Mutta rakastivat ja rakastavat, se on tiedetty koko ajan. Tuskin itsekään tulen lapselleni erikseen sanomaan että rakastan, minusta se tuntuisi tosi oudolta. Tulisi sellainen olo, että miksi sitä pitää erikseen vakuutella (tai että olen katsonut liikaa amerikkalaisia ohjelmia).

Kuuluu enemmän romanttiseen rakkauteen..silloinhan on oikeasti hyvin tarpeellista kertoa, että rakastaa toista, ei ole itsestään selvää:) On varmasti niitäkin vanhempia, joiden rakastaminen ei ole itsestäänselvää. Auttaako siinä sitten rakkauden sanominen, en tiedä. Sanojahan se tosiaan vain on.

Ei ole koskaan sanottu, mutta en ole ikinä epäillyt etteivätkö rakastaisi. Hyvin ovat huolehtineet ja on ollut turvallinen olo. Omalle lapselleni sanon päivittäin rakastavani.

-79 syntynyt, ei ole koskaan sanottu. Jos isäni kuuli jossa puhuttavan rakastamisesta, hän lähinnä pilkkasi sitä imeläksi. Tunteista ei puhuttu muutenkaan, itkuakin piti hävetä. Tai en tiedä pitikö, mutta ainakin minua se hävetti. Ilmapiiri oli sellaiseksi luotu. Mammani sanoi minua joskus mamman-kullaksi, se on jäänyt mieleen. En epäile, etteikö vanhempani olisi minua rakastaneet. 

Nyt on on tekstarit, niin äitini voi sinne kirjailla sydämiä. Se tuntuu oudolle. 

Omalle lapselleni sanon päivittäin rakastavani ja lapseni vastaa siihen rakastavani minua.

Kenellekään muulle minun on mahdoton sanoa tuota sanaa. En vaan saa sitä suustani.

Olen 90-luvun lapsia ja en muista että mulle olisi ikinä sanottu... En muista muitakaan hellyydenosoituksia ja olen keskimmäinen lapsi (jos sillä nyt on merkitystä). Sisarukseni eli esikoinen ja kuopus perheessämme ovat hyvin pärjääviä ja pidettyjä. Itse olen musta lammas. Syrjäänvetäytyvä epäonnistuja. Äitini kyllä näyttää teoillaan ja tukemalla henkistä vointiani, että rakastaa minua. Isääni näen ehkä kerran vuodessa.

osoitettu kyllä. Sanon lapsilleni edelleen 24v. ja 21v. päivittäin, että rakastan heitä. Kaiken sen lisäksi kerron heille aina välillä heidän merkityksestään elämäämme/kautta siihen, että ylipäätään voimme olla onnellisia.

mutta halattiin paljon ja muuten osoitettiin välittämistä. Kehujakin sai, erityisesti isältä joka usein tuonut esiin kuinka ylpeä on. Edelleen halataan kummankin vanhemman kanssa kun tavataan ja erotaan. Tämä nyt ei asiaan liity, mutta tunteiden osoittamisesta vielä sen verran, että kertaakaan en ole nähnyt isäni itkevän. Oman mieheni kyllä.

Olen syntynyt -72, ei puhuttu rakastamisesta tai kovin halailtukaan. Kuitenkin tunsin olevani rakastettu ja lapsuuteni oli hyvin onnellinen. Vieläkin vanhempani osoittavat rakkauttaan esim. auttamalla minua monin tavoin ja kuuntelemalla, jos on mitä tahansa asiaa. En koe, että heidän olisi tarvinnutkaan erityisesti alleviivata rakkauttaan sanoillaan, kun se tuli muuten niin selvästi esille. Itse sanon omille lapsilleni usein rakastavani ja halin paljon ja pidän sylissä. Toivottavasti osaan rakastaa heitä myös antamalla aikaani ja kuuntelemalla. Siinä en varmaan olekaan ollut aina niin hyvä ja olisi parantamisen varaa.

Ei ole kuin isä sanonut kerran. Rakkauden huomaa kyllä teoista ja kosketusta on ollut paljon, ei vaan oo sanottu tuota äänneen.

oma lapsuuteni ei toki ole ns. normi, äitini sairastui skitsofreniaan, isäni joi itsensä hengilätä. Päädyin sijaiskotiin, jossa sielläkään ei rakastamista sanottu ääneen, mutta syliin pääsi, ja sehän oli taivas. Biologinen äitini ei edelleenkään osaa sanoa rakkaudesta mitään, mutta voi ihmetellä, että "enkös minä sinä sinut synnyttänyt, niinhän se meni?"

Omalle lapselleni sanon joka päivä rakastavani, ja tarkoitan sitä. Lapsikin sanoo rakastavansa, enkä sitä yhtään epäile. Hyvä näin.

mutta olen sanonut lapsille, että rakastan heitä.Lastenlapsille vielä useimmin! Meillä ei silloin ollut tapana ,kun olin lapsi tai nuori. Isä oli jotenkin läheisempi, mutta äidille oltiin välttämättömiä pahoja.

Isäni rupesi sanomaan sen jälkeen kun vanhempani olivat eronneet ja isällä uusi nainen, joka selvästi sanoi sitä omille lapsilleen, sen myötä on isänikin ruvennut sanomaan. Minä sanon aina takaisin jos hän sanoo, mutta en osaa sanoa sitä itse ensin, tuntuu vaan niiiiiiin oudolta ja vaikealta.

Omalle lapselle sanon sitä lähes päivittäin, olen sanonut vauvasta asti koska en halua että siitä tulee koskaan hankalaa. Lapsi nyt 10v. ja sanoo myös takaisin.

Ehkä he omalla oudolla tavallaan rakastivat, mitä nyt löivät lapsiaan siinä ohessa, just. Olivat molemmat jotenkin vammaisia emotionaalisesti ja kognitiivisesti.



Lapselle pitää sanoa pienestä asti, joka päivä.

Minäkään en sano lapsilleni enkä halaa heitä.

Eivät ole koskaan sanoneet rakastavansa. Eivät ole myöskään sanoneet, että olen hyvä, ihana, tärkeä tms. Meillä oli ihan normaali koti kuitenkin, ei mitään ongelmia, silti oli tuollaista kylmää. Halattukaan ei ole ikinä, tai silloin halasivat kun 17-vuotiaana lähdin vaihtariksi. Olen syntynyt -91.