Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Masentuneiden puolisot / läheiset!
21.07.2012 |
Minulla on todettu synnytyksenjälkeinenmasennus vuosi sitten. Masennus on ollut hallinassa jo jonkun aikaa lääkkeillä ja teen itsekin jatkuvasti kovasti töitä asian eteen.
Mutta mieheni.... Hän on tosiaan joutunut seuraamaan sivusta tätä kaikkea ja hän ei suostu kertomaan mitä päänsä sisällä pyörii. Hän on mielestäni epäreilua minua kohtaan, sillä hänen suustaan pääsee suuria sammakoita. Riitatilanteissa hän esim. käskee minua menemään ottamaan lisää lääkkeitä tai sanoo hulluksi. Joskus pahinpina aikoina sanoin, että olisin onnellisempi ilman lasta (tästä on noin yli 6kk aikaa) ja mieheni viimeksi tänään muistutti siitä asiasta minua, että kuinka olen sitä mieltä (hänen mielestään edelleenkin). Ja jos yhtään kertaa sanon, että väsyttää (lapsemme valvoo EDELLEEN yöt läpeensä, mutta se on toinen tarina), niin mieheni mielestä tällöin vihaan lastamme, vertaan häntä toisiin (kun sanon, että kaverin lapsi nukkuu 12h öitä), niin ja enkä rakasta lastamme sellaisena kuin hän on.
MÄ EN JAKSA ENÄÄ!!!! Masennus ei ole enää minulle ongelma, mutta miehelleni näköjään on!
Miten siis te, joiden lähipiirissä on masennusta ja varsinkin synnytyksenjälkeistä, niin miten olette selvinneet? Onko tämä mun mieheltäni normaalia käytöstä vai onko tämä kaikki vaan hänen ilkeyttään?
Kommentit (18)
Musta tuntui ja mä sanoin juuri samanlaisia asioita miehelleni jolla todettiin masennus ja hän sai lääkityksen kun vauvamme oli 1kk vanha. Hänkin katui lapsen syntymää, ei hoitanut häntä ja jos hoiti niin erittäin kovakouraisesti, välinpitämättömästi ja antoi hänen huutaa nälkäänsä kunnes sattumalta tulin kotiin. Hän oli muutenkin maailman vittumaisin tyyppi. Olisin jättänyt hänet jos olisin jaksanut. Miehelläsi voi olla omassa äitisuhteessa ongelmia, joita sinun masennuksesi on tuonut pintaan. Äitiys ja äidin rakkaus on myös tabu, jonka olet miehesi mielessä hajoittanut. Hän on jaksanut ja halunnut lasta ehkä sen voimalla että "nainenhan sen vauvan pääasiassa hoitaa", hän on varmasti myös pettynyt sinuun, sinä et ole "oikea nainen" etkä hänen mielestään ansaitsisi ihanaa lastanne. Minulla kesti pari vuotta päästä katkerista ajatuksistani miestäni kohtaan. Enää ne eivät vaivaa. Sori jos kuulostaa tylyltä mutta sinun on nyt vain pakko kuunnella miehesi vuodatuksia, sillä niin hänenkin piti kuunnella sinua kun olit pahimmillasi. Minä jouduin pelkäämään vauvamme hengen puolesta kun mieheni käytös ja puheet muuttuivat yhä hullummiksi. Kuvittele miltä miehestäsi tuntuu kun kumppaniin oman lapsen äitiin ei voi luottaa! Sinusta saattaa tuntua että "sinä vain sanoit pahan olosi ääneen", mutta ei-sairaan korvissa se on todella pelottavaa. Teidän armoillanne on kuitenkin vauva, eikä miehesi voi olla joka sekunti vahtimassa ettet vahingoita häntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Naisen masennus vittuunnuttaa perinpohjin miehen kuin miehen, jos sikseen. Ei siinä lätinät paljoa auta, päin vastoin! On kuin savuttava pappa-tuntsa; remppa kun ei mopoa mersuksi muuta!
En ymmärrä mitä tarkoitat. Siis se mieskö on savuttava pappamopo?
Minä muistan kanssa lukeneeni jostain, että joillekkin läheisen masennus voi nostaa käsittelemättömiä asioita pintaan ja tässä voi olla kyse juuri siitä kun aihe liittyy äiti-lapsi-teemaan. Ja se kielto ilmenee juuri psykopaattisena kylmyytenä, kun ei uskalla muutakaan tuntea. Olisi tosi hyvä, jos mies lähtisi kanssasi johonkin pariterapeutille.
minulla ei ole näin masentuneena energiaa mihinkään. Tiedän että vihaat masennustani ja alat vähitellen vihata minua, ja nyt sinun pitää vain olla se vahvempi ja jättää minut. Muuten tämä kestää ehkä ikuisesti, tai kunnes minä kuolen.
Naisen masennus vittuunnuttaa perinpohjin miehen kuin miehen, jos sikseen. Ei siinä lätinät paljoa auta, päin vastoin! On kuin savuttava pappa-tuntsa; remppa kun ei mopoa mersuksi muuta!
kuin miehellesi? Esim. nla-psykalle? Hän voisi auttaa suhtautumaan miehen sammakoihin vähemmän tunteella, ja puhua joskus teille yhdessä ja valistaa miestäsi?
Meillä semmoinen on auttanut samantapaisiin juttuihin.
Minulla on ahdistuneisuutta, eikä mieheni ymmärrä tai hyväksy asiaa. Niinpä pidän nykyään tuntoni visusti sisälläni kun mies ei kerran kestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kävin neuvolapsykologilla useampaan kertaan, mutta totesimme molemmat psykologin kanssa, että tällä hetkellä ei ole terapian tarvetta, sillä voin niin hyvin. Ja niin voinkin.
Mutta tosiaan toi noihin mieheni kommentteihin suhtautuminen vähemmällä tunteella tulisi kyllä tarpeeseen.... Mutta koen, että jos mä teen suurta työtä sen eteen, että pääsen eroon masennuksesta niin kyllä mun mielestä miehenkin pitää tsempata itsensä kanssa ja antaa mulle siihen mahdollisuuden. Emme siis puhu masennuksesta mieheni kanssa. Hän vain kaivaa vanhoja koko ajan esille.
Yhdessä kyllä pitäisi mennä jonnekin terapiaan, mutta miehen mielestä se ei ole tarpeen, koska hänen mielestään mulla on ongelma, ei hänellä.
Ex mieheni masentui kaksostemme synnyttyä. Keskosten kanssa oli aika rankkaa, kummatkin vauvat leikattiin ym. Miehestä ei saanut mitään henkistä tukea eikä hän kyennyt pitämään minusta minkäänlaista huolta tai lähinnä välittämään ja elämään vastavuoroisessa parisuhteessa.
Diagnoosi oli vaikea masennus.
Vauvat kasvoivat, mutta sama meno jatkui. MIehellä oli jokin lääkitys ja hän kävi terapiassa. Häntä ei koskaan huvittanut jutella mistään, lähteä mihinkään, tehdä mitään (saamaton luonne muutenkin), töiden jälkeen ja viikonloppuisin makoili vaan. Jossain vaiheessa tajusin, ettei oltu oikeasti puhuttu mistään miltei vuoteen. Siis muusta kuin mitä kaupasta ostetaan, mitä lapsille puetaan päälle ja sen tyyppistä.
Olin hakenut tukea arkeen ja parisuhteeseen ystävistäni ja jossain kohtaa tajusin, että elin samassa asunnossa ihmisen kanssa, joka oli pikemminkin kämppis ja vielä vakavasti masentunut sellainen. Ihminen tuntui aivan vieraalta ja oli uppoutunut omaan masennukseensa.
Ymmärrän, ettei hän itse osannut peilata omaa käytöstään. Ei tajunnut miltä minusta tuntuu, kun hän on sulkeutunut omaan maailmaansa. Olisin halunnut edes joskus tehdä miehen kanssa kaksistaan jotain ja pitää parisuhdetta yllä, mutta ei. Intohimo loppui, läheisyyttä ei ollut, koska mies ei kyennyt siihen.
Kova pettymys oli luovuttaa, mutta näin on parempi. Kävin juttelemassa neuvolapyskologin kanssa muutaman kerran ja hän sanoi, että olemme ihmisinä kasvaneet lasten tulon ja miehen masennuksen myötä niin eri suuntaan, että mun on parempi jaktaa yksin elämääni.
Ja oikeassa oli, näin on parempi.
En halua kääntää veistä haavassa, mutta ymmärrän miestäsi. Masennus vaikuttaa kaikkiin ympärillä oleviin ja heidän elämäänsä. Jos ei kykene pitämään huolta itsestään, ei kykene huolehtimaan muiden elämässään olevien ihmisten tunteista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suosittelen itse kaksi kertaa synnytyksen jälkeisen masennuksen itse läpi käyneenä pariterapiaa. Kun varsinainen masennusvaihe on ohi, alkaa yleensä puoliso ja parisuhde oireilla. Kokemus on ollut niin äärimmäisen rankka läheisellekin. Ja toisen pään sisään ei tosiaan voi nähdä, joten puoliso ei ole kokenut samaa, mitä sinä, eikä siksi voikaan ymmärtää masennustasi. Jollei näitä kokemuksia voida avoimesti keskustella kahden kesken (mikä on usein liian vaikeaa), auttaa pari- tai perheterapia. Meidän liittomme se pelasti, joten suosittelen!
Ex mieheni masentui kaksostemme synnyttyä. Keskosten kanssa oli aika rankkaa, kummatkin vauvat leikattiin ym. Miehestä ei saanut mitään henkistä tukea eikä hän kyennyt pitämään minusta minkäänlaista huolta tai lähinnä välittämään ja elämään vastavuoroisessa parisuhteessa.
Diagnoosi oli vaikea masennus.Vauvat kasvoivat, mutta sama meno jatkui. MIehellä oli jokin lääkitys ja hän kävi terapiassa. Häntä ei koskaan huvittanut jutella mistään, lähteä mihinkään, tehdä mitään (saamaton luonne muutenkin), töiden jälkeen ja viikonloppuisin makoili vaan. Jossain vaiheessa tajusin, ettei oltu oikeasti puhuttu mistään miltei vuoteen. Siis muusta kuin mitä kaupasta ostetaan, mitä lapsille puetaan päälle ja sen tyyppistä.
Olin hakenut tukea arkeen ja parisuhteeseen ystävistäni ja jossain kohtaa tajusin, että elin samassa asunnossa ihmisen kanssa, joka oli pikemminkin kämppis ja vielä vakavasti masentunut sellainen. Ihminen tuntui aivan vieraalta ja oli uppoutunut omaan masennukseensa.
Ymmärrän, ettei hän itse osannut peilata omaa käytöstään. Ei tajunnut miltä minusta tuntuu, kun hän on sulkeutunut omaan maailmaansa. Olisin halunnut edes joskus tehdä miehen kanssa kaksistaan jotain ja pitää parisuhdetta yllä, mutta ei. Intohimo loppui, läheisyyttä ei ollut, koska mies ei kyennyt siihen.
Kova pettymys oli luovuttaa, mutta näin on parempi. Kävin juttelemassa neuvolapyskologin kanssa muutaman kerran ja hän sanoi, että olemme ihmisinä kasvaneet lasten tulon ja miehen masennuksen myötä niin eri suuntaan, että mun on parempi jaktaa yksin elämääni.
Ja oikeassa oli, näin on parempi.
En halua kääntää veistä haavassa, mutta ymmärrän miestäsi. Masennus vaikuttaa kaikkiin ympärillä oleviin ja heidän elämäänsä. Jos ei kykene pitämään huolta itsestään, ei kykene huolehtimaan muiden elämässään olevien ihmisten tunteista.
Olet kyllä oikeassa tuossa asiassa. Meillä on vain se ero, että minä juuri haluaisin tehdä mieheni kanssa kaikkea yms, mutta hän ei halua. Asiat joita pahimpina masennusaikoina sanoin, eivät häviä hänen mielestään. Hän ei pääse niistä yli ja takertuu niihin kerta toisensa jälkeen.
En ole enää vakavasti masentunut ja lääkitystä lopetellaan syksyllä, silloin nähdään kuinka oma työni on tuottanut tulosta.
Olen yrittänyt ymmärtää miestäni, mutta hän tekee siitä niin kovin vaikeaa. Joskus hän jotain sanoo minulle tunteistaan, mutta useinmiten asia purkaantuu sitten muulla tavalla kuin fiksusti jutellen.
Musta tuntuu kanssa, että olemme lapsen ja masennuksen myötä kasvaneet lopulliseti erilleen. Ja se jos mikä surettaa. Ja itkettää. Emme kuitenkaan ole iältämme enää ihan mitän lapsia ja olemme olleet yhdessä hyvän aikaa. Jotenkin kuvittelin naivisti, että emme eroa koskaan ja masennus on asia, joka koskettaa vain muita ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suosittelen itse kaksi kertaa synnytyksen jälkeisen masennuksen itse läpi käyneenä pariterapiaa. Kun varsinainen masennusvaihe on ohi, alkaa yleensä puoliso ja parisuhde oireilla. Kokemus on ollut niin äärimmäisen rankka läheisellekin. Ja toisen pään sisään ei tosiaan voi nähdä, joten puoliso ei ole kokenut samaa, mitä sinä, eikä siksi voikaan ymmärtää masennustasi. Jollei näitä kokemuksia voida avoimesti keskustella kahden kesken (mikä on usein liian vaikeaa), auttaa pari- tai perheterapia. Meidän liittomme se pelasti, joten suosittelen!
Kävimme pariterapiassa kertaa ja se tosiaan auttooi meitä ymmärtämään tilannetta paremmin. Mutta se ei ilmeisesti riittänyt. Yritin saada miestäni pariterapiaan uudelleen, mutta hän ei halua :(
Kävittekö muuten missä pariterapiassa? Yksityisellä vai ilmaisissa paikoissa?
Kuulostaa siltä, että miehesi on katkeroitunut? Menetettyyn aikaan tai menetettyyn parisuhteeseen eikä pääse siitä yli.
Mekin olimme 10 vuotta yhdessä, joista 4 naimisissa. Olemme 36-vuotiaita kumpainenkin. Oli kova pettymys luovuttaa ja aloittaa oma elämä. Tilanne oli tosi tulehtunut tosi pitkään. Mies tuntui provosoituvan kaikesta mitä sanoin ja päin vastoin. Ymmärsimme toisemme koko ajan tahallaan tai tahattomasti väärin.
Olen tosi pahoillani puolestasi. Kaikesta kuitenkin selviää aina, joko yhdessä tai erikseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suosittelen itse kaksi kertaa synnytyksen jälkeisen masennuksen itse läpi käyneenä pariterapiaa. Kun varsinainen masennusvaihe on ohi, alkaa yleensä puoliso ja parisuhde oireilla. Kokemus on ollut niin äärimmäisen rankka läheisellekin. Ja toisen pään sisään ei tosiaan voi nähdä, joten puoliso ei ole kokenut samaa, mitä sinä, eikä siksi voikaan ymmärtää masennustasi. Jollei näitä kokemuksia voida avoimesti keskustella kahden kesken (mikä on usein liian vaikeaa), auttaa pari- tai perheterapia. Meidän liittomme se pelasti, joten suosittelen!
Kävimme pariterapiassa kertaa ja se tosiaan auttooi meitä ymmärtämään tilannetta paremmin. Mutta se ei ilmeisesti riittänyt. Yritin saada miestäni pariterapiaan uudelleen, mutta hän ei halua :(
Kävittekö muuten missä pariterapiassa? Yksityisellä vai ilmaisissa paikoissa?
Mutta ei suostunut lähtemään. Ei millään. Luotti kai siihen, että kaikki selviää jotenkin itsestään ja roikun siinä hänen rinnallaan aina. Kun erosta oli kulunut muutama kuukausi alkoi kiinnostus hänellä parisuhdeterapiaa kohtaan kasvaa, mutta olin itse jo niin loppu ja kääntänyt katseeni horisonttiin, että emme koskaan menneet.
kumpikaan ei varmaankaan ole sellainen kuin toinen toivoisi, nyt teidän täytyy tutustua toisiinne sellaisina kuin olette oikeasti, epätäydellisinä.
Toinen ei voi tietää mitä toinen tuntee ja ajattelee. Toinen ei voi myöskään määrätä miten toisen kuuluisi tuntea. Teillä on paljon puhuttavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa siltä, että miehesi on katkeroitunut? Menetettyyn aikaan tai menetettyyn parisuhteeseen eikä pääse siitä yli.
Mekin olimme 10 vuotta yhdessä, joista 4 naimisissa. Olemme 36-vuotiaita kumpainenkin. Oli kova pettymys luovuttaa ja aloittaa oma elämä. Tilanne oli tosi tulehtunut tosi pitkään. Mies tuntui provosoituvan kaikesta mitä sanoin ja päin vastoin. Ymmärsimme toisemme koko ajan tahallaan tai tahattomasti väärin.
Olen tosi pahoillani puolestasi. Kaikesta kuitenkin selviää aina, joko yhdessä tai erikseen.
Ei ole totta..... Aivan kuin meillä... Hyvinä hetkinä juttelemme siitä miksi ymmärrämme aina toisemme väärin. Tosiaan joskus tahallaan ja joskus vahingossa :( Väärinymmärrysten takia tappelemme joka ikinen päivä. Korjaaminen ei auta, sillä saan kuulla, että tarkoitan sitä kuitenkin ja nyt vaan muutan kantaani.
.... :(
kumpikaan ei varmaankaan ole sellainen kuin toinen toivoisi, nyt teidän täytyy tutustua toisiinne sellaisina kuin olette oikeasti, epätäydellisinä.
Toinen ei voi tietää mitä toinen tuntee ja ajattelee. Toinen ei voi myöskään määrätä miten toisen kuuluisi tuntea. Teillä on paljon puhuttavaa.
Siinähän se ongelma onkin; minä puhuisin ja puhun, mutta mies ei. Ja kuten tuossa aiemmin oli puhetta; en voi sanoa juuri mitään mitä mies ei ymmärtäisi väärin jollakin tapaa ja silloin keskustelussa siirrytäänkin ihan toiseen aiheeseen. Tänään viimeksi sanoin miehelleni, että saan tuntea niin kuin tunnen ja hän ei voi määrätä tunteitani. Hänen mielestään minulla on väärät tunteet ja "kukaan normaali nainen tai äiti ei ajattele noin".
Olen välillä samaa mieltä, että hänen pitäisi mennä käsittelemään tätä asiaa ja mitä mun masennus on tehnyt hänelle, jonnekin ammattilaiselle. Mutta edelleen, mulla on se ongelma, ei hänellä..
Minusta masennus teki nöyremmän, herkemmän ja ymmärtäväisemmän. Miehestäni itsekeskeisen ja ilkeän.
sairaus jää muuten vaivaamaan parisuhteessa jos toinen ei saa käsiteltyä vaikeita tunteita pois vaivaamasta.
Toivottavasti miehesi ottaa apua vastaan, muuten teillä on edessä kurjia aikoja.
Alue: Aihe vapaa
Naisen masennus vittuunnuttaa perinpohjin miehen kuin miehen, jos sikseen. Ei siinä lätinät paljoa auta, päin vastoin! On kuin savuttava pappa-tuntsa; remppa kun ei mopoa mersuksi muuta!