nuorena vakavasti seurustelleet,kysymys :)

nyt 10 vuotta takana. Meillä on käynyt tuuri kun löydettiin toisemme nuorina, me on haluttu elämältä samoja asioita, se on ehkä suurin syy miksi vielä ollaan onnellisesti yhdessä. Jos toiselle joku asia on ollut tärkeää se on toteutettu. Ikinä kumpikaan ei ole halunnut asioita mikä olisi kovasti ristiriidassa toisen toiveiden kanssa. Kun ihminen vanhenee toiveet ja elämän katsomus muuttuu. Me ollaan näissä asioissa oltu aina melko samoilla linjoilla. Luulen että tämä on juuri se kysymys siihen voika nuorena aloitettu suhde toimia pitkään, suurimmalla osallahan se ei toimi.



On meillä ollut niitä huonojakin aikoja, uskon että niitä on jokaisessa pitkässä suhteessa ikään katsomatta. On sitä tullut mietittyä että onko tämä nyt se "oikea" ja haluanko tätä oikeasti. Aina olen tullut siihen tulokseen kyllä haluan. JOs joku olisi silloin 14 vuotiaana tullut sanomaa n että tämä poika tuleva miehesi ja lastesi isä, en tiedä olisinko uskonut. Vaikka sitä kuinka toisesta tykkäsi niin ei siinä iässä suhteet kestäneet kovin kauaa, jotenkin ne kuukaudet ja vuodet vaan kuluivat ja aina tuntui hyvältä olla suhteessa. 18 vuotiaana muutettiin yhteen, parivuotta sitten mentiin kihloihin, vuosi sitten ostettiin oma talo ja nyt odotellaan ensimmäistä lasta. Koskaan ei ole ero ollut mielessä.



Me ollaan yhdessä koettu paljon, sellasia asioita mitä varmasti jokaisessa suhteessa koetaan, mutta mutta myös sellaisia asioita mitä vanhemmalla iällä aloitetussa suhteessa ei ikinä tule vastaan, että ei tää varmasti ihan helpolla kaadu. Kyllä se on tässä vuosien saatossa todistettu että meidät on tarkoitettu yteen.



Mutta ap jos et koe suhdettasi hyväksi, on ihan suositeltavaa miettiä että onko se sinulle hyväksi, vai oletko suhteessa vaan tavan vuoksi. LÄheskään kaikki nuorena aloitettuja suhteita ei ole tarkoitettu kestämään. Joskus ero on oikea ratkaisu ja tie onnellisempaan elämään.

Minä aloitin ensimmäisen pidemmän suhteeni 16v, oltiin yhdessä reilut 3 vuotta, joka nyt ajateltuna on tosi lyhyt aika, mutta silloin se tuntui hyvinkin pitkältä ajalta, johon mahtui paljon..

Erottiin siis kun olin 19v, tai kaipa se oikeammin meni niin, että minä jätin silloisen avopuolisoni. Asuimme siis kuitenkin jo yhdessä..

Minä tiesin jo silloin, että haluan perheen ja lapsia, kaipasin kai jotain varmuutta tulevasta jo silloin, mutta ex halusi vain elää yhdessä ilman mitään puhetta tulevaisuudesta.

Ja ymmärrän minä häntä 20v on vielä niin kovin nuori.



No, me päädyttiin etääntymään toisistamme, ja häpeäkseni myönnän, että petin silloista miestäni, ja lopulta jätin hänet. Kadun sitä vielä tänäkin päivänä, miten kylmästi tein, ex oli ihana ihminen, ja ikävöin häntä tavallaan edelleen, vaikka itse päätökseni tein. Oltiin vain niin nuoria, että silloin vielä vaikutti sekin, että vanhempamme eivät erityisemmin pitäneet toisistaan, tiedä sitten miksi..



No, nuorena olen aloittanut tämänkin suhteen jossa nyt elän. Olin vain 19v, heti kun muutin exän kanssa erilleen, aloin seurustella aviomieheni kanssa, nyt takana yhteistä eloa on yli 13 vuotta, lapsia on kolme, ja elämä on mitä se on.



En osaisi kuvitella elämää yksin, tai ilman miestäni, vaikka välillä tietysti mietin sitä, että "tässäkö tämä nyt on!?". En tiedä sanoisinko, että tämä on mikään vuosisadan rakkaustarina, meidän elo ei koskaan ole ollut helppoa, mutta tahtoa ja rakkautta on tänne asti riittänyt..



Tsemppiä sinulle, yritä tehdä omat ratkaisusi siltä pohjalta mitä itse haluat, ja mieti sitä tarkkaan mitä haluat.

kun mieheni tapasin ja hän on ensimmäinen pidempi seurustelusuhteeni ja minä hänen. olemme olleet yhdessä 7v ja nyt pari vuotta naimisissa ja meillä on kaksi lasta. Välillä olen miettinyt että miallaista elämä olisi sinkkuna ja välillä ns. ihastun johonkin toiseen mieheen vähän niin kuin teininä ihastuttiin sellaisiin ketä ei koskaan oikeassa elämässä voisi saada.. mielestäni se on ihan normaalia pitkässäkin parisuhteessa.. arki on tasaista mutta välillä löytyy aina uusi kipinä ja suurempi halu rakastaa toista. itse ajattelen että se on paljon halusta kiinni ja pitää muistella myös niitä alkuaikoja ja sitä mihin toisessa rakastui. tottakai molemmat ovat muuttuneet vuosien myötä jollain tapaa mutta kuitenkin siellä on se sama ihminen. yhdessä oloaikana olemme asuneet erillämme 5 viikkoa kun olin töissä toisella paikkakunnalla ja se takaisin kotiin tuleminen oli yksi ajankohta jolloin rakkaus alkoi erityisesti roihuamaan. se opetti ainakin itselleni sen miten tärkeä mieheni minulle onkaan ja miten häntä rakastan vaikka välillä se ns. pääsee unohtumaan. koen tärkeäksi että keskustelemme välillä ajatuksistamme toisistamme ja puhumme mitä haluamme elämässä tehdä ja mahdollisuuksien mukaan niitä sitten toteuttaa. nyt kun meillä on pienet lapset ja arki rankkaa koitamme kuitenkin löytää niitä nautinnonhetkiäkin vaikka lapsia emme minnekään hoitoon saa ja unelmoimme tulevasta ajasta kun lapset ovat jo isoja :)

14v, muutettiin täysi-ikäisinä yhteen ja asuttiin pari vuotta. Erottiin, toinen alkoi tuntua pelkästään kaverilta.

Kun aloimme seurustella. Hän oli ensimmäinen seurustelukumppanini. Yllä olevan tavoin, minäkin olen ajatellut millaista olisi muiden kanssa. Siltikään en haluaisi erota, kunhan mietin mielessäni. Uskon, että moni muukin miettii niin, vaikka seurustelusuhteita olisi useampiakin takana.



Lisäksi elämässä jotkin asiat eivät ole omissa käsissä. En voinut valita tapaanko minulle sen hyvän miehen 19- vai 28-vuotiaana. Ja kun tapasin miehen, jota ilmankaan en halunnut olla, mitä muutakaan vaihtoehtoa minulle jäi kuin alkaa seurustelemaan vakavasti ja katsoa mihin se johtaa. Nyt olemme olleet yhdessä kymmenen vuotta, joista seitsemän naimisissa. Lapsia on kolme.



Toki tässä on huonotkin puolensa kun tapaa elämänkumppanin nuorena eli juurikin jää se opiskelijasinkkuvaihe välistä, mutta on tässä myös paljon hyviä. Olemme usein pohtineet mieheni kanssa, että on ollut hyvä kasvaa "aikuisiksi" yhdessä niin, että ajatukset elämästä on muodostuneet melko samanlaisiksi.

on vasta 21, olisi todella suuri virhe jättää festarireissut kokematta, paikkakunta vaihtamatta tai opiskelupaikka hakematta. Ja jos noiden toiveiden toteuttaminen vaatii parisuhteen katkaisemista, se on silloin tehtävä. Elokuvia ehtii katsoa kotisohvalla vielä eläkkeelläkin, mutta festarireissut, oman opiskelualan hahmottaminen ym. kannattaa todella tehdä parikymppisenä, niiden suhteen voi ihan oikeasti joskus olla liian myöhäistä. Varsinkin sitten, jos saa lapsia.



Ja jos kihloihin meneminen tuntuu jotenkin hankalalta ajatukselta, älä ihmeessä mene vaan elä kuten haluat!



Taustaksi: itse olen ollut mieheni kanssa 16-vuotiaasta ja 21 vuotta tuli juuri täyteen. Ja tuolloin parikymppisenä oltiin ihan täysin sitoutuneita ja onnellisia, mutta en kokenut, että se olisi millään tavalla estänyt minua elämästä, vaan festarit on käyty, ex tempore -reissuja tehty, vaihto-opiskelijana oltu ja kaikenlaista muutakin tullut puuhailtua erikseen, ja tietenkin myös yhdessä. Mutta ehkä tuolloin parikymppisenä enemmän kuitenkin erikseen.

elää. Joillekin se voi tarkoittaa kihlautumista, naimisiinmenoa ja vaikka lapsenkin hankkimista, mutta useimmille ei. Kannattaa yrittää kuunnella omaa sisintään. Toisaalta tietenkin myös muistaa, että kaikissa vaihtoehdoissa on puolensa. Villin sinkkuelämän kääntöpuoli on se, että hyvä vakituinen kumppani ei ollenkaan välttämättä löydy sillä sekunnilla, kun tuntee halua rauhoittua. Ja toisaalta nuorena vakiintuneet varmaan monet miettii, minkälaista olisi ollut, jos elämä olisi mennyt toisella tavalla.

teini-iästä kestäneistä rakkauksista ja oikeassakin elämässä tunnen tällaisen parin, mutta suurin osa eroaa. Aika yleisesti se ero tulee 20-25 -vuotiaana viimeistään. Nuo ajatuksesi viittaavat hiukan siihen suuntaan. No, anna ajan mennä. Katsele maailmaa ja käy ulkona, jos mieli tekee. Sen verran sanon näin monta avioeroa nähneenä, että nuorena ei kannata roikkua huonoissa suhteissa. Jos menojalka vipattaa tai haluaa muuta, niin anna mennä! Niin moni on siinä konservatiivisessa suhteessaan, koska kuuluu olla ja tekee siihen lapsia. Sitten tulee ero ja ihmetys, kuinka ikinä edes teki lapsia, kun jo silloin oli aika laimea fiilis.



Itsekin tein sen virheen, että aloin seurustella sopivan pojan kanssa 19-vuotiaana, edettiin systemaattisessa järjestyksessä: yhteen asumaan, valmistuttiin, mentiin töihin, ostettiin rivari, mentiin naimisiin jne. Koko ajan koin suhteen tylsäksi ja sellaiseksi velvollisuudeksi. Lähdin onneksi ennen lapsia toisin kuin monet ystäväni. Nyt minulla on paljon parempi suhde. Mies ei ehkä ole niin sopiva, mutta suhde toimii ja kaksi yhteistä lasta.

Taidat kyllä AP jo tietää, mitä haluat.

vapautta,sinkkuutta.. pitkiä reissuja ympäri festareita ystävien kanssa, menemistä ja tulemista ilman selittelyä. en tiedä, kuulostanko jotenkin hullulta kun haluaisin tätä.

ap

Sisareni eli 17-vuotiaasta asti poikaystävän kanssa,menivät suoraan äidin helmoista yhteen. Asuvat yhä kotipaikkakunalla,sisareni ei lähtenyt muualle opiskelemaan ja tupakin rakennettiin 1 km päähän lapsuuden kodista. Nyt sit 35v tuli menovaihe... 4 lapsen jälkeen ja jälki on ollut tosi rumaa. Ei ole sama asia olla sinkkuna 35v kuin 21v ilman lapsia. JOten jos sinulla on nyt vapaudenkaipuuta,niin MENE ja LUJAA,koska nuo ajatukset vaivaavat sinua mitä enemmän tulee ikää. Elä nyt se menovaihe,eikä sitten kun tulee lapsia.

Mentiin kihloihinkin 18-vuotiaina.

20-vuotiaana tuli sitten herra Hyvä Tekosyy Erota vastaan - ja erosimme ystävinä. Kovasti itkettiin molemmat toki.



En sen Tekosyyn kanssa sitten ollut kun vajaa 2kk - hän kun osoittautui ihan JSSAP-tyypiksi. Mutta pian sen jälkeen tapasin nykyisen ukkoni, jonka kassan 10v tuli täyteen juuri...



Eli jos mietityttää niin kyllä kannattaa ottaa riski, varsinkin jos Hyvä Tekosyy tulee vastaan...

Oon saman ikänen ku sinä ja saman verran oon seurustellu saman miehen kanssa. Joo, oon miettiny ihan samaa. Tai mun mielestä me ei sovita enää (tai ollaanko ees koskaan sovittukkaan?) yhteen ja halutaan elämästä eri asioita. Mun mielestä pitäs erota, mutta en oo vaan uskaltanu erota, koska meillä on lapsi.

Raaka totuus

aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa 14-vuotiaana.



Elimme nuoruuden yhdessä, kasvoimme aikuisiksi yhdessä. Naimisissa olemme olleet 17 vuotta, 2 lasta.



Tämä on varmasti sitä elämänkumppanuutta, sopii meille. Itselläni ei ole koskaan ollut hinkua muiden perään ja mies on tuossa vierellä ihan vapaaehtoisesti yhä.



Kukin tavallaan.

jälkeenpäin sitten tuli vastaan jotain vielä vakavampaa.



Mut ei se ole siitä,etteikö voisi luottaa seurusteluunsa ja tunteisiinsa, ne on sellaisia kuin ne on, kullakin hetkellä. Ihan luotettavia. Ei sitä sen parempaan pysty, jos on itselleen rehellinen kuitenkin. Ongelma tulee siitä, että ihmisen kuuluu yläasteiän jälkeen muuttua ja kehittyä.Olisi tosi tylsää, jos elämä olisi koko lopun ikää sidottu siihen, mitä on kun on 14. ja sanotaan noin 25v asti ne muutokset on tosi nopeita. kun tähän lisätään ihmisten erilaiset kouluttautumiset ja opiskeluaikojen ja -paikkakuntien kokemukset, aika harvalle käy niin, että kasvaa poikaystävän kanssa samaan suuntaan. Joillekin toki käy. EIkä sitäkään voi etukäteen tietää, onko tää nyt sellainen vai tällainen tapaus. se on kai vaan kokeiltaava.

Jossain vaiheessa on ollut jotain kriisin poikasta ja ihastumisia muihin, mutta nyt ei pitkään aikaan. Tänä vuonna tulee 20 vuotta täyteen ja oon viimeisilläni raskaana. Neljäs ipana tulossa:-)



Mä olen tosi onnellinen, sillä mulla on aivan ihana mies jonka kanssa on hyvä olla. Meillä ei ole ollut suurempia ongelmia seksinkään suhteen, kun välillä kuulee jotain sen tapaista. Lisäksi ollaan pidetty itsestämme huolta myös ulkoisesti... Mä en usko, että ruoho olis vihreämpää aidan toisella puolella.

vapautta,sinkkuutta.. pitkiä reissuja ympäri festareita ystävien kanssa, menemistä ja tulemista ilman selittelyä. en tiedä, kuulostanko jotenkin hullulta kun haluaisin tätä.

ap

en siis ole ihan hirveästi sinua vanhempie, eli ei mitään suurta yhteistä elämää olla vielä ehditty rakentaa, ei yhteistä asuntoa vielä tms. Mutta kyllä tässä ihan tosissaan ollaan. Yhdessä ollaan asuttu melkein 6 vuotta. Muutama vuosi sitten suhtauduin tähän hommaan hieman enemmän varauksella kuin nyt, mutta nyt jotenkin valmistumisen myötä, kun elämä on alkanut asettua, en enää koe tätä mitenkään väliaikaiseksi parisuhteeksi.



Toki välillä mietin, että millaista olisi jonkun toisen kanssa. Sitten mietin sitä, kuinka työlästä uuteen ihmiseen tutustuminen ja ihmissuhteen rakentaminen olisi, en mä jaksa :D Toisinaan tulee tunne, että meillä vaan on niin samanlainen ajatusmaailma, etten voisi edes löytää toista yhtä sopivaa. Toisinaan taas vituttaa niin paljon, että pohdin, kuinka ikinä olen tuollaisen kanssa lyönyt hynttyyt yhteen.



Itseäni vähän häiritsee se, miten muut meihin suhtautuvat. En pidä siitä, että se on jotenkin iso juttu, että ollaan oltu näin kauan yhdessä. Että sitä aina jaksetaan hämmästellä. Enkä pidä siitä, kun muut muistelevat aikka jolloin olimme 15v. Olihan sitä aika lapsi vielä silloin...

Sitten vaihdoin parempaan.



Kälyni on kyllä ollut veljeni kanssa jo 20v.

ja kokemusksia muiden hämmästelyistä miten edelleen ollaan yhdessä. :D meitä pidetään jo niin itsestään selvänä parina.

ap