Lue keskustelun säännöt.
Miten pääsen eroon ylivarovaisuudesta lasten suhteen?
Vilkkaat pikkulapset, ja mä olen stressaantunut kun pelkään koko ajan että jotain sattuu. En nauti leikkipuistossa olosta tippaakaan, kun pelkään että siellä voi sattua jotain. Isompi kiipeilee ja temppuilee, on taitava, mutta mietin aina että mitä jos tippuu ja tällä kertaa sattuukin pahasti.. tai kotona pelkään että pienen niskat taittuvat kun painivat keskenään tai kompastuu vietyään haarukan laatikosta ja juostuaan sen kanssa. Molemmat ovat niin vikkeliä, niin ehtiväisiä, hieman koheltajia - ja minähän stressaan! Mutta ei näinkään voi elää, mun olisi pakko oppia ottamaan vähän lungimmin. En saa noista rauhallisempia, ja pakko heidän on antaa testailla asioita, vaikkapa leikkipuistossa. Olen jatkuvasti 1½vn perässä ja autan kiipeämään, pidän kädestä kun laskee mäestä..huomaan, että toiset äidit ottavat paljon relammin. Toisaalta, tuntuu että aina meillä on jotain kolhuja jossain. Ei voi olla siitäkään kiinni että suojelisin liikaa, ei näitä voi, isompikin kiipeilee jo kouluikäisten laitteissa.
Kommentit (22)
Ehkä sun ei kannata stressata siitä, että stressaat? Toisaalta, et sinä voi kaikkia maailman vahinkoja estää. Usein lapsille tapahtuvat tapaturmat on just sellaisia, ettei niitä ois voinut mitenkään ennakoida, koska lapsen maailma ei toimi samalla logiikalla kuin aikuisten.
Minulla 1,5-vuotias ja kohta nelivuotias, ja olen tosi rento nimenomaan leikkipuistossa, koska siellä niitä vahinkoja sattuu vähiten; on tilaa mennä ja tulla, kaikki on suunniteltu lasten ehdoilla, ja jos lapsi johonkin välineeseen pääsee kiikkumaan, hän on silloin siihen riittävän vanha menemäänkin. Mut sitten mökillä (vanha maatila, jossa paljon vaaranpaikkoja) ja kaupungilla olen näiden kanssa ihan henki kurkussa. Silloin olen tosi pahantuulinen koko ajan, joten en kestäisi tuollaista stressiä pitemmän päälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Istu siellä puistossa penkille äläkä seuraa lapsiasi.
Kolhuja sattuu (teilläkin eikä se mitään auta että panikoit) mutta lähes aina ne on paikattavissa ja paranevat.
Istu siellä puistossa penkille äläkä seuraa lapsiasi.
Kolhuja sattuu (teilläkin eikä se mitään auta että panikoit) mutta lähes aina ne on paikattavissa ja paranevat.
Tietysti vanhemman kuuluu seurata lastaan leikkikentällä vaikka istuisikin.
Päästä irti, opi nielaisemaan enimmät "ei"-t. Mutta älä heittäidy ko. vastaajan ehdottamaan suuntaan ja jätä lapsiasi valvomatta.
Tsemppiä!
Te jotka neuvotte että relaa vaan leikkipuistossa, onkohan teidän lapset yhtä villejä kun mulla? Esim eilen 1½ juoksi isojen keinuun täysillä heittäytyen sen päälle, meni suoraan voltilla ympäri. Onneksi laskeutui toiselta puolelta hiekalle niin ettei päähän sattunut pahemmin, ei siis niskat menneet.. Alkaa myös pikkusten liukumäessä "kiikkua" siellä ylhäällä tangosta pitäen, tulee päällensä sieltä alas jne. Kun liian tylsää mennä tavanomaisesti.. molemmat näistä keksivät koko ajan enemmän ja vaikeampi, ja kehittyvätkin hurjaa vauhtia, kuten neuvolassakin lääkäri totesi että villejä ovat ja tapaturmaherkkiä siksi.
On varsinainen koheltaja ja juoksee sinne ja tänne nopeammin kuin ehtii sanoa aamen. Toki leikkipuistossa seuraan, mitä poika tekee ja annan yrittää kiivetä itse. En koko ajan juokse perässä, mutta tarkkailen silmä kovana varsinkin kun meidän leikkipuiston vieressä on parkkipaikka ja jotkut ajavat siihen aivan liian lujaa, eivät välitä vaikka auton takaa pyöräilisi lapsi eteen. Tällä seudulla saa koko ajan olla varuillaan. En kuitenkaan halua kasvattaa lasta kuplamuovin sisällä, joten kompurat kuuluvat elämään. P.s. poika teloi varpaansa vähän aikaa sitten, eikä kuitenkaan oppinut, ettei pöydille kiivetä. Kukaan ei olisi voinut/ehtinyt estää varpaan haaveria :) ota rennomin, kompurat kuuluva elämään, opetti jo minun äiti!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä teetkö sinä näin, mutta olen joskus huomannut, että aika paljon kolhuja sattuu näiden ylihuolehtivaisten muksuille. Tietty osa voi johtua siitä, että 'koheloiden' äidit ovat luonnostaan ruenneet vähän huolehtimaan, mutta osa kyllä muista syistä. Kaverin lapsille aina sattuu ja tapahtuu ja tämä kaveri on niitä, jotka huutaa 'älä juokse että et kaadu' tasaisella nurmikolla kirmaavalle piltille. Se huutaa varomaan liukasta mäkeä kovalla pakkasella, mäki lumessa eli ei ole liukas. Sen sijaan se ei huomauta mitään keväällä samassa mäessä, kun siinä on 5cm hiekoitussoraa ja sehän on kuin kuulalaakereilla menisi. Lapsia varoitellaan siis paikoissa, joissa ei ole varomista ja väitän, että lapset aika pian huomaavat tämän ja alkavat pitää äidin varoituksia taustakohinana. Ja toisaalta silloin kuin pitäisi niin ei aina varoteta. tai varotetaan väärin eli joskus olen kuullut, kun äiti opasti apupyörillä ajavaa hiljentämään normaalivauhdista kun tiessä oli pieni kohouma. 'Yllättäen' lapsi sitten kaatui, koska teki kuten käskettiin. normaalivaudillahan ei olisi mitään tapahtunut. Mutta pointti siis oli, että ylivarovaiset (usein äidit) näkevät vaaroja missä niitä ei ole ja näin monasti itse tekevät ne vaarat. tyyliin kiipelytelineessä lapsi menee ihan tyytyväisenä ja kun äiti yht' äkkiä kiljaisee 'varo' niin lapsi säikähtää tätä ja tippuu.
Suosittelen lukemaan kirjan Varo, varo, varo! -Irti ylisuojelevaisesta kasvatuksesta, kirjoittanut Tatu Hirvonen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos kirjavinkistä, teinpä samantien varauksen siitä!
Hei,
Tämä on näköjään vanha ketju (vaikka tähän oli linkki etusivulta). Vastaan kuitenkin.
Minä olen luonteeltani varovainen ja mietin etukäteen paljon turhia. Lapset ovat nyt ala-asteiässä ja edelleen heistä on huoli. Se on vain sellainen ominaisuus luonteessani etten pääse siitä eroon. Olen myös HSP. Tämä on osalle herkistä tyypillinen piirre.
Lapset eivät ole tästä kärsineet enkä ole sitä heille näyttänyt. Esim. koulun suositus on, että pyörällä tultaisiin kouluun vasta kolmosluokkalaisina. Monikaan vanhempi ei tunnu noudattavan suositusta, mutta minä olen noudattanut. Lapset eivät ole purnanneet kun olen selittänyt, että haluan noudattaa koulun suositusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ylihuolehtiminen on haitallista
– Lapsen näkökulmasta olisi hyvä, että hän saisi tutustua maailmaan ja siinä toimimiseen monipuolisesti ja lapsen ikätaso huomioiden. Jos vanhemmat huolehtivat liikaa, jää lapselta paljon arvokkaita mahdollisuuksia käyttämättä. Kaikki kehityksen osa-alueet – fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen ja motorinen – tarvitsevat harjoitusta kehittyäkseen täyteen mittaansa, sanoo Ruishalme.
Lapsen itseluottamukselle ja omanarvontunnolle on hyväksi, jos hänelle annetaan sopivasti vastuuta itsestään. Lapsi huomaa, ettei hän ole enää ”vauva” – eli riippuvainen muiden avusta ja huolenpidosta – vaan osaava ja pystyvä ihmisyksilö. Motoriikan kehittyminen tarvitsee mahdollisuutta liikkua monipuolisesta ja koetella voimiaan, sosiaaliset taidot taas kehittyvät kun lapsi saa olla monenlaisen ja -ikäisten kanssa tekemisissä: jutella, leikkiä ja touhuta.
– Ylisuojelevuus tekee lapsesta helposti passiivisen. Joskus lasta suojellaan tekemällä asiat hänen puolestaan, ettei hän vain pettyisi tai turhautuisi. Tämä ei opeta realistista tapaa elää. Aikuistuttuaan toiset eivät tanssi hänen pillinsä mukaan, vaan hänen kuuluu kantaa itse vastuu elämästään. Tekeminen ja aloitteellinen asioihin tarttuminen vaativat opettelua, muistuttaa Ruishalme.
Mallit nousevat lapsuudesta
Ylihuolehtimisen taustalla voi olla paitsi vanhemman pelko tai halu tarjota lapselleen parasta, myös vanhemman omat mallit. Omassa lapsuudessa saadut vanhemmuuden mallit vaikuttavat, ja joskus huomaa tiedostamattaan toimivansa samoin kuin omat vanhemmat ovat toimineet.
Jaksamisongelman kanssa painiva vanhempi unohtuu helposti omiin ajatuksiin ja murheisiin, jolloin lapsen kokemus jää etäiseksi. Huolettomuus on helppo ratkaisu silloin, kun on liian väsynyt pohtiakseen sopivia rajoja tai kannustaakseen lastaan eteenpäin.
Liialliset rajoitukset turhauttavat
Kuinka sitten voisi tunnistaa merkkejä ylihuolehtimisesta? Ainakin kannattaa kiinnittää huomiota siihen, miten lapsi reagoi erilaisiin rajoituksiin. Jatkuva turhautuminen ja ärtymys saattavat olla merkkejä innostuksen latistumisesta. Lapselle on luontaista toteuttaa kehityksen mahdollistamia uusia asioita. Jos tämä estyy, kiukuttelusta tulee yleistä.
6 vinkkiä, joiden avulla voit pohtia, ovatko luomasi rajoitukset lapsen kasvua tukevia:
Muista lapsesi yksilöllisyys. Lapsilla on erilaisia tarpeita kasvaessaan, joihin vaikuttaa esimerkiksi temperamentti.
Lapsi tarvitsee mahdollisuuksia toimia ja harjoitella voimiaan ja taitojaan.
Lapsen on hyvä oppia sietämään myös pettymyksiä ja epäonnistumisia.
Tarjoa lapselle riittävästi turvaa ja suojaa, jotta hän ei vahingoittuisi fyysisesti tai psyykkisesti.
Ole läsnä ja pyri ymmärtämään, kuinka lapsi kokee eri asiat ympäristössään.
Aseta rajoitukset lapsen, ei vanhemman tarpeiden mukaisesti.
Teksti: Samuel Salovuori, Suomen Mielenterveysseura
Olen lapseton mutta olin au pairina muutama vuosi sitten ja ap:n kirjoitus on kuin suustani.. Lapset oli niin vilkkaita, että heidän kanssaan kotoa poistuminen (ja kotona oleminen) oli kaikkea muuta kuin rentoa. Olin koko ajan aivan paniikissa kadun vierellä kävellessäni, sillä yhtäkkiä joku lapsista saattoi alkaa juosta ja en todellakaan vaunujen kanssa pysynyt perässä. Sama juttu leikkipuistossa, samalla kun yksi lapsista halusi näyttää minulle jonkun tempun, toinen olikin jo karkaamassa metsään. Olin todella kauhuissani siitä vastuusta joka minulla oli ja olin varma, että jotain vielä tapahtuu. Lapset myös ärsyyntyivät kun hoin koko ajan "se on liian vaarallista!"
En todellakaan ymmärrä miten esim nelilapsisen perheen äiti pystyy vahtimaan kaikkia, jos ovat pieniä.. Ja arvostan oikeasti paljon lastenhoitajien työtä päiväkodeissa, se vahtiminen ja kaikkien aistien samaan aikaan käyttäminen ei ole helppoa! Ärsyttää aina jos joku vähättelee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olenkin ihmetellyt miksi jotkut nykylapset ovat niin tarmottomia, pulskia ja vaativat kaikki-tänne-heti-nyt. Syy ei taidakaan olla pelkässä ruokavaliossa vaan ylisuojelevista vanhemmista.
En voisi kuvitellakaan tuollaista vanhemmuutta kuin aloitusviestissä. Eihän se taapero opi varomaan jos ei saa itse kokeilla ja joskus kolauttaa päätään. Tuskin liukumäki kuolemanvaaraa aiheuttaa...
Olen lasten päivystyksessä sairaanhoitajana ja tosi tarkkana omien lasten kanssa. Saksien ja haarukoiden kanssa ei todellakaan juosta. Sormet eivät saa jäädä oven väliin, etenkään saranapuolelle, niitä paloja on yritetty ommella paikoilleen pieniltä asiakkailta. Pari vuotta sitten tuli vastaan niskoilleen korkealta pudonnut lapsi joka halvaantui. Leikkipuistojen uimavedestä saa molluskoja ja vatsatautia lintujen ulosteen takia. Aivotärähdyksiä, nieltyjä pattereita, puusta pudonneet joilla sisäelinruptuutoita ym.
Suomalaisten äitien lapset eivät nykyään saa kuumaa vettä päälleen eivätkä putoa ikkunasta, tänne muuttaneet eivät osaa vielä varoa.
Neljän vuoden ikään jos jaksaa varjella ja kertoa, miksi varjelee, niin voi antaa olla turvallisella pihalla rauhassa.
Itse kerron lapsilleni että niskaa pitää varoa, korkealle ei saa kiivetä ja tielle ei saa lähteä yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Parempi huolehtia, kuin surra esim. halvaantuneisuutta.
Minusta 1 1/2-vuotiasta TÄYTYY seurata puistossa. Ja mä oon siis näitä rentoja äitejä. 2v:n kanssa voi hiukan hellittãä, istua ehkä penkillekin seurailemaan. 3v:sta eteenpäin voi ottaa aika rennosti jo.
Meillä vilkas tyttö, juosta pitäisi koko ajan. Potkupyöräkin enemmän sisäkäytössä koska osaa mennä niin kovaa eikä pysähdy.. Tyttö on kohta 3, vähän jo alkanut ymmärtämään ettei tielle voi juosta (en kyllä luota ettei voisi vahingossa riehaantuessaan juosta sinne). Puistossa annan kiipeillä, on aika taitavakin siinä, kiellän kuitenkin ettei nyt ihan joka paikkaan voi mennä vaikka pääsisikin.. olen aina antanut itse yrittää ja kannustanut siihen ettei luovuta heti jos joku ei onnistu, kolhujakin on tullut (lähinnä kuhmuja).
Minun kauhun paikat ovat tienvarret, parkkipaikat, kalliot jne.. ketterä ja nopea, selvästi liikunnallisesti taitava lapsi ja VILKAS.
Vierailija kirjoitti:
Meillä vilkas tyttö, juosta pitäisi koko ajan. Potkupyöräkin enemmän sisäkäytössä koska osaa mennä niin kovaa eikä pysähdy.. Tyttö on kohta 3, vähän jo alkanut ymmärtämään ettei tielle voi juosta (en kyllä luota ettei voisi vahingossa riehaantuessaan juosta sinne). Puistossa annan kiipeillä, on aika taitavakin siinä, kiellän kuitenkin ettei nyt ihan joka paikkaan voi mennä vaikka pääsisikin.. olen aina antanut itse yrittää ja kannustanut siihen ettei luovuta heti jos joku ei onnistu, kolhujakin on tullut (lähinnä kuhmuja).
Minun kauhun paikat ovat tienvarret, parkkipaikat, kalliot jne.. ketterä ja nopea, selvästi liikunnallisesti taitava lapsi ja VILKAS.
Mä oon miettinyt, että miksi juuri niille vilkkaille lapsille hankitaan tuo potkupyörä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä vilkas tyttö, juosta pitäisi koko ajan. Potkupyöräkin enemmän sisäkäytössä koska osaa mennä niin kovaa eikä pysähdy.. Tyttö on kohta 3, vähän jo alkanut ymmärtämään ettei tielle voi juosta (en kyllä luota ettei voisi vahingossa riehaantuessaan juosta sinne). Puistossa annan kiipeillä, on aika taitavakin siinä, kiellän kuitenkin ettei nyt ihan joka paikkaan voi mennä vaikka pääsisikin.. olen aina antanut itse yrittää ja kannustanut siihen ettei luovuta heti jos joku ei onnistu, kolhujakin on tullut (lähinnä kuhmuja).
Minun kauhun paikat ovat tienvarret, parkkipaikat, kalliot jne.. ketterä ja nopea, selvästi liikunnallisesti taitava lapsi ja VILKAS.Mä oon miettinyt, että miksi juuri niille vilkkaille lapsille hankitaan tuo potkupyörä?
Me saatiin tuo pyörä, ulkona sitä on käytetty aidatulla tarhan pihalla, en edes uskalla tuonne jalkakäytävälle lähteä sen kanssa. Onhan siinä tasapaino kehittynyt hienosti. Sisällä ajelee sillä pitkin eteistä päivittäin :D
Jotenkin olen ajatellut, että ylisuojeleminen on karhunpalvelus sille lapselle. Ihminen on eläin ja lapsen hyvään kehitykseen kuuluu, että hän oppii käyttämään taitavasti omaa kehoaan ja vartaloaan. Lapsen täytyy saada tutkia, kiipeillä, hyppiä, pomppia, tasapainoilla ja kokeilla mihin pystyy. Siihen automaattisesti kuuluu myös mustelmat ja ruhjeet, enkä itse ainakaan jaksa noista stressata. Olin itsekin lapsena aina mustelmilla ja kesäisin polvet auki tai tullut kotiin nokkospuskan kautta.
Totta on, että jotkut lapset ovat huomattavasti rämäpäisempiä kuin toiset. Itselläni kolmesta lapsesta kaksi ovat olleet hyvin vilkkaita ja ketteriä ihan pienestä asti. Erityisesti esikoinen oli kova ja rohkea menijä. Myös kuopus on ollut ja on edelleen nopea ja ketterä.
Sen sijaan, että jatkuvasti kieltäisin tai käskisin lasta varomaan, yritän enemmänkin opettaa lapsille, miten kiivetä ja temppuilla turvallisesti ja viedä erilaisiin paikkoihin liikkumaan. Nyrkkisääntönä on, että jos lapsi uskaltaa ja pääsee jonnekin kiipeämään, hän on siihen valmis. 1,5v on vielä kuitenkin niin pieni, että siinä on oltava vieressä melkein koko ajan.
Kannattaa kuitenkin opettaa lapsi luottamaan omaan liikkumiseen niin, että isompana hänellä on itseluottamusta ja hän tietää olevansa taitava kiipeämään ja liikkumaan monella eri tavalla. Voit aloittaa itse tekemällä 1,5v temppurataa sisälle niin huomaat, että tuon ikäinen on usein jo yllättävän taitava ja ketterä. Laita erilaisia esteitä, joiden yli kiivetä tai mennä alta, sohvalla kuperkeikka (auta tarvittaessa) ja sieltä "iso hyppy" patjalle/peitolle/tyynykasaan jne.
Olen itseasiassa käyttänyt yllättävän vähän "varovaisesti" sanaa. Enemmänkin olen just ollut siinä vieressä ja auttanut tarvittaessa. Nyt meillä on kolme hyvin liikunnallisesti taitavaa ja ketterää lasta. Paljon opn sitä, että ovat syntyneet sellaisiksi, mutta uskon myös siihen, että kasvatuksellakin on ollut paljon merkitystä. Nykyisin voin hyvin lähteä metsään 5v, 6v ja 8v kanssa ja tietää, että ei tarvitse enää vahtia vaan pystyvät hyvin juoksemaan poluilla ja kiipeilemään kallioilla jyrkänteitä lukuun ottamatta.
Mulla vähän samaa, joten mielipiteitä odottelen minäkin.