Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Erityislapseen pettyminen ja mahdollinen uusi raskaus
29.07.2012 |
Aihe on varmaan aika arka, äitienhän pitäisi nähdä lähinnä hyvät puolet lapsissaan ja rakastaa heitä ehdoitta, "ymmärtää" loputtomiin. Vaan mitä jos oman lapsen käytös on niin outoa, niin erilaista ja poikkeavaa kuin mihin on itse tottunut? Jos hän on ollut vauvasta asti jotenkin erikoinen, jokin vaisto sinulla on sanonut että kaikki ei ole ok mutta neuvola on vähätellyt sanomisiasi? Sitten lapsi täyttääkin kolme, ja erityisopettaja pyytää sinut palaveriin: "kaikki ei ole kunnossa".
Kouluikää lähestyvä eksentrikko löytyy meiltä kotoa. Oikeanlaisia toimintatapoja hänen kanssaan on etsitty koirien ja kissojen kanssa, käyty tutkimuksissa ympäri kuntaa, tutuksi on tullut lähes jokainen mahdollinen hoitava taho. Ja silti kukaan ei osaa sanoa tarkasti, mistä on kyse. "Voisi olla Asperger, mutta kriteerit eivät täyty..", "Tourette-epäilyhän meillä oli, mutta..", "ADHD-epäilyä ei voida vahvistaa..". Olen kirjoittanut kymmeniä sivuja selontekoja milloin mitäkin varten, täytellyt kyselyjä väsymykseen asti ja lopputulos on aina sama: lapsen sielunelämä on minulle täysi mysteeri. Juuri kun luulen pääseväni kärryille hänen tavassaan ohjautua, ajatella ja olla, hän tekee jotain, missä ei ole mitään logiikkaa ja kaikki alkaa alusta.
Olen huomannut että kaikki nämä ongelmat lapsen kanssa ovat saaneet aikaan syviä pettymyksen tunteita: "Tätäkö tämä nyt sitten on?"
Minulla on lapsi, jonka vauva-ajasta nauttiminen oli lähes mahdotonta sillä hän ei viihtynyt sylissä, katseli vaan muualle ja pyrki aina vaan liikkeelle, kuin riivattuna. Lopetti päiväunet alle 1,5-vuotiaana, juoksi vaan ympäriinsä eikä 4. ikävuoteen mennessä leikkinyt juuri muuten kuin järjestelemällä lelujaan pitkiksi jonoiksi. Ensin ei puhunut ollenkaan, sitten alkoi puhumaan niin paljon ja niin huoliteltua kieltä, että se pisti päät pyörälle. Alkoi myös keinuttelemaan itseään, hymisemään jotain outoa ja pistämään suuhunsa kaiken, mitä löysi. (
Viimeksi tapasin hänet nukkevauvan tutti suussa, katse jossain muualla ja puri tuttia lujaa. Säpsähti hereille ja laittoi tutin heti pois, tuli luokseni hymyillen halaamaan. Kun yritin halata takaisin, hän lähti pois ja alkoi leikkimään. Häntä ei ole saanut koskaan halata kuin omilla ehdoillaan, suukotkin pyyhkii aina pois.) Arki oli takkuavaa, ei lainkaan sellaista mitä muiden kavereideni luona. Ihmettelin kun 2-vuotias osasi kammata tukkansa tarkasti, minun lapseni huitoi sillä pari kertaa päälaelle ja kampasi mielummin kasvojaan. Eräs tuttavaäiti marisi kun 3-vuotiaansa ei ollut yökuiva, minä en kehdannut sanoa että eipä ole meidän 5,5-vuotiaskaan...
Vanhemmuus on ollut suoraan sanottuna aikamoinen pettymys minulle ja miehelleni. Yritämme kuitenkin parhaamme mukaan jaksaa arkea ja tukea lastamme. Olen viimeiset kaksi vuotta taistellut ankaran vauvakuumeen kanssa ja tänään mietin pidemmän aikaa, että mitä voi tapahtua jos tähän tilanteeseen saisikin uuden lapsen? Auttaisiko se jaksamaan, olettaen siis että lapsi olisi suht terve, vai olisiko se viimeinen naula arkkuumme? Onko kukaan teistä mammoista ollut vastaavassa tilanteessa ja saanut toista lasta? Miten kävi?
Kiitos vastauksista + jos jaksoit lukea!
Kommentit (19)
on hiukan persoonallinen, vaikkakin paljon helpompi kuin teillä. Hän oli noin 3-vuotiaana "huolestuttavimmillaan", mutta on kypsynyt hyvään suuntaan.
Nyt hän on 9, ja meillä on myös kaksi nuorempaa lasta. Olemme mieheni kanssa nauttineet suuresti "normaalista tunnekontaktista" nuorempiin lapsiimme. Esikoistakin rakastamme kyllä. Sisarukset ovat tehneet myös hyvää esikoiselle.
Itselläni ei käynyt edes mielessä, että jättäisimme lapsiluvun yhteen, vaikka esikoisen kanssa suhteesta tuntui aina puuttuvan jotain, mikä oli rankaa, vaikkei niin rankkaa kuin teillä.
Heti vaan toista lasta tekemään, normaalin lapsen vanhemmuus antaa todella paljon!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olemme jonossa sopeutumiskurssille, kyllä.
Ja diagnoosin puutetta sekä yleistä puhetta lapsen ikään vedoten ("hänhän on vielä aika pieni") olen itsekin oudoksunut. Vuodet vierivät mutta aina vaan sanotaan, ettei noin pienelle...ei noin pieneltä voi odottaa...ehkäpä vaaditte häneltä liikaa...jne. Huokaus!
Uusin diagnoosi on F95.9, mutta se ei ole vielä virallinen (odotellaan neurologia). Lisäksi on maininta AS-tyyppisistä piirteistä ja ADHD-epäily.
t. ketjun aloittaja
Ymmärrän hyvin mistä on kyse, tosin minä en ehkä olekokenut ihan vastaavia pettymyksen tunteita joten en osaa siihne auttaa. Vertaistuki on noiden ongelmien kanssa taistellessa se kaikkein tärkein! Sen avulla saa jakaa tuntojaan ja toisilta vanhemmilta saa myös parhaat avut ja neuvot asiaan kuin asiaan. Jos paikkakunnallasi ei toimi neurobiologisesta kehityshäiriöön liittyvää yhdistystä ja vertaistukiryhmää niin etsikää tukea vaikka netissä.
Meillä on kaksi erityislasta, tourette/asperger ja adhd. Itse teet ratkaisun vauvakuumeen "hoidosta", etukäteen on mahdoton sanoa miten uusi vauva ilanteeseen vaikuttaisi. En halua masentaa mutta muista että näiden vammojen syntymiseen perimällä on suuri vaikutus joten ette ole "turvassa" toisen erityislapsen saamiselta vaan riski on suurempi kuin muilla. Tosin näin ikävästi sattuessa ei vamman laatua etukäteen voi tietää, se voi olla huomaamattoman lievä. Tai tottakai myös täysin ns. normilapsi. Voimia ja suosittelen ehdottomasti hakemaan vertaistukea muilta erityislasten vanhemmilta. Toivon että löydätte ilon myös erityislapsen vanhemmuuteen, pettymyksen sijaan :)
Olen tahtonut 2-3 lasta hyvin pitkän aikaa, mutta esikoisen myötä jotenkin lamaannuin ja aloin pelkäämään. Kielsin tunteeni, salaa itkin kun tapasin kavereita (normaalien) vauvojensa kanssa. Katselin päiväkodin pihalla leikkiviä lapsia, joiden vuorovaikutus oli niin...tavallista...ja sitä oli melkein kivuliasta katsoa. Nämä lapset eivät puhuneet yleiskieltä, juttelivat luontevasti ja tajusivat milloin menivät liian pitkälle. Niskoittelivat vähän aikuisille, mutta tottelivat aina lopuksi ja häpesivät, jos tekivät jotain tuhmaa. Tajusin heitä katsellessani haluavani samaa, että minullakin on oikeus saada terve, normaali lapsi.
Melodramaattista meininkiä yötä vasten, pahoittelen.
t. ketjun aloittaja
Kirjoittamasi kuulostaa osittain tutulta. oM lapsemme on minusta aina ollut erikoinen ja toisten lasten tekemiset ja osaamiset tuntuneet vierailta. Lelujen laittaminen jonoon, sylissä viihtymättömyys, päämäärätön tekeminen, nopea puhuman oppiminen ja monimutkaiset lauserakenteet ja erikoinen puhetyyli ja päiväunien pois jääminen varhain kuulostavat samalta kuin teillä. Ja juuri tuo "vuorovaikutuksen erikoisuus": Sitä on vaikea selittää "tavallisten" lasten vanhemmille.
Me olemme onneksi saaneet apua päivähoidosta ja neuvolasta ja nyt lapsi on menossa toimintaterapeutin arvioon. Meillä epäillään sensorisen integraation häiriötä, ehkä kannattaisi googlta tuo.
Ymmärrän myös tuon toisen raskauden pelon. Me emem varsinaisesti ikinä lykänneet toisen lapsen saantia esikoisen takia, mutta nyt kun meillä on toinen, huomaan etsiväni tästä vauvasta merkkejä esikoisen käytöksestä. Olen helpottunut, kun hän käyttäytyy eri lailla, "tavallisemmin" ja "vauvamaisemmin" jkuin esikoinen. Toisaalta olen hieman peloissani, kun hän osoittaa merkkejä esikoisen käyttäytymisestä.
Toisaalta ajattelen lastamme sellaisena kun hän on. Minusta hän saa olla oma erikoinen itsensä, toivon vain hänen sekä löytävän paikkansa ensin koulussa ja sitten elämässä näin ylipäätään.
Avautumista täälläkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me uskalsimme antaa toiselle lapselle luvan tulla vasta sitten, kun olimme sinut sen asian kanssa, että toinen lapsi saattaa olla samanlainen kuin esikoinen. Kävin terapiassa jonkin aikaa juttelemassa tunteistani: pettymyksestä, raivosta, surusta, epätoivosta. Mies jutteli vain minun kanssani.
Tuo prosessi auttoi meitä kyllä suhteessa esikoiseenkin sen lisäksi, että saimme tuon toisen lapsemme, joka oli ja on hyvin erilainen lapsi.
Olen liittynyt paikalliseen yhdistykseen, jonka lehdessä on juttua tämäntyyppisistä lapsista ja heidän elämästään. Osa tarinoista on avannut silmiäni vähän, etenkin siinä miten lapset itsekin kokevat ettei kukaan muu ymmärrä mitä heidän päässään tapahtuu. Tahtoisin ymmärtää omaani, edes vähäsen!
On meillä paljon hyviäkin hetkiä päivässä, lapsi on todella hellä ja pohjimmiltaan myös kiltti, vaikka ei näytä hyväksyvän aikuista ohjaamaan tai neuvomaan itseään. Otin tänään päivätorkut sohvalla ja havaihduin siihen että lapsi toi minulle pehmoleluja. Katsoi minua ja sanoi "unikavereita äidille", sitten meni jatkamaan palapeliään. Pienistä lapsista hän pitää vaikkei osaa heidän kanssaan oikein toimiakaan, eli sikäli luulisin pikkusisaruksen olevan hänelle positiivinen juttu. Arjesta toki tulisi paljon raskaampaa, ainakin hetkeksi, mutta nyt kun kouluikä lähestyy, hän viettäisi ainakin osan päivästä siellä.
t. ketjun aloittaja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotkut lapset eivät vaan täytä mitään diagnostisia kriteereitä ja silti ongelmat ovat massiiviset.
Minulla on koululainen, jolla on neurologinen diagnoosi. Elämä hänen kanssaan on mitä on. Ihana ja rakas lapsi, mutta oikeasti ainakin kolme kertaa raskaampi tapaus kuin ns. "tavislapsi".
Sain toisen lapsen ja kaikki näyttäisi olevan ok. Mutta pelko jäytää valtavasti, aina kun lto tahtoo keskustella jostain iskee pelko: taasko se alkaa? Tai jos lapsi tekee jotain erikoista, tai kun neuvolassa ei mennäkään jossakin asiassa keskiarvojen mukaan jne.
En tiedä. Useinhan juuri tuollaiset (tällaiset) neurologiset ongelmat ovat perityviä. Oli miten oli, niin kaikkea hyvää teille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onpas tullut paljon asiallisia vastauksia, vau! Ihana juttu, kiitos teille!
8, SI-häiriö on tuttu juttu ja olemme käyneet viime vuonna alkukartoituksessa tuohon erikoistuneen terapeutin luona. Hän huomasi useammassa aistissa ali/ylireagointia ja epätasaisen kykyprofiilin- moni juttu oli vähän alle ikäisten keskitason, mutta esim. matemaattislooginen oli prosentteina melkein satasen(!). Tästä ei kuitenkaan puhuttu enempää, näin vain testien tulokset paperilta ja sain yhteenvedon kotiini.
t. ketjun aloittaja
Sitä ei käy kieltäminen. Ihmettelin jossain vaiheessa, että miksi tunnen oloni normipäivän jälkeen niin väsyneeksi, ahdistuneeksi, itkuiseksi...en tajunnut miten paljon voimavaroja tämmöinen lapsi syö enkä myöskään ymmärtänyt pitää huolta itsestäni. Aloitin harrastuksen (1 krt/vko) ja mies vähensi työtunteja vähän. Se auttoi jonkin verran, edes yhtenä arki-iltana saattoi sulkea oven perässään eikä tarvinnut jäädä selvittelemään lapsen raivaria..!
Epäröin aluksi että uskallanko kirjoittaa tänne edes nimettömänä. Tunnen vain tavallisten lasten äitejä enkä oikein osaa heidän kanssaan käydä läpi näitä kehitysjuttuja, olkootkin muutama heistä läheisiä ystäviä. Joka kerta se ihmeissään oleva katse ja "ei meillä kyllä ollut mitään tuollaista...". Ajattelin kai, että eihän näitä lapsia voi olla useampia joilla ei ole selvää diagnoosia mutta elämä silti esteitä täynnä (oman käytöksen vuoksi).
t. ketjun aloittaja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sä et ole vielä vaiheessa, jossa voisit tehdä tosien lapsen, jos olet pettynyt erityislapseesi.
Jossain vaiheessa tulee vaihe, jossa et enää ole pettynyt, vaan teet kaikkei lapsesi eteen etkä oleta, että lapsi alkujaankaan olisi ollut sinulle velkaa jotain, minkä puutteesta nyt voisit olla pettyynyt. Vain sinä vanhempana olet velkaa ja vain lapsi voi siis olla pettynyt ( ja jos kaikki menee hyvin, jossain vaiheessa onkin).
Mun lapsella on as ja adhd ja reuma, ihan diagnosoituina, joten ongelmat on varmaan vaikeampia kuin teillä. Minä en tehnyt toista lasta, mutta en jättänyt sitä tekemättä siksi, että pelkäsin, että" sekin voisi olla viallinen" vaan siksi, että mun voimat ei riitä kahta auttamaan, edes tavista tai erityislahjakasta tämän lisäksi. Vika ei ole lapsen (ei olemassaolevan eikä sen joka ehkä syntyisi kuopukseksi) vaan minun.
Minua on auttanut paljon aikuisten autistien kirjoittamat kirjat omasta elämästään ja kirjat, jotka on suunnattu aikuisille autisteille siitä, miten he voisivat helpottaa elämäänsä. Jotenkin niistä on ollut helpompi hahmottaa se, millaisia toimintarajoitteita aikuisella voi olla ja miten niistä voi selvitä.
Monet lapsista kertovat kirjat tuntuvat hukkaavan sen pointin, miten lapsi itse kokee elämänsä. Ne tuntuvat usein keskittyvän vain siihen, miten lapsen käytöstä voidaan muokata tai ohjailla. Itselleni on kuitenkin tärkeää tavoittaa se, miksi jotkut asiat ovat niin kuin ovat tai mitä jonkin asian takana voisi olla. Vasta sen jälkeen osaan oikeasti auttaa lastani selviämään erilaisista tilanteista.
Toinen mikä auttaa minua ovat kirjat, joissa ei keskitytä diagnooseihin vaan ongelmien ratkaisuun. Erityisesti Furmanin Muksuopin lumous ja Greenen Tulistuva lapsi ovat kuluneet käsissäni. Tahatonta tohellusta ja Aistien aallokossa voisivat olla myös hyviä SI-ongelmien kanssa painiville, me olemme löytäneet erilaisista blogeista konsteja, joilla lapsen näiden piirteiden aiheuttamiin ongelmiin on löytynyt ratkaisuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta siitä huolimatta osallistun ketjuun.
Anna vauvakuumeelle valta ja hankkikaa lisää lapsia.
Teidän pitää saada kokea normaalin lapsen vanhemmuus.
Teidän pitää saada kokea normaalin lapsen vanhemmuus.
Kuten ketjussakin on aikaisemmin sanottu, nuo neurologiset erityispiirteet ovat vahvasti periytyviä, joten toisen erityispiirteisen lapsen saamisen todennäköisyys on suurempi, joskaan ei silti kovin suuri.
Eikä se erityislapsen vanhemmuus siihen lopu, kun saa toisen. Välillä se jopa sattuu enemmän, kun tajuaa, mistä kaikesta erityislapsi jää paitsi. Kun näkee, miten nt-lapsi tekee jotain, mitä toinen ei ikinä osaisi tai voisi tehdä. Tai kun tajuaa, miten paljon itse vaikuttaa omalla käytöksellään erityislapsensa elämään, mutta ei vain osaa juuri nyt paremmin. Se on paljon selvempää, kun on toinen lapsi, joka pystyy kommunikoimaan paremmin ja kertomaan selvemmin omista ajatuksistaan.
ettei ihmisiä usein voi laittaa tarkkoihin "diagnoosilokeroihin". Ja silti kaikki näkevät, ettei lapsi ole kaikinpuolin ihan tavis.
Meillä on 8-v. esikoinen, joka käy koulua normaaliluokalla eikä omaa muutenkaan diagnoosia, mutta lievää asperger-tyyppistä piirrettä hänellä kyllä on. Myös hänen käytöksensä oli huolestuttavimmillaan 2-3-vuotiaana. Iän myötä kehitys on kuitenkin mennyt hyvään suuntaan ja erityispiirteitä on karissut pois tai lieventynyt. Silti sanoisin, että ilman "täysin tavista" ja muutenkin hyvin palkitsevasti käyttäytyvää kuopustamme vanhemmuudesta olisi jäänyt jotain olennaista puuttumaan. (Toisaalta niin olisi jäänyt myös, jos meillä ei olisi esikoistamme...)
Lapsilla on niin pieni ikäero, että esikoisen haastavuus ei ollut täysin tullut ilmi, kun kuopus laitettiin alulle. Tuossa vaiheessa ei siis tullut murehdittua, minkälainen tyyppi seuraavasta lapsesta tulee. Hyvä niin, sillä esikoisen haastavimmassa iässä asiaa olisi varmaan tullut mietittyä.
Kieltämättä helppo kuopuksemme on tuonut paljon iloa koko perheelle ja tavallaan tasapainottanut tilannetta, jos ymmärrät mitä tarkoitan. Mielestäni on jotenkin helpompaa olla äiti erityis- ja tavislapselle kuin pelkästään erityislapselle.
Mietit uskallatteko tehdä toista lasta, jos hänkin on haastava persoona. Lapsen tekeminen on tietysti aina riski ja koskaan ei varmaksi tiedä, mitä saa. Omalla kokemuksella sanoisin silti, että riski ehkä kannattaa ottaa. Vaikka neurologisissa oireissa perinnöllisyydellä tosiaan on iso merkitys.
Esikoinen on aika samanlainen kuin teidän lapsi.
Nuorempi on normaali. Molemmat on jo kouluikäisiä. Jotenkin se, että tuon nuoremman kanssa asiat sujuu ja häntä ymmärtää paremmin antaa voimia ja iloa vanhemmuuteen. Silti rakastan molempia yhtä paljon. Olen vaan niin huolissani esikoisestani. Hän on jo esiteini ja tietenkin haluaisin, että molemmat lapseni pärjäisi elämässään ja olisivat onnellisia. Esikoisella on vaikeaa. Ei ole kavereita ja sosiaalisissa taidoissa on puutteita. Koulu ei kiinnosta, kun siellä ei opi mitään uutta, eikä opeteta mitään mielnkiintoista.
Erosin lasten isästä, kun he olivat pieniä. Isä vaan ei jaksanut, eikä ole yhteytyttä lapsiin pitänyt. Nyt on hyvä isä uusille lapsilleen. Meillä muuten oppi yökuivaksi vasta 9 vuotiaana ja se tapahtui suunnilleen yhdessä yössä.
Yritä kiinnittää huomio etenkin niihin hellyttäviin puoliin lapsessasi (kuten se söpö "unileluja äidille" -juttu), se auttaa jaksamaan.. Toki näin varmasti jo teetkin. Vaikka lapsi käyttäytyy oudosti, hänellä saattaa olla myös paljon "normaaleja" tunteita ja ajatuksia, joita ei vain tuo esille.
Toivottavasti myös teillä ikä tuo helpotusta käyttäytymiseen. Tsemppiä!
Alue: Aihe vapaa
myöhemmin diagnosoitiin asperger. Toinen lapsi on autistinen, vielä vaikeammin vammainen kuin esikoinen. Näillä mennään.
Harkitkaa tarkkaan oletteko valmiita ottamaan toisen lapsen vastaan jos ette ole vielä tasapainossa esikoisen erityispiirteiden kanssa. Erityislastea ei todellakaan kannata verrata muihin ja omat kuvitelmat vanhemmuudesta menevät uusiksi. Oletteko olleet millään sopeutumisvalmennuskurssilla?
On todella ihmeellistä, ettei mitään järkevää diagnoosia ole voitu antaa, vai onko dg ollut koskaan F83? Sehän tarkoittaa suomeksi ettei kukaan tiedä mikä on, mutta on oikeutettu vammaistukeen ja kuntoutukseen. Toivottavasti tulevassa koulussa on erityisopetus kunnossa.