Minkälaisia ADHD:t ja assit on aikuisina?

ja myöhemmin muutettu diagnoosi ADHD:ksi. Olen pärjännyt elämässäni oikein hyvin, enkä edes kyllä usko koko diagnoosiin omalla kohdallani.



Minulla oli kyllä kouluiässä paljon vaikeuksia ja häiriökäyttäytymistä, mutta minusta ne johtuivat yleisestä motivaation puutteesta enemmänkin kuin siitä että en pystyisi keskittymään. Vasta lukioiässä aloin tajuta että omaa tulevaisuutta varten tätä koulua käyn, ja lopetin kiukuttelun pakkolaitosta vastaan. Kun päätin onnistua, onnistuin - kirjoitin 5 laudaturia ylppäreissä vaikka keskiarvo lukioon mennessä oli noin 6. Menin sitten yliopistoon ja opiskelin maisteriksi vähän yli 3 vuodessa. Ei sitten minkäänlaisia keskittymisongelmia, kunhan itse sisäisesti hyväksyn sen työn mitä minun on tehtävä - mitä en peruskoulussa vielä tehnyt.

korkeakoulututkinto, vakituinen työpaikka, 15v parisuhteessa ja ihanat lapset perheessä. Niin kai määritellään hyvä elämä aihe vapaalla...



Kodinhoito edelleen tuottaa vaikeuksia, suihkut yms (omat ja lasten) kirjaan kalenteriin ja muutenkin listoittamalla kontrolloin arkea-jos ihan totta puhutaan, niin unelmissani edelleen asun jossain keskenäni tai max yhden aikuisen kanssa, söisin nuudeleita, joisin teetä ja hoitaisin eläimiä virttyneissä mökkivaatteissa.



No, nyt tuli nälkä, joten lounaan tekoon :) todellisuuskin maistuu usein ihan hyvältä.



t assiäiti

Nyt jo tässä kolmekymppisenä se on hyvä ja lääkkeillä helpottaa. Pyörittää omaa yritystä, on ahkera, ihana ja huomaavainen. Paras isä lapsillemme. Kun lääkitys päällä kaikki toimii hienosti, pitää siisteydestä jne.



Nuorempana on ollut vaikeuksia peruskoulussa, ollut tarkkailuluokalla jne. Koulukodissa ollut 15v -> ja sen jälkeen monet ammattikoulut aloittanut ja lopettanut. Silloin ei vielä ollut diagnoosia adhd:stä ja elämä oli rankkaa, alkoa ja huumeita käytti. Kun sai diagnoosin ja tuli uskoon myöhemmin, joskus parikymppisenä helpottui asiat, myöhemmin sai oppisopimuksella ammatin ja perustettiin perhe.



Kunnollinen lääkitys on ollut avain siihen että elämä alkanut sujua. Nykyään on aikoja kun lääkkeitä ei käytä ja silloinkin asiat sujuu, tietty paremmin menee kun lääkkeet on päällä.

Siitä ei pääse mihinkään, että heidän mielestään me normaalit olemme rajoittuneita idiootteja.

täytyy myöntää, että ajattelin ennen näin, ennen kuin kiinnostuin sosiologiasta ja psykologiasta, ihmistieteistä ylipäätään. Nyt ihminen on minusta oikeasti kiinnostava prosessi ja noiden tieteiden kautta aika hyvin 'ymmärrän' (tai osaan ennakoida, selittää, tulkita?) ihmisten käytöstä (minusta itsestäni se on yleensä ihan päätöntä ja epäloogista jne, mutta silti). Ehkä yllättävää, mutta olen aika usein se, jonka puoleen kännytään erilaisten ongelmien kohdatessa. Ehkä siksi, etten ole kovin emotionaalinen.

t assiäiti

Niin kuin joku sanoi, olen säälittävä hiljainen reppana. Lukiossa pärjäsin tosi hyvin ja pääsin ekalla yrittämällä yliopistoon haluamalleni alalle, mutta yliopisto-opinnot eivät ole oikein onnistuneet. Vuosien yrittämisen jälkeen luovutin ja teen nyt vähän semmoista huonosti palkattua suojatyötä. Työnsaanti on ollut kaikkein vaikeinta, ei saa työtä kun ei ole kokemusta mutta mistäpä sitä kokemusta sitten saisi.



Miehiä olen löytänyt suht hyvin netistä, muualta ei mitään toivoa. Muutenkaan mulla ei ole koskaan oikein ollut ystäviä, nyt on muutama kaveri mutta heihin tutustuin masennusryhmässä. Sosiaalisissa tilanteissa olen ihan toivoton, en oikein tiedä miten pitäisi käyttäytyä ja sitten ihmiset aistivat ahdistukseni ja välttelevät seuraani, ja minä välttelen viimeiseen asti vapaamuotoisia sosiaalisia tilanteita.

Minusta on tullut av-palstaa vakoileva reppana, joka ei juuri käy ulkona. En pysty ajamaan autoa. Opiskelu oli vaikeaa, vaikka se ei ole älystä kiinni. Keskittymiskykyä ei vain ole omaa harrastusta pidemmälle. Opinnot yliopistossa jätin kesken. Rahasta en välitä ja nyt teen ihan mielelläni yksinkertaista työtä, jossa saan olla yksin ja haaveilla omiani. Kavereita ei ole, ja se on oma valintani. Yksinäisyys ei vaivaa minua millään tavalla, eikä ole koskaan vaivannut. Mitä kauempana muista ihmisistä olen, sitä mukavampi olo.



Perhe minulla on. Puoliso, joka rakastaa minua, ja pari lemmikkiä. Parisuhteessa menee oikeastaan yllättävän hyvin. Alussa oli hankalaa, kun puoliso ei tajunnut, etten todellakaan osaa lukea hänestä yhtään mitään, ellei hän sano suoraan. Etäinen kuulemma olen, mutta puolisokin on onneksi aika introvertti.



Olen onnellinen, rehellisesti. En ole mikään uhri, niin en ole koskaan ajatellut, vaikka elämä ei ole ollut helppoa. En muhi missään vihassa maailmaa kohtaan, enkä yritä väkisin sopia mihinkään. Minun paikkani maailmassa on juuri siinä, missä perseeni sattuu milloinkin olemaan. Saatan olla friikki, ja minulla on paljon ongelmia, joita muut eivät ymmärrä, mutta ihan onnellinen minä olen.

Ihana lukea täältä, että monella menee hyvin;-) Älkää pliis leimatko lapsia liikaa, jos niillä on erityisominaisuuksia.

Ei mulla oikeasti ole oikeinkirjoituksen kanssa mitään ongelmia :)

On tohtorin tutkinto ja olen erittäin menestyvä tutkijantyössäni yliopistolla. Add ei haittaa, kun ala on mieleinen ja innostava. Mulla on myös perhe ja eletään onnellista perrhe-elämää, vaikka pojalla on samat piirteet. Perheen ja lähisuvun lisäksi sosiaalisia suhteita on aika vähän, enkä itse sellaisia kaipaakaan. Mua varmaankin pidetään aika besserwisserinä, mutta ei se mua haittaa.

Takana yliopisto-opinnot, vakituinen työ, vakaa ja onnellinen parisuhde pitkältä ajalta ja kaksi lasta. Arjen pyörittäminen ehkä hieman haastavampaa, mutta tällä päällä mennään enkä vaihtaisi!

minun miehelläni on aika vahvat ADD-piirteet, ja tekee ammatikseen tilastollista mallintamista. Eli ihan on sopiva ala löytynyt. Kotielämä on joskus rankkaa kun mies ei tajua loukkaavansa ihmisiä suoraviivaisella viestinnällään, vaikka tarkoittaakin hyvää.

On tosiaan aika laaja kokoelma ihmisiä, joten älytöntä niputtaa kaikkia yhteen. :) Mitä enemmän ADHD- tai As-piirteitä on, sitä vaikeampaa on sopeutua yhteiskuntaan. Osalla on muita diagnooseja, eikä esim. päihderiippuvuus tai mt-puolen diagnoosi helpota asiaa. Toisaalta taas kasvatus ja lahjakkuus / älykkyys auttavat kompensoimaan tilannetta.



Tiedän monen monta addia, adhd:tä ja assia, jotka ovat käyneet yliopiston jo aikana, jolloin näitä diagnooseja ei vielä ollut keksittykään. Tiettyjen alojen proffissa on porukalla selkeä yliedustus. ;) Itse olen addi ilman hyperaktiivisuutta ja olen mennyt peruskouluun, sieltä suoraan lukioon ja edelleen yliopistoon. Valmistuin yliopistosta nuorena ja olen siitä lähtien tehnyt menestyksekkäästi oman alani vaativia töitä. Tää on tietysti vaatinut multa huomattavasti enemmän kapasiteettia kuin joltain diagnoosittomalta olisi vaatinut. Lääkkeitä en ole koskaan käyttänyt, mutta elämäni helpottui kolmikymppisenä kovasti, kun olen ottanut addien itseapujuttuja elämääni.



Toinen ääripää taas on sitten ne lapset, jotka eivät välttämättä koskaan kykene täysin itsenäiseen elämään. :( Siskosi pojasta tuskin voimme sanoa mitään kovin osuvaa lasta tapaamatta. Varmaan räjähtelevä luonne on pysyvä perusluonne, mutta kyllähän itsehillintä varmasti vuosien saatossa tulee paranemaan - kenellä enemmän, kenellä vähemmän.