Lue keskustelun säännöt.
Löysin sielunkumppanin, olen hämmästynyt ja peloissani
23.07.2012 |
En ole koskaan uskonut tähän kliseeseen, mutta nyt uskon. Outoja sattumuksia ja johdatusta, koko olemusta ravisteleva tila, viikkojen unettomuutta ja vahvistunut läsnäolon tunne. Tiedän, että joku ajattelee minua ja tuntuu kuin pystyisin lähettämään tälle ihmiselle omia ajatuksiani.
Ja viime lauantaina selvisi, että tunne oli ollut molemmin puolinen. Heti alusta. Kuin olisi tavannut vanhan tutun tai tullut kotiin. Olen tavallaan rakastunut, mutten tunne himoa, vain suurta lämpöä ja kiintymystä. Ehkä tuo, olen viimeinkin kotona-tunne on paras kuvaamaan olotilaani. Ei ikinä ole kenenkään kanssa synkannut niin hyvin. Maailmankatsomus ja huumori, ovat niin samanlaiset, että naurattaa ja itkettää yhtäaikaa.
Mutta pelottaa samaan aikaan. Tämä ihminen sai minut itkemään muutamassa minuutissa kysymällä muutaman kysymyksen elämästäni. Ja minä, joka en koskaan itke kenenkään edessä, itken yhtäkkiä asioita, jotka luulen haudanneeni kauan sitten.
Mutta en tiedä mitä tehdä. Haluaisin olla tuon ihmisen seurassa koko ajan. Mutta olen perheellinen ja tähän asti kuvitellut olevani onnellinen ja rakastunut omaan mieheeni. Nyt kaikki tuntuu yhtäkkiä tyhjältä. Silti tiedän, että haluan tuon ihmisen elämääni jotenkin. Samaan aikaan järki päässä sanoo, että pitäisi välittömästi laittaa välit poikki, ennen kuin halu käy tuhoavaksi. En ole pettämässä miestäni enkä jättämässäkään. En ole uskonnollinen ihminen, mutta kokemus on ollut lähes yliluonnollinen. Tuntuu, että tällä kohtaamisella on jokin suuri tarkoitus. Aivan ensimmäistä kertaa elämässäni joku ymmärtää minua ja tunnen olevani täysin läsnä, hyvä ja kiinni maailmassa omana itsenäni. Mitä teen?
Kommentit (87)
tavallaan tiedostankin, mistä hullaantuminen johtuu. Hänen puoleltaa en osaa analysoida, mutta itse selvästi löydän hänessä menetetyn isäni.
Tuosta tuli mieleeni kysymys, onko ylipäänsä tärkeä tietää miksi johonkuhun ihmiseen rakastuu? Huolimatta tilanteesta, siis silloinkin kun ei ole näennäisiä esteitä. Ja onko se aina vaarallista jos lähtee rakentamaan suhdetta ihmisen kanssa, joka selvästi puhuttelee alitajuista voimakkaasti? Jos tätä kavahtaa niin sittenhän jäljelle jäävät vain järkisuhteet, eikä ne mielestäni ole parempi vaihtoehto kuin "hullu rakkaus". Nimenomaan tuo kosketus oman pinnan alle on mielestäni mahdollisuus uuteen henkilökohtaiseen kasvuun. Jatkaa siitä, mihin on traumaattisten menetysten jälkeen jäänyt.
Vai pitääkö kaikki nykyään hoitaa ehjäksi kliinisesti normaalista elämästä suljetuissa terapiahuoneissa...?
ihan vain tämmöistä pohdintaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies jota rakastat ja ihanat lapset. Nyt et ryssi tätä!!!
Minä tiedän tuon tunteen, olen kokenut sen. Silti valitsin toisen miehen, hänen kanssaan minulla on lapset ja hänen kanssaan olen onnellinen. Nyt 15 vuotta myöhemmin en enää oikeastaan kaipaa tuota sielunveljeäni. Toki mietin häntä välillä, muutaman kerran vuodessa. Mutten enää kaipaa.
Rakastin näitä molempia miehiä yhtä aikaa, ja oikeastaan vain nykyistä miestäni kohtaan tunsin himoa. Tämä toinen oli kuin olisi veljeään suudellut. Tunsin että hän halusi minua, mutta minä en häntä. Siis sillä lailla miten nainen haluaa miestä.
Me tapasimme myös aivan maagisesti, silmät vain juuttuivat toiseen kadulla. En lähde enempää fiilistelemään mitä sen jälkeen tapahtui, siitä ei seuraa taas hyvää.
Mutta yritän vain sanoa, että sulla on jo perhe. Mikään ei ole tärkeämpää kuin perhe. Jos olisit sinkku ja lapseton, silloin ehkä voisitkin kokeilla mitä hommasta tulee. Mutta nyt kehotan luopumaan ajatuksesta. Itselleni koitui oikeasti vuosikymmeneksi murhetta tuosta kahden miehen yhtäaikaisesta rakastamisesta, ja en todella toivo sinulle samaa.
niin sehän täytyy sitten heti alkuunsa pilata keinolla millä hyvänsä, koska eihän se nyt kuitenkaan hyvä juttu voisi olla, kun joidenkin mielestä ihmiselämän on tarkoitus olla lähinnä tasaista harmautta ilman suurempia nostattavia tunnekuohuja missään kohtaa ikinä. Voi kai sen noinkin halutessaan kokea.
Nykyään "kaiken" analysointi menee mielestäni paikoitellen hieman liian pitkälle ja ammattilaisten kirstuihin kilahtelee sitten eurot sellaisestakin, mikä voisi kuulua ihan vain niille joillekin luottamuksen arvoisille läheisille ihmisille. Ja muutenkin minua jotenkin alkaa ärsyttää tämä keskustelu, koska aika megaluokan ego pitää ihmisellä olla, jos hän kokee oikeudekseen mennä neuvomaan muita ihmisiä kuinka juuri heidän pitäisi tehdä ja valita. Useimmille meistä riittää se omankin elämän valintojen tekeminen ihan mainiosti, mutta av:lta löytyy nämä kaikkitietävät tietäjät, joilla on se ainoa oikea vastaus kaikkeen tuosta noin vaan. Ei me voida tietää mikä on ap:lle parasta, se voi olla miehensä kanssa oleminen, toisen matkaan lähteminen, joku kolmas vaihtoehto jne. Hän itse voi sen ainoastaan tietää omien tuntojensa pohjalta.
Tuosta tuli mieleeni kysymys, onko ylipäänsä tärkeä tietää miksi johonkuhun ihmiseen rakastuu? Huolimatta tilanteesta, siis silloinkin kun ei ole näennäisiä esteitä. Ja onko se aina vaarallista jos lähtee rakentamaan suhdetta ihmisen kanssa, joka selvästi puhuttelee alitajuista voimakkaasti? Jos tätä kavahtaa niin sittenhän jäljelle jäävät vain järkisuhteet, eikä ne mielestäni ole parempi vaihtoehto kuin "hullu rakkaus". Nimenomaan tuo kosketus oman pinnan alle on mielestäni mahdollisuus uuteen henkilökohtaiseen kasvuun. Jatkaa siitä, mihin on traumaattisten menetysten jälkeen jäänyt.Vai pitääkö kaikki nykyään hoitaa ehjäksi kliinisesti normaalista elämästä suljetuissa terapiahuoneissa...?
ihan vain tämmöistä pohdintaa.
Minulla kävi se onni että tapasin miehen johon rakastuin ensisilmäyksellä niin hullusti että mieleeni tuli sanat: "tuo on kyllä minun". Mies tunsi samoin minua kohtaan. Tutustuttiin, mentiin yhteen ja on oltu 11 vuotta erittäin onnellisesti naimisissa, edelleen parhaat ystävykset ja sielunkumppanit rakastavaisten ja vanhempien lisäksi.
Onneksi en alkanut vatvoa mitään ihme juttuja silloin että ei tämä nyt varmaan ole mitään aitoa, ehkä tässä on joku epäterve psyykkinen kuvio tms.
Ei me voida tietää mikä on ap:lle parasta, se voi olla miehensä kanssa oleminen, toisen matkaan lähteminen, joku kolmas vaihtoehto jne. Hän itse voi sen ainoastaan tietää omien tuntojensa pohjalta.
Kyllä saa neuvoa kun sitä pyydettiin. Ap on perheellinen eli tilanne on vähän kimurantimpi aj siksi hän kyselee onko joku muu ollut samassa tilanteessa ja miten meni. Kun kysytään niin saa vastata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
pari vuotta sitten kohdanneeni minun sielunkumppanin ja olin niin onnellinen, löysin elämääni miehen joka oli paras ystäväni, tukeni, sielunikumppani.
Katkera todellisuus vain paljastui jo vuoden kuluttua, mies olikin narsisti joka esitti kaikkea sitä mitä minä halusin.
Nyt on erottu ja mies ei vieläkään ole jättänyt rauhaan, kiusaa ja haukkuu.
Olen joutunut hakemaan lähestymiskieltoa ja kaikkea
Sielunkumppani, pelottavaa
Siinä käsitellään mm. tuota kuvaamaasi voimakasta tunnetta siitä, että on tavannut vanhan tutun tai tullut kotiin. Tuo ilmiö ei välttämättä kerro mistään terveestä ja positiivisesta asiasta.