Lue keskustelun säännöt.
Miten selvitä puolison itsemurhasta?
26.07.2012 |
Mieheni kuolemasta alkaa olla jo/vasta kohta vuosi ja nyt vasta alan sen ymmärtää. Elämäntilanteeni oli aiemmin sellainen, etten yksinkertaisesti voinut jäädä suremaan vaan tämä vajaa vuosi on mennyt kun jossain usvassa.
Nyt, kun elämäntilanteeni on parempi ja tietyllä tavalla alkaa elämä hymyillä, niin nyt olen ollut niin surun murtama jo jonkin aikaa eikä vaan yksinkertaisesti jaksaisi. Lasten takia on pakko, mutta monta kertaa päivässä tulee ajatuksia, että miksi mieheni jätti minut ja että olisi paljon helpompaa seurata miestäni ja kohta kadun ajatuksiani, koska sitten lapset jäisivät orvoiksi. Iltaisin itken itseni uneen ja töissä olo se vasta raskasta onkin välillä ja tuntuu, etten saa ajatuksia kasaan, jotta saisin tehtyä päivän työt.
Miten tästä voi selvitä? Miten jatkaa eteenpäin tietäen, ettei enää koskaan näe rakastamaansa ihmistä? Mitä vastata nuoremmille lapsille, jotka kohta kyselevät isästään? En vaan enää jaksa yrittää jaksaa, eikä mistään tunnu saavan apua. Sillon kun mieheni teki itsemurhan, apua tarjottiin joka puolelta, kieltäydyin hyvin monesta avusta, koska koin pärjääväni ja pärjäsinkin aina tähän asti, kunnes suru ja kaipaus iski vasten kasvojani. Nyt tuntuu, etten jaksa ja kukaan ei ymmärrä, että tarvitsisin nyt sitä apua.
Kommentit (27)
Hae ihmeessä keskusteluapua jos tuntuu pahalta. Itse olen kokenut saman. Mies teki itsemurhan ja jäin yksin kahden lasen kanssa toinen oli 2v ja toinen 6kk.
Asia tuli yllättäen ja oli siinä sulattelu. Ensin olin ammattiapua vastaan mutta parin kuukauden jälkeen tuntui paremmalta kuin sai tuntojaan ja mielialojaan selvitellä semmoisen ihmisen kanssa joka osasi asiansa ja ei ollut perhepiirissä/ystäväpiirissä. Minulle auttoi.
kaikenlaiset tunteet kuuluvat asiaan näin käydessä. Niin suru ja raivokin ja petytyksi ja hylätyksi tuntuminen. Niin se menee, ihmismieli korjaa itsensä. Lopululta osa muistoista katoaa ja ne tärkeimmät jäävät.
Itse kyselin mitä lapsille sanon isästään. Terapeutti sanoi etteivät lapset kysele ennen kun ovat valmiita vastauksen kuulemaan. Itsemurhakin on sairaus, ihminen voi olla sairas myös henkisesti. Sitä ei tietenkään pienelle lapselle kannata tolkuttaa mutta voi kertoa että isi oli kipeä. Niinhän se on.
Itse toivuin hyvin. Aikansa meni. Tapahtumista alkaa olla jo 8v aikaa ja pystyn muistelemaan aikaa semmoisena kun oli.
Uusi kumppani löytyi ja uusi vauvakin on. Paljon on elämään tullut hyvääkin näiden jälkeen vaikken uskonut silloin.
Mutta kaikenkaikkiaan neuvoni on puhu asioista, käsittele asia älä jää tapahtumiin kiinni. Hae apua jos tuntuu ettet saa unta tai itsetuhoisia ajatuksia tulee. Pääse elämässä eteenpäin.
Jos haluat viestitellä esim sähköpostitse minun kanssani laitappa jonkinlainen sähköpostiosoite.
Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
perheneuvolaan (sosiaaliviraston sisällä yleensä) ja kysymistä saisit apua alueellasi!! Joohan! Et silloin tarvinnuttai voinut ottaa vastaan mutta nyt kun tarvitset ja voit ottaa vastaan niin pitää panna toimeksi!!!Voimia!!!
Olisiko ollut parempi kärsiä epäinhimellisesti kasvaimen takia?
Meillä tuolloin vaikea elämäntilanne, joka ehkä osasyy ja myöhemmin sain tietää, että miehelläni oli myös kasvain päässä, jota ei olisi voitu leikata. Näitä epäilen suuremmiksi syiksi hänen itsemurhaansa.
Olin ja olen vihainen miehelleni hänen valittuaan helpon tien.
ap
Etkö tuntenut vihaa häntä kohtaan?
Olisiko ollut parempi kärsiä epäinhimellisesti kasvaimen takia?
Olisiko ollut parempi miettiä hetki enneku kommentoit?
Ei noin voi sanoa surevalle!
Ei ole jotain "aikaa jolloin pitäisi olla parantunut".
Olen itsekin törmännyt tähän asiaan henk.kohtasessa surutyössä. On ihmisiä jotka ajattelee että tämä on joku mistä ilahdut tai mikä auttaa sinua ja olet nuiva jos ei se nyt ole sun juttu.
Alussa apua tulee monelta suunnalta mutta ulkopuoliset ei vaan käsitä että heidän kohdallaan se järkytys menee ohi muutamissa kuukausissa, se ei ole mitään siihen verrattuna mitä siinä perheessä olevat elää.
Ja on moneen kertaan sanottu: eka vuosi on se raskain. Juu, en imuroinut sinä vuotena ja olin sumussa tavallaan (asia jota ei sitten käsitä mitä se on jos ei elä tätä, sama kuin koittaa tajuta mitä on selkävikasen kipu laittaa sukkaa).
Eikä sitä kenenkään pidäkään ymmärtää mitä se kipu on!
Surussa tulee niin monenlaisia tunteita ja ne tulee eri aikoihin ja kestää jokaisella oman kestonsa verran.
Minua lähinnä ällöttää että joku joka ei ole samaa kokenut kehtaa sanoa että sä pärjäät kyllä ja pian menee taas kuin ennenkin.
Silloin tekee mieli kysyä että etkö sä välittäisi jos sun perheestä joku kuolee?
Ole tunteillesi rehellinen.
Hae juttelu apua, neuvolaikäsiä jos sulla on lapset niin soita neuvolaan. Ne kertoo mitä kaikkea heillä on tarjolla apua. Ihan konkreettisesta lastenhoidosta aina terapiaan.
Saikkua saa aina ihminen joka ei jaksa työtä. Ei sillä ole väliä kauanko on kuolemasta koska olennaista on se että sä käsittelet asiaa nyt tai olet niin kipeä henkisesti ettet jaksa.
Etsi hyvä terapeutti jonka kanssa koet synkkaamisen ja hae apua niiltä jotka on kokeneet samaa. Tee miltä sinusta tuntuu hyvältä, elät itseäsi varten ja teet omaa surutyötä ja valitus siitä lääkäristä.
Ihan oikeasti: ei niin saa sanoa ihmiselle joka potee muutenkin kamalaa päässään. Syyllisyyden laittaminen lisäksi on vaan tuskan kerryttämistä ja tuo on lääkärin etiikankin vastaista toimintaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
voisit pyytää apua, jos et kerran jaksa? Monet ihmiset kyllä auttavat, kunhan vaan ymmärtää pyytää. Minkä ikäisiä lapsesi ovat?
raskas tilanne sinulle omaisena. Jotenkin vain voisiko olla "helpompi" jos näin voi sanoa, että miehen kuoleman syy on aika selkeä. Rakast varmaan sinua niin, että ei pystynyt kertomaan ja toisaalta ei varmaan halunnut elää kuolemaa odottaen. Joku terapia olisi varmaan hyväksi non raskaan kokemuksen jälkeen.