nuorena vakavasti seurustelleet,kysymys :)

26 jatkaa vielä sen verran että mielestäni on ollut ihanaa seurata kun siitä pojasta kenen kanssa seurustelemaan on alkanut, on kasvanutkin mies! Ihania kokemuksia ja yhteisiä nuoruusvuosia ei kannata helpolla heittää pois vaikka vähän muutosta elämään kaipaisikin. Nyt joku harrastus tms hommammaan :)

Olimme kasvaneet yhteen, mutta kun aikuistuin, kasvoin nuoruusvuosien miehestäni erilleen. Halusin lopulta irti, vapaaksi ja kokemaan elämää ilman siteitä mihinkään pysyvään. Halusin oppia itsestäni ja maailmasta ilman sitä tuttua ja turvallista miestä siinä vierellä tai kotona odottamassa. Turvallisuus ja tuttuuskin alkoivat suorastaan etomaan vähitellen. Ja halusin tavata muita miehiä ja toisaalta katsoa, millaista elämä voisi olla aivan yksin, ilman parisuhdetta siis.



Mitään en ole kyllä katunut siinä eropäätöksessäni, vaikka se olikin todella raastava ja rankka vaihe meidän kummankin elämässä. Mies meni hunningolle vuosiksi, käytti päihteitä ja teki kaikenmoista typerää, itse reissasin, biletin, opiskelin, olin opiskelijavaihdossakin sinkkuna, tapailin miehiä ja harrastin kaikkea hauskaa. Sitten tapasin nykyisen mieheni ja sinkkuus loppui oikein mukavasti yhteisen makkarimme seinään ;)



Tämän oman mieheni kanssa olemme olleet yhdessä nyt 10 vuotta ja olisi aivan kamalaa, jos tiemme ievät olisi kohdanneet. Joskus muutos kannattaa!

kotiin paluu ei tunnu miltään. ei siis miltään. tykkään olla siis enemmän nykyään yksin, mutten oikein voi kun mies on vaan aina kotona. tiedän että kaikenlaisissa reissuissa olisi hommansa, mutta haluan kokemuksia, elämyksiä. sitä toivon.

ap

Ei ole tervettä kummankaan persoonan kehitykselle elää jonkun kanssa parisuhteessa lapsesta asti. Se kaventaa mahdollisuuksia ja tekee elämästä sellaista, millaiseksi sen lapsena ei edes osaisi pelätä muodostuvan.



Sallisitteko te lapsena aloittaneet avioliitotkin jo teineille, vaikka 14-vuotiaille?

tienny tuleeko mitää liittoa. vuodet vaan vieriny, ja yhdessä edelleen

ap

jos jätät asioita kokematta teini-iässä aloitetun seurustelun vuoksi. Anna itsellesi mahdollisuus kokeilla yksin/kimppakämpässä asumista ja vaikka deittailua muiden miesten (ei pikkupoikien) kanssa. Jos nykyinen miehesi olisi sinulle se oikea, löydätte toisenne vielä. Elät ja olet nuori vain kerran!

kotiin paluu ei tunnu miltään. ei siis miltään. tykkään olla siis enemmän nykyään yksin, mutten oikein voi kun mies on vaan aina kotona. tiedän että kaikenlaisissa reissuissa olisi hommansa, mutta haluan kokemuksia, elämyksiä. sitä toivon.

ap

Olen yllättynyt miten lähes kaikki vastanneet ovat näitä pitkän linjan kulkijoita. Itse en tunne ketään, jolla suhde olisi nuorena kestänyt.



Aloin itse seurustella lukion ykkösellä 16-vuotiaana lähes 20-vuotiaan pojan kanssa. Parin vuoden jälkeen menimme kihloihin ja tajusin pian tehneeni suuren virheen. Jatkoimme kuitenkin vielä toiset pari vuotta mutta silloin oli minun lähdettävä, en kestänyt enää sitä nysväystä.



Havahduin huomaamaan, että olin itse kasvanut ja muuttunut niinä neljänä vuotena paljon enemmän kuin poikakaverini. Tajusin kipeällä tavalla, että olimme kasvaneet liian erilaisiksi, halusimme elämältä ihan eri asioita. Mies viihtyi armeijan jälkeen kotona autoaan näpräillen. Itse halusin nähdä maailmaa, kerätä kokemuksia, oppia kulttuuria, opiskella yliopistossa.



Mies tapasi vuoden sisään lähtöni jälkeen toisen tytön, jonka kanssa meni aika pian naimisiin ja perusti perheen. On varmastikin hyvä perheenisä mutta minulle hän ei ollut se oikea.



Myös kaikki muut tuntemani yläaste- tai lukioaikaiset ystäväni erosivat 3-5 vuoden jälkeen. Joku löysi heti jonkun uuden, osa halusi nauttia sinkkuelämästä useamman vuoden.



Mikäli sinua 21-vuotiaana viiden vuoden jälkeen mietityttää, niin kannattaa pysähtyä kuuntelemaan sydäntäsi.



Kaikkea hyvää sinulle sekä rohkeutta ja viisautta päätöksen tekemiseen!

niin isoja kysymyksiä nämä, jäävät mietintään

ap

Nyt yhdessä 20 vuotta

vapautta,sinkkuutta.. pitkiä reissuja ympäri festareita ystävien kanssa, menemistä ja tulemista ilman selittelyä. en tiedä, kuulostanko jotenkin hullulta kun haluaisin tätä.

ap

Miksi et voi tehtä tätä sen avomiehesi kanssa? Eikö hän halua?

Mitkä ovat sinun unelmasi - mitkä hänen? Onko ne lainkaan samansuuntaiset?

Mitä sinä haluat elämältä - mitä et halua - ja samat kysymykset miehellesi? Kohtaako teidän toiveenne, unelmanne, ajatuksenne, tulevaisuutenne näkymät yhtään missään ?

Mitä haluat elämältä nyt ja voitko sitä tehdä sen miehesi kanssa yhdessä?

oli 16v. Viime vuonna mies lähti yllättäen lätkimään aj n nyt uuden alpsen isä. Kaverille tuli yllätykseksenä koko juttu...

Minä aloin seurustella 16-vuotiaana, kaveri oli saman ikäinen.



En ollut alunalkaenkaan rakastunut, halusin vain kotoa pakoon ja jonnekin uutta vuotta viettämään. Tunsin pojan ennestään ja kysyin, voinko tulla mukaan ja se sopi hänelle. Menin hänen luo yöksi, koska kotiini en voinut mennä, isä oli kutsunut kaikki kaverinsa kotiin ja siellä oli ryyppybileet. Ei siis mitään hillittyä viinin ääressä seurustelua tms. vaan semmoiset perisuomalaiset örvelökännit kavereittensa kanssa.



Aloin seurustella tilanteessa, jossa perhettäni oli kohdannut tragedia, ja olin aivan rikki. Pakeinin jonnekin uudeksi vuodeksi, hän edotti sitten seurustelua ja jälkeenpäin tajusin, että rakastuin rakkauteen. En tähän tyyppiin, ja sama tilanne oli hänelläkin.



En tiedä miksi hän alkoi seurustella kanssani. Säälistä? kun tiesi tragediasta.



Emme osanneet tai uskaltaneet erota. Kihloihin, yhteen muutto. Lapset. Kunnes tajusin, että ei hyvänen aika; tätäkö minun koko loppuelmäni olisi? Siinä takapajuisessa pienessä kirkonkylässä, määräaikaisia työsuhteita kouluttamattona, mies tekee töitä ja töitä ja töitä ja vapaa-ajan ryyppää ja vittuilee, mitätöi ja haukkuu minua. Minä hoidan yksin kodin ja lapset.

Mies unelmoi omakotitalosta aivan korvessa. Minä unelmoin opiskelusta ja kaupunkiin muutosta.



Emme tehneet yhdessä mitään kivaa. Eikä meillä ollut yhdessä kivaa. Riitelimme, koska minä en jaksanut enkä suostunut alistumaan, en onnistunut muuttumaan (millaiseksi? toisenlaiseksi!) vaikka toisaalta olin hyvin alisteisessa asemassa.



Avoliitossa ero on helppo, vaikka lasten kanssa se oli vaikeaa.



Minulta jäi kokematta ne festarit ja riennot, mitä nuorena tehdään. Hauskuus. Lykin kirkonkylällä vauvan vaunuja ja leivoin pullaa, siivosin kerran viikossa. Leikin kotia, jos rumasti sanotaan.



Elämä olisi varmasti mennyt toisella tavalla, jos olisin älynnyt lähteä aikaisemmin. En vain tajunnut, että elämäll olisi oikeasti muutakin annettavaa kuin se paikallaan kökkiminen. En ole katkera. Mutta nuoruus eletään nuorena. Onneksi nämä omani sen tekevät, minä olin heidän ikäisenään heidän yksinhuoltajanaan.



Se mies jäi sinne maaseudulle korpeen, löysi uuden kumppanin. en tiedä oliko onnellinen, ainakin ryyppäsi, kaikki rahansa. Ja teki töitä, kaiken aikaa. Toteutti sitä, mitä oli unelmoinut? Aika rankat vuodet eli sekin nainen lasteni isän kanssa, ennenkuin heidänkin tiet erkani.



Ero oli yksi elämäni parhaimmista ratkaisuista, eikä se siinä vaiheessa, kun erosin, edes tehnyt kipeää. se oli vain valtava helpotus.



En minä sen fiksummin ole osannut myöhemminkään valita.

Juoppoa luuseria ei minulla tässä notkumassa, mutta... noh.

Ala elämään!!!

Sä olet todella nuori ja selvästi haluat kokea muuta kun leffoja kotona.

Itsenäisyys ja itsekseen pärjääminen on tärkeää nyt ja tulevaisuudessa, älä jätä sen kokemista siihen kun eroat ja sulla on lapsia. Moni joutuu sen kokemaan sitten myöhemmin.

Sua ei pidättele vielä mikään, anna palaa ap!

Minä aloin seurustella 16-vuotiaana, kaveri oli saman ikäinen.

En ollut alunalkaenkaan rakastunut, halusin vain kotoa pakoon ja jonnekin uutta vuotta viettämään. Tunsin pojan ennestään ja kysyin, voinko tulla mukaan ja se sopi hänelle. Menin hänen luo yöksi, koska kotiini en voinut mennä, isä oli kutsunut kaikki kaverinsa kotiin ja siellä oli ryyppybileet. Ei siis mitään hillittyä viinin ääressä seurustelua tms. vaan semmoiset perisuomalaiset örvelökännit kavereittensa kanssa.

Aloin seurustella tilanteessa, jossa perhettäni oli kohdannut tragedia, ja olin aivan rikki. Pakeinin jonnekin uudeksi vuodeksi, hän edotti sitten seurustelua ja jälkeenpäin tajusin, että rakastuin rakkauteen. En tähän tyyppiin, ja sama tilanne oli hänelläkin.

En tiedä miksi hän alkoi seurustella kanssani. Säälistä? kun tiesi tragediasta.

Emme osanneet tai uskaltaneet erota. Kihloihin, yhteen muutto. Lapset. Kunnes tajusin, että ei hyvänen aika; tätäkö minun koko loppuelmäni olisi? Siinä takapajuisessa pienessä kirkonkylässä, määräaikaisia työsuhteita kouluttamattona, mies tekee töitä ja töitä ja töitä ja vapaa-ajan ryyppää ja vittuilee, mitätöi ja haukkuu minua. Minä hoidan yksin kodin ja lapset.

Mies unelmoi omakotitalosta aivan korvessa. Minä unelmoin opiskelusta ja kaupunkiin muutosta.

Emme tehneet yhdessä mitään kivaa. Eikä meillä ollut yhdessä kivaa. Riitelimme, koska minä en jaksanut enkä suostunut alistumaan, en onnistunut muuttumaan (millaiseksi? toisenlaiseksi!) vaikka toisaalta olin hyvin alisteisessa asemassa.

Avoliitossa ero on helppo, vaikka lasten kanssa se oli vaikeaa.

Minulta jäi kokematta ne festarit ja riennot, mitä nuorena tehdään. Hauskuus. Lykin kirkonkylällä vauvan vaunuja ja leivoin pullaa, siivosin kerran viikossa. Leikin kotia, jos rumasti sanotaan.

Elämä olisi varmasti mennyt toisella tavalla, jos olisin älynnyt lähteä aikaisemmin. En vain tajunnut, että elämäll olisi oikeasti muutakin annettavaa kuin se paikallaan kökkiminen. En ole katkera. Mutta nuoruus eletään nuorena. Onneksi nämä omani sen tekevät, minä olin heidän ikäisenään heidän yksinhuoltajanaan.

Se mies jäi sinne maaseudulle korpeen, löysi uuden kumppanin. en tiedä oliko onnellinen, ainakin ryyppäsi, kaikki rahansa. Ja teki töitä, kaiken aikaa. Toteutti sitä, mitä oli unelmoinut? Aika rankat vuodet eli sekin nainen lasteni isän kanssa, ennenkuin heidänkin tiet erkani.

Ero oli yksi elämäni parhaimmista ratkaisuista, eikä se siinä vaiheessa, kun erosin, edes tehnyt kipeää. se oli vain valtava helpotus.

En minä sen fiksummin ole osannut myöhemminkään valita.

Juoppoa luuseria ei minulla tässä notkumassa, mutta... noh.

juu, kyllä todella olen nyt alkanut miettiä tulevaisuutta. yksin vai yhdessä.. eli olemme mieheni kanssa kyllä menneet ja rellestäneet, mutta nyt olemme aika paljon rauhoittuneet kun töihin on pitänyt mennä. ja mieheni varsinkin, kotihiiri oikein. minulle taas se meneminen ei enää tarkoita sitä kännäämistä vaan just niitä uusia maisemia ja ihmisiä. ja mies ei oikein sellaisesta ole kiinnostunut. antaa kyllä minun mennä, mutta sitten taas, kuka kanssani lähtee :D no,nämäkin on toki järjestelykysymyksiä.. silti.

ap

Jos sulla on 21-vuotiaana sellainen olo, että kotiin miehen luo ei ole kiva palata, mieti millaista tulee olemaan 20 vuoden päästä. Sä olet vielä niin nuori, kaikki mahdollisuudet edessä. Mene ja koe, älä anna kenenkään rajoittaa.

Mä olen 38, mulla on kaksi lasta ja takana 12-vuotinen suhde (josta 8 vuotta aviossa) niiden isän kanssa. Me alettiin seurustella tosin vasta mun ollessa suunnilleen samanikäinen kuin sä olet nyt. Lapsia en koskaan kadu, enkä liittoakaan, koska se teki musta tällaisen kuin olen nyt. Mutta jos jotain tähänastisessa elämässäni kadun, se on se, että aloitin seurustelun opiskeluaikana, enkä sen takia käyttänyt tarpeeksi hyväkseni kaikkia mahdollisuuksia matkustaa ja opiskella ulkomailla.

Sulla ei koskaan elämässäsi ole samanlaista tilaisuutta nähdä maailmaa kuin nyt, kun olet vielä nuori eikä sulla ole lapsia. Opiskelijana voit saada stipendejä ulkomailla opiskeluun ja vähintäänkin hyvät alennukset matkalipuista. Mene nyt kun voit :)

Lähde hyvä nainen. Kadut vanhempana..jos jätät asioita kokematta teini-iässä aloitetun seurustelun vuoksi. Anna itsellesi mahdollisuus kokeilla yksin/kimppakämpässä asumista ja vaikka deittailua muiden miesten (ei pikkupoikien) kanssa. Jos nykyinen miehesi olisi sinulle se oikea, löydätte toisenne vielä. Elät ja olet nuori vain kerran!

kotiin paluu ei tunnu miltään. ei siis miltään. tykkään olla siis enemmän nykyään yksin, mutten oikein voi kun mies on vaan aina kotona. tiedän että kaikenlaisissa reissuissa olisi hommansa, mutta haluan kokemuksia, elämyksiä. sitä toivon.

ap

on onnellisesti aviossa lukioaikaisen poikaystävän kanssa vielä lähes 30 vuoden jälkeen:)



Eikä ilmeisesti ole ollut mitään suurempia epäilyksen hetkiäkään mutta jos niitä yhtään on jo tuossa vaiheessa tilanne voi kärjistyä. Jos on ehdotonta suurta rakkautta ja intohimoa molemmin puolin ja tahtoa pysyä yhdessä homma onnistuu.

Me oltiin yhdessä lukion ekalta alkaen 7 vuotta. Sitten mies rakastui toiseen, jonka kanssa meni naimisiin (ja erosi sittemmin, nyt on toista kertaa naimisissa). Me ei oltu kihloissakaan vaikka oltiin 23 ja 24v saakka yhdessä. Minä kuvittelin silloin että aina ollaan ja ero oli hirveä järkytys. Siitä vei vuosia aikaa toipua. Menin naimisiin elämäni miehen kanssa vasta 35-vuotiaana ja voin vain ihmetellä, mitä näin siinä nuoruuden rakkaudessani. Olemme molemmat muuttuneet tosi paljon.

ja olemme olleet 7 vuotta yhdessä. Aika on mennyt nopeasti ja muutama kriisikin ollut. Miehellä oli 1.5 v. sitten vaihe, kun hän mietti todella että oliko tämä tässä.. Siinä tunnekuohussaan sitten erehtyi kännissä pettämäänkin.. Tässä on tapahtunut kaikenlaista muutakin.. Paljon hyvääkin. Olemme molemmat suhteellisen meneviä tyyppejä, minä tosin olen rauhoittunut aika paljon viimeisen vuoden aikana. Mies jaksaa vielä rellestää kavereiden kanssa, mutta tällä hetkellä suhteemme on vahvistunut tuosta miehen pakokauhuajasta.

Onhan sitä noina kriisiaikoina tullut itsekkin mietittyä, että mitä ihmettä tässä tapahtuu ja mitä pitäisi tehdä. Mutta pitkien keskustelujen ja pohdintojen jälkeen olemme miehen kanssa päätyneet siihen, että meillä on niin hyvä olla yhdessä ja kumpikin rakastaa toisiaan niin mitä tässä nyt eroamaan ja onneksi tällä hetkellä kaikki on siis hyvin. Tulevastahan en voi tietää, mutta kyllä me molemmat suunnittelemme tulevaa, eli lapsia, omaa asuntoa (tällä hetkellä vuokralla) yms.



Minusta on tärkeintä, että toisen kanssa on hyvä olla. Toki voi olla juurikin vaiheita, että haluaa mennä enemmän siitä pitää vain osata keskustella. :)

Olen seurustellut mieheni kanssa 16-vuotiaasta, nyt siis 31-vuotiaita. Mielestäni on aivan normaalia pohtia, minkälaista olisi ollut olla sinkkuna tai muiden miesten kanssa. On myös normaalia "kadehtia" sinkkukavereita, jotka menevät ja tulevat oman aikataulunsa mukaan. Olen itse luoteeltani kotihiiri, mutta mieheni vielä sitäkin enemmän. Tiiviin seurustelumme takia kaveritkin melko lailla jäivät, joten kaikki "eläminen" kodin ulkopuolella on pitänyt tehdä pääasiassa yksin tai yhdessä kumppanin kanssa. Ja kun kumppania ei kiinnosta, on tullut jätettyä menemättä paljonkin. On ollut aikoja, jolloin tämä on kaduttanut - toisaalta mieheni ei ole koskaan estellyt menemistäni ja on lähes aina suostunut lähtemään kanssani, jos olen todella halunnut jonnekin mennä, joten itseänihän saan vain syyttää. Tunnistan siis ainakin osan ajatuksistasi. Itse kuitenkin koen, että parisuhteen eteen joutuu aina tekemään jonkinlaisia "uhrauksia". Vastineeksi saa parhaimmassa tapauksessa kumppanin, jonka kanssa voi kasvaa ja kehittyä ihmisenä, johon voi luottaa, joka on auttamassa sinut läpi elämän myrskyistä. Mieti siis, saatko suhteestanne enemmän kuin ns. joudut luopumaan. Mieti myös, minkälaista todella olisi ilman kumppaniasi. Ihmisellä kun tuntuu olevan tapana haavailla sellaisesta, jota itsellä ei ole, tajuamatta, että ei se niin vihreää se ruoho siellä aidan toisella puolellakaan ole.