Miten jotkut onnistuvat solmimaan ystävyyssuhteita helposti vielä aikuisiälläkin

Pitää löytää hengenheimolaisia, joiden kanssa synkkaa heti. Itse en ole ystävystynyt muskareissa tmv. Sitten vasta, kun lapset kasvoivat vähän vanhemmiksi. Ystäviä on kertynyt puistosta, netistä, lasten urheiluseuratoiminnasta, luokkakaverin äidistä jne. Olen kuitenkin aika varauksellinen, mutta auttavainen.

aktiivisesti eroon siitä. Ehkä kuitenkin se näkyy jotenkin epävarmuutena. Mulla on huono itsetunto ja jälkikäteen aina mietin toiminko tai sanoinko jotain väärin/liikaa/liian vähän.

Koen sen joskus aika musertavana jos kerta toisensa jälkeen kukaan ei hakeudu juttelemaan minun kanssani, muut tuntuvat olevan aina se parempi vaihtoehto.

sieltä, mistä vähiten odotan niitä löytäväni. Yllättävistäkin ihmisistä. Mä voin myös hyvin olla tekemisissä ihmisen kanssa, joka on tosi erilainen kuin minä, kunhan jollakin tasolla synkkaa (ystävällisyys on mulle tärkeää).

pyytää kahville tai että tavataan leikkipuistossa tms. Olemalla proaktiivinen olen saanut kavereita. Olen muuttanut todella monta kertaa ja oikeastaan tuo ystävystyminen menee rutiinilla. huoh. Tympeetä se on aina aloittaa alusta mutta minkäs teet.

Mä vaan meen hengaamaan ihmisten kanssa ja juttelee niille. Musta tuntuu niin pöljältä istua samassa tilassa hiljaa jonkun kanssa, niin alan sitten puhua ettei ois hiljaista. Siis ihan vaikka et luin jännän tiedeuutisen. Tai että onneksi ei sada niin paljon ku Japanissa. Toinen joko lähtee siihen juttuun mukaan tai sitten ei lähde. Jos se lähtee niin meen juttelee sille seuraavallakin kerralla. Jos sitä ei oo seuraavalla kerralla, niin meen juttelee jollekin toiselle, kuka nyt sattuu seisomaan lähimpänä/yksin. Jos kaikki on porukassa niin meen seisoon mukaan siihen porukkaan. Sanon et moi, oon minä enkä tunne täältä ketään ja tuntuu pöljältä seistä yksin, et nyt änkeen tähän mukaan.

Mieluummin olen hiljaa kuin pälpätän tyhjänpäiväisyyksiä.

Että itse asiassa monet menee sinne kaverin kanssa jo valmiiksi. Sitten tutustuvat kaverin naapuriin yms. Ja monet perhekerhossa "sisäpiiriläiseltä" näyttävät eivät kummiskaan ole sitä ;) esim. minä en ole! Juttelen kyllä aktiivisesti, mutta kerhojen ja muskareiden ulkopuolella en tapaa ketään.



Jotkut lisäksi "pariutuvat" siksi, että he käyvät esim. niiden 6kk ja 3v lasten kanssa perhekahvilassa, mutta lapsilla on vielä joku isosisko 6v eskarissa ja sen toisen äidin mammalla on lapsi myös samalla luokalla. Siis tarkoitan - monia äitejä yhdistää se, että heille on win-win sopia leikkitreffejä toisten äitien kanssa. Ei siinä välttämättä sielunkumppanuutta ole.



Musta mammapiireissä saa olla tooosi weirdo ettei jotenkin solahtaisi porukkaan.

aktiivisesti eroon siitä. Ehkä kuitenkin se näkyy jotenkin epävarmuutena. Mulla on huono itsetunto ja jälkikäteen aina mietin toiminko tai sanoinko jotain väärin/liikaa/liian vähän.

Koen sen joskus aika musertavana jos kerta toisensa jälkeen kukaan ei hakeudu juttelemaan minun kanssani, muut tuntuvat olevan aina se parempi vaihtoehto.

Mun luokse ei ikinä kukaan hakeudu, mutta itse kyllä hakeudun ja avaan suuni. Paras on huomata toisen äidin lapsi. Jos se äiti vaikuttaa sitten siltä, ettei halua jutella, niin keskustelun voi päättää pieneen hymyyn ja jatkaa vaikka oman lapsen leikittämistä. Sitten vaan kokeilemaan muutamia sanoja eri ihmisille, "kiva mekko sun tytöllä", "onpa paljon tukkaa vastasyntyneeksi", "hieno letti, mä oon ihan kade", "meidän lapsi ei ole ikinä leikkinyt noin ja olen aina ihmetellyt miksei" - ihan mitä vaan voi sanoa... Kunhan se on myönteistä.

huono itsetuntosi on? Kyllä kaikenlaisen esittämisen vaistoaa yleensä heti, joten se voi olla osa ongelmaa. Monilla muillakinhan kuitenkin on huono itsetunto, joten sitten heistä saisi samanhenkisiä ystäviä, jos jotenkin vain antaisi sen huonon itsetunnon näkyä, aika monet rupeaa päivittelemään omaa typeryyttään jos itse aloittaa ensin..tietty helpointa niitä ystäviä on saada jos on edes kohtuullisen hyvä itsetunto, niin ei vahingossa luo semmoisia viboja, että on ihan riippuvainen toisista ihmisistä- mullakin on ajoittain surkea itsetunto ja silti mua ahdistaa, jos toinen yrittää liian kovasti miellyttää ja "roikkua", ja sitä pelkään itsekin tekeväni..

Mieluummin olen hiljaa kuin pälpätän tyhjänpäiväisyyksiä.

Jos sinusta tuntuu, ettet osaisi puhua kuin tyhjänpäiväisyyksiä, niin mitäs sitä juttelemaan ;)

Voi olla että kontrolloin liikaa sanomisiani ja tekemisiäni, ehkä se vaikuttaa roolilta. En ehkä myöskään ole niin nokkela ja sanavalmis keskustelija kuin jotkut muut. Kadehdin kyllä niitä joilla on kyky viihdyttää ja vetää puoleensa ihmisiä seurassa kuin seurassa. Toisaalta minulla riittäisi ihan että olisi edes joku juttuseurana, mitenkään huomion keskipisteeksi en todellakaan haikaile.



ap

sen huonon itsetunnon aiheuttaa? Ainakin mulla, kun oma näkemys itsestä oli parempi ja muutenkin oma pää paremmassa kunnossa, niin sitten kaikki sosiaaliset tilanteetkin muuttuivat helpommiksi ikään kuin itsestään. Olen joskus jopa tuollainen viihdyttäjä, ja huomaan, että ne viihdyttäjätkin saattaa mennä kotiin yksin itkemään kun hiljaisemmat on tutustuneet toisiin oikeasti..